"Pikku enkelinne istuu pilven reunalla katsoen alas hymyillen ja ajatellen: vaikka sain olla vain vähän aikaa niin sain olla ihmisten luona jotka todella rakastivat ja välittivät minusta"
Lapsensa menettäneille
SP
3231
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otan osaa
jos juttu
on henkilö-
kohtainen.
Ei ole helppo
toipua siitä.
Mutta uusi
päivä on
entistä
parempi.
Oma todellisuuteni
oli erilainen.
Minua ei
rakastettu.
Tässä vähän
"muistelmiani":
Lamaannus
Joskus vanhempien riitatilanteissa tunsin outoa lamaannusta. Ei jaksanut muuta kuin itkeä vänistä. Piti vain odottaa, että mitä tuleman pitää. Joskus isä uhitteli tappavansa koko perheen.
Muistan erään päivän, kun olin kotona. Isä riehui navetalla. Oli ahdistanut äidin lehmien parsien väliin ja hakkasi nyrkeillä. Pistoolikin sillä oli. Se yleensä piti pistoolia mukana, koska se pelkäsi naapureita. Esimerkiksi Urpo oli paljon isää nuorempi mies ja joskus isä joutui sen kanssa käsirysyyn. Niitä tilanteita varten isällä oli pistooli taskussa. Pistooli oli pieni käsiase, ei venäläinen tähtipistooli, joka oli isällä kaapissa ja siinä pussi patruunoita, joka oli ruostuneessa kankaassa. Nämä isä oli takavarikoinut joltakin sotavangilta tai ruumiilta. Moni kai toi jotakin kotiin rintamalta, vaikka se oli luvatonta.
Olin halkoliiterissä. Halkoliiterissä säilytettiin polttopuita.
Katselin halkopinoa ja pilkkeiden vuorta ja olin kauhuissani, kun navetalta alkoi kuulua äidin avunhuutoja: ” Apua! Nyt se tappaa!”
Ja sama uudestaan. En ollut erityisen rohkea. Nyt kuitenkin mieleeni tuppasi, että minun on mentävä avuksi. Nappasin koivuhalon, semmoisen kepeän ja ohuen, käteeni ja läksin navetalle. Seisoin ihan paniikissa navetan ovella halkoineni ja isä huomasi minut. Hän jätti äidin parteen, lehmien väliin ja lähti minua kohti. Kopeloi taskuaan ja löysi sieltä taskuaseen. Ei minulla ollut rohkeutta kokeilla, kestääkö isän kantti. Olin aika pelkuripoika, samanlainen kuin isä, joka ei kestänyt sodan vaarallisimpia tilanteita, vaan välillä lähti ”omalle lomalle”.
Juoksin karkuun. Juoksin lumihankeen. Isä tuli navetan oven eteen pyssyineen. Oli varmaan halunnutkin pelotella minua. Juoksin hankeen. Luulin, että kuolen kohta. Itkeä märisin ja tuuperruin hankeen, kun en päässyt pidemmälle. Äiti tuli navetan ovelle ja huusi: ” Ampuiko se jo?” Arvelin, että soitan poliisille. Olin ihan paniikissa. Soittaminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen. Isä olisi estänyt sen. En ollut tämän tapahtuman jälkeen oma itseni. Olin ihan lamassa. Joskus nuoruusiällä nämä tappamisen tunteet sitten nousivat pintaan ja sotkivat todellisuuteni. Tapahtumasta jäi pahoja jälkiä mieleeni. En ole selvinnyt niistä vieläkään kokonaan. Usein isä tulee unessa uhkailemaan minua aseella. Olen kertonut siitä terapeutille. Jostakin luin, että toistuva uni merkitsee, että jotakin traumoja on jäänyt purkamatta, joku asia pitäisi käsitellä loppuun. Sitä purkua on tämä kirjoituskin.
Oma pieni enkelimme jätti meidät vasta neljän päivän ikäisenä, suru oli tukahduttaa ja kylmettää sydämeni...Mutta, elämä jatkuu ja tunnen yhä lämpöä muistellessani tuota pientä kääröä sylissäni hänen nukahtaessaan ikiuneen...
hei..netissä on yksi lääkärisivusto jossa on eriaiheisia keskustelu ryhmiä. taisi olla www.verkkoklinikka.fi. Voimaa teille kaikille ja jaksamista..itse en ilmeisesti voi edes saada ..sitä vaan sitten on asennoiduttava siihen että elämää on ilmankin.