OUTOA.
minä yksinviihtyjä kaipaan jonnekin, missä olisi paljon ihmisiä, hälinää, tuijotettavaa. Hiljaisuus murentaa minua, tänään enemmän kuin eilen.
Menen kirjastoon, kirjoilla vuorattuun mausoleumiin, jossa muutamat hiljaiset ja säikyt hahmot vilahtelevat hyllyjen lomassa, tiskin takana.
Tahtoisin puhua ihmiselle, ihmisen kanssa, ihmisistä, mutta ihmiset kavahtavat jo seurallista ilmettänikin. Luikin pois.
Poikkean kaupassa ja ostan jotakin mitä voin tarvita, hymyilen pleksisuojalle ennenkuin kolautan otsani siihen. Pyydän anteeksi plexiltä, huomaan itsekin käyttäytyväni hassusti ja pyydän anteeksi, kaikilta kahden metrin turvavälein jonossa seisovilta. He ajattelevat omiaan. Tai eivät ajattele mitään, odottavat vain vuoroaan kolauttaa otsansa plexiin.
Menen ulkoilualueelle. Ihmiset seisovat tuulessa kahden metrin välein, katsovat merelle. Seison hetken kahden metrin päässä kaikesta ja katson merta, Ajattelen merimetson ajatuksia, mutta ihan hiljaa.
Kotiovella puhuttelen naapurin kissaa, se kääntyy, nostaa hännän ja näyttää peräreikänsä. Minut täyttää murheellinen ymmärrys: en ole pidetty ihminen.
Sanon itselleni päivää, tervetuloatoivotan ja auten takin yltäni, kiitän. Avaan teevision ja kysyn kuuluttajalta, haluaako hän kahvia, ei siitä ole mitään vaivaa, keitänhän itsellenikin. Hän on vaatimaton ja kaino, hymyilee. Tuskin kovin moni tarjoaa hänelle kahvia olohuoneessaan. Kun tuon tarjottimen, hän onkin kadonnut.
Tajuan olevani hidas, Johtuuko se iästä? olenko liian vanha ja hidas, liian ohut, läpinäkyvä ja katoava, liikaa ja liian vähän kaikkea?
Kaivaudun petaamattomaan petiin, tyynyvuoren syliin, lohtupeiton alle, laitan kellon soimaan sadan vuoden päästä ja kirjoitan huulipunalla otsaani: Ruusunen. En tule saamaan suudelmaa prinssiltä, mutta sadassa vuodessa vaille jäämisen tuska laimenee.
Oli vaikea kirjoittaa makaaviltaan. Pelkään että suttasin tyynyliinat. Huoli pureskelee minua, en saa torkkutunnelmasta kiinni. Lasken lampaita, laamoja, lehmiä, vuohia, kalkkunoita. 1284:nnen helmikanan jälkeen ihana unelias raukeus tulee lähelle, kahden metrin päähän, turvarajalle, HUOH.
minä yksinviihtyjä kaipaan jonnekin, missä olisi paljon ihmisiä, hälinää, tuijotettavaa. Hiljaisuus murentaa minua, tänään enemmän kuin eilen.
Menen kirjastoon, kirjoilla vuorattuun mausoleumiin, jossa muutamat hiljaiset ja säikyt hahmot vilahtelevat hyllyjen lomassa, tiskin takana.
Tahtoisin puhua ihmiselle, ihmisen kanssa, ihmisistä, mutta ihmiset kavahtavat jo seurallista ilmettänikin. Luikin pois.
Poikkean kaupassa ja ostan jotakin mitä voin tarvita, hymyilen pleksisuojalle ennenkuin kolautan otsani siihen. Pyydän anteeksi plexiltä, huomaan itsekin käyttäytyväni hassusti ja pyydän anteeksi, kaikilta kahden metrin turvavälein jonossa seisovilta. He ajattelevat omiaan. Tai eivät ajattele mitään, odottavat vain vuoroaan kolauttaa otsansa plexiin.
Menen ulkoilualueelle. Ihmiset seisovat tuulessa kahden metrin välein, katsovat merelle. Seison hetken kahden metrin päässä kaikesta ja katson merta, Ajattelen merimetson ajatuksia, mutta ihan hiljaa.
Kotiovella puhuttelen naapurin kissaa, se kääntyy, nostaa hännän ja näyttää peräreikänsä. Minut täyttää murheellinen ymmärrys: en ole pidetty ihminen.
Sanon itselleni päivää, tervetuloatoivotan ja auten takin yltäni, kiitän. Avaan teevision ja kysyn kuuluttajalta, haluaako hän kahvia, ei siitä ole mitään vaivaa, keitänhän itsellenikin. Hän on vaatimaton ja kaino, hymyilee. Tuskin kovin moni tarjoaa hänelle kahvia olohuoneessaan. Kun tuon tarjottimen, hän onkin kadonnut.
Tajuan olevani hidas, Johtuuko se iästä? olenko liian vanha ja hidas, liian ohut, läpinäkyvä ja katoava, liikaa ja liian vähän kaikkea?
Kaivaudun petaamattomaan petiin, tyynyvuoren syliin, lohtupeiton alle, laitan kellon soimaan sadan vuoden päästä ja kirjoitan huulipunalla otsaani: Ruusunen. En tule saamaan suudelmaa prinssiltä, mutta sadassa vuodessa vaille jäämisen tuska laimenee.
Oli vaikea kirjoittaa makaaviltaan. Pelkään että suttasin tyynyliinat. Huoli pureskelee minua, en saa torkkutunnelmasta kiinni. Lasken lampaita, laamoja, lehmiä, vuohia, kalkkunoita. 1284:nnen helmikanan jälkeen ihana unelias raukeus tulee lähelle, kahden metrin päähän, turvarajalle, HUOH.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Suosittelen et aloittaja hakeutuis mielenterveyspalvelujen piiriin, jos aloittaa:
”... minä YKSINVIIHTYJÄ kaipaan jonnekin, missä olisi paljon ihmisiä,...”
:D
Nii vai onks sul vaa joku sanasokeus? Mitä yksinviihtyjä sun mielestä tarkottaa?
Luonnetyyppejä on monenlaisia, mm. extroverttejä ja introverttejä. Kirjoittaja tarkoittanee tuota jälkimmäistä, itsekseen hyvin viihtyvää ihmistyyppiä, jolle aika ei helposti tule pitkäksi. Minut tuo kirjoitus sai nauramaan, ja se varmaan oli tarkoituskin. Kommenttisi kielii joko murrosiästä tai vetäytymisestä keinotekoieen extroverttimaailmaan, jossa koet olevasi muiden joukossa vaikka olet tuskallisen yksin?
Näin prinssinä olo yksin on tavattoman luonnollista. Äsken päästin pitkän pierun säädellen äänenkorkeutta kovasta pärinästä kimeäään vinkunaan. Jos en eläisi yksin piereskelyni herättäisi pahennusta. Nyt vain naapurit saavat jotain juoruamisen aihetta ja odotettavissa on jälleen pitkiä merkitseviä katseita porraskäytävässä. Aamulla tiukan, tiukemmatkin terveellisyyskriteerit täyttävä aamiainen ja sen oheen parisata grammaa suklaakonvehteja, joista työtovereille kerrotaan vain se terveysruokaosuus ja ihmetellään yhdessä kun paino ei tahdo laskea. Ehkä liikunnan määrää olisi syytä lisätä, ehkä ei. Aloittajalle tsemppiä yksinoloon, joillekin meistä yksinolo on jo toinen luonto.
Itsekseen oleilu on mutkatonta ja mukavaa, ehkä vähän itsekästä mutta ei muillle pahaa tarkoittavaa. Ominaista luoville ihmisille. Tuskin naapurit edes huomaavat elätkö sinä yksin vai kaksin, tai jaksa sua seurata? Oman kehon liiallinen tarkkailu ei ole hyvästä (esim. pierulaskuri) eikä siitä kannata virittää keskustelua, jos tapaa jonkun porraskäytävässä. Ainakaan heti. Liikuntaa voi suositella, se aktivoi myös ajatuksia. Kiva että sulla on työkavereita. Hyvää itsenäistä syksyä vaan.