Kirkkoon kuuluva on kristitty
Ulkoisten asioiden kuten kirkkorakennuksen ja kristillisten tapojen avulla me vaalimme sisäisiä asioita: kirkon jäsenyyttä ja uskoa. Kirkon jäsenyys on viime viikkojen aikana ollut keskustelujen kohteena. Uusi uskonnonvapauslaki ja hautaustoimilaki ovat virittäneet keskustelun tästä. Kysytään, kannattaako kirkkoon kuulua, jos ei käytä sen palveluja?
Kysymys on ymmärrettävä mutta harhaanjohtava. Kirkon jäsenyys ei ole houkutteleva kauppatavara, jos kuluttajan ottein vaatii maksunsa vastineeksi välittömiä henkilökohtaisia etuja. Varsinaisesti kysymys onkin muusta.
Kuulumisen kirkkoon voi oikeutetusti perustella jo sillä, että haluaa veronsa maksamalla tukea työtä, jota kirkko tekee lasten ja nuorten sekä köyhien, henkistä tukea tarvitsevien ja vanhusten keskuudessa. Nämä toimethan kirkkoa koskevissa arvostuksissa ovat kärkisijoilla.
Pohjimmaltaan kirkon jäsenyys liittyy kuitenkin siihen, kuka minä olen. Kirkon jäsenyydessä on kysymys identiteetistä. Muiden uskontojen entistä parempi tuntemus panee osaltaan selvittämään omaa jäsentymistä. Se voi vahvistaa tietoisuutta, että olen kristitty - mutta toki myös vierottaa siitä.
Kirkko on kuin koti
Kirkkoon liittyy vuosittain tuhansia suomalaisia, mikä usein jää huomaamatta. Professori Antti Eskola luonnehti omaa liittymistään kotiinpaluuksi. Oli kuin hän olisi sytyttänyt kynttilän vanhempiensa haudalle.
Kirkko on kuin koti. Siihen kuuluminen on samantapainen elämän pohjavire kuin perheeseen, sukuun tai kansaan kuuluminen. Kristityn identiteetti on sukupolvien perinne, johon olemme kasvaneet. Tietoisuus siitä jäsentää omaa paikkaa. Se antaa turvallisuutta. Kirkon jäsen kuuluu joukkoon. Kokemus siitä jo sellaisenaan täyttää tehtävää, mikä kirkkoon kuulumisella on.
Nykytodellisuus on pinnallinen ja sirpaloitunut. Kun elämme tiedotusvälineiden luomassa keinotodellisuudessa, meiltä uhkaavat kadota juuret ja sitä myötä identiteetti ja persoonallisuus. Individualismin kyllästämä aika aiheuttaa niin ulkoista kuin sisäistäkin turvattomuutta ja sen seurauksena levottomuutta. Kirkko tarjoaa elämän raastamalle ja juoksuihinsa läkähtyneelle lepopaikkaa, suorittamisen sijasta armoa ja olemista.
Kapeat mutta lujat siteet
Monien suomalaisten siteet kirkkoon ovat kapeat mutta lujat. Jo iltarukous onkin merkittävä, arvossa pidettävä yhteys uskon maailmaan. Osallistumisvaatimuksissa ei sinänsä ole kirkon jäsenyyden ydin, vaan kasteen perusteella saaduissa lahjoissa ja Jumalan armossa.
On tavallista sanoa uskovansa Jumalaan, mutta ei kirkon opettamalla tavalla. Henkinen kulkuri, joka vallitsevan individualismin hengessä kerää ajatuksen sieltä toisen täältä uskonsa rakennuspalikoiksi, pääsee tuskin tyydyttävään lopputulokseen. Usko, joka ei ammenna mistään koetellusta lähteestä, ei voi terveellä tavalla elää ja kasvaa.
Toisaalta on kriittisesti kysyttävä, miksi kirkosta saatava kuva on luotaan työntävä. Miksi se ei monille paljastu kannustajana hyvään uskoon ja elämisen rohkeuteen tai lohdutuksen lähteeksi.
Pyhän kohtaaminen
Ratkaisevaa on, välittyykö kirkon elämästä pyhän kohtaaminen. Käytännön tasolla keskeisessä asemassa ovat henkilökohtaiset kosketuskohdat seurakuntaelämään. Kyse voi olla vain joulukirkosta tai mummon hautajaisista. Niissä seurakuntalainen voi nähdä merkityksen omalle jäsenyydelleen, ja yksittäisetkin tapahtumat voivat kantaa varsin kauan. Kirkon jäsenyyden merkitys ratkaistaan jokaisessa henkilökohtaisessa kohtaamisessa, eikä oikoteitä ole.
Pelastus ajassa ja iankaikkisuudessa on kirkon työn tavoite. Voiko kirkon ulkopuolella pelastua, sitä en osaa sanoa. Sen vain tiedän, että kirkossa siihen on mahdollisuus. Sen julistamassa sanassa ja jakamissa sakramenteissa on ajallisen ja ikuisen pelastuksen lahjat.
Kansankirkko on joukkona varsin väljä, ja sellaisena sen tulee myös pysyä. Kansankirkko ei aseta jäsenilleen vaatimuksia, mistä sitä moititaankin. Mutta olkoot kynnykset niin matalalla, ettei niihin tarvitse kompastella. Kirkko antaa näin jokaiselle aikaa ja tilaa elää oman uskonsa kanssa. Ja tuntekoon jokainen kastettu kirkon jäsen itsensä kristityksi.
Siunatkoon Jumala armollaan ja hyvyydellään taipalsaarelaisia kotikirkossa!
Piispa Voitto Huotari
(Taipalsaaren kirkon 250-vuotisjuhlan puhe 16.5.2004)
Ulkoisten asioiden kuten kirkkorakennuksen ja kristillisten tapojen avulla me vaalimme sisäisiä asioita: kirkon jäsenyyttä ja uskoa. Kirkon jäsenyys on viime viikkojen aikana ollut keskustelujen kohteena. Uusi uskonnonvapauslaki ja hautaustoimilaki ovat virittäneet keskustelun tästä. Kysytään, kannattaako kirkkoon kuulua, jos ei käytä sen palveluja?
Kysymys on ymmärrettävä mutta harhaanjohtava. Kirkon jäsenyys ei ole houkutteleva kauppatavara, jos kuluttajan ottein vaatii maksunsa vastineeksi välittömiä henkilökohtaisia etuja. Varsinaisesti kysymys onkin muusta.
Kuulumisen kirkkoon voi oikeutetusti perustella jo sillä, että haluaa veronsa maksamalla tukea työtä, jota kirkko tekee lasten ja nuorten sekä köyhien, henkistä tukea tarvitsevien ja vanhusten keskuudessa. Nämä toimethan kirkkoa koskevissa arvostuksissa ovat kärkisijoilla.
Pohjimmaltaan kirkon jäsenyys liittyy kuitenkin siihen, kuka minä olen. Kirkon jäsenyydessä on kysymys identiteetistä. Muiden uskontojen entistä parempi tuntemus panee osaltaan selvittämään omaa jäsentymistä. Se voi vahvistaa tietoisuutta, että olen kristitty - mutta toki myös vierottaa siitä.
Kirkko on kuin koti
Kirkkoon liittyy vuosittain tuhansia suomalaisia, mikä usein jää huomaamatta. Professori Antti Eskola luonnehti omaa liittymistään kotiinpaluuksi. Oli kuin hän olisi sytyttänyt kynttilän vanhempiensa haudalle.
Kirkko on kuin koti. Siihen kuuluminen on samantapainen elämän pohjavire kuin perheeseen, sukuun tai kansaan kuuluminen. Kristityn identiteetti on sukupolvien perinne, johon olemme kasvaneet. Tietoisuus siitä jäsentää omaa paikkaa. Se antaa turvallisuutta. Kirkon jäsen kuuluu joukkoon. Kokemus siitä jo sellaisenaan täyttää tehtävää, mikä kirkkoon kuulumisella on.
Nykytodellisuus on pinnallinen ja sirpaloitunut. Kun elämme tiedotusvälineiden luomassa keinotodellisuudessa, meiltä uhkaavat kadota juuret ja sitä myötä identiteetti ja persoonallisuus. Individualismin kyllästämä aika aiheuttaa niin ulkoista kuin sisäistäkin turvattomuutta ja sen seurauksena levottomuutta. Kirkko tarjoaa elämän raastamalle ja juoksuihinsa läkähtyneelle lepopaikkaa, suorittamisen sijasta armoa ja olemista.
Kapeat mutta lujat siteet
Monien suomalaisten siteet kirkkoon ovat kapeat mutta lujat. Jo iltarukous onkin merkittävä, arvossa pidettävä yhteys uskon maailmaan. Osallistumisvaatimuksissa ei sinänsä ole kirkon jäsenyyden ydin, vaan kasteen perusteella saaduissa lahjoissa ja Jumalan armossa.
On tavallista sanoa uskovansa Jumalaan, mutta ei kirkon opettamalla tavalla. Henkinen kulkuri, joka vallitsevan individualismin hengessä kerää ajatuksen sieltä toisen täältä uskonsa rakennuspalikoiksi, pääsee tuskin tyydyttävään lopputulokseen. Usko, joka ei ammenna mistään koetellusta lähteestä, ei voi terveellä tavalla elää ja kasvaa.
Toisaalta on kriittisesti kysyttävä, miksi kirkosta saatava kuva on luotaan työntävä. Miksi se ei monille paljastu kannustajana hyvään uskoon ja elämisen rohkeuteen tai lohdutuksen lähteeksi.
Pyhän kohtaaminen
Ratkaisevaa on, välittyykö kirkon elämästä pyhän kohtaaminen. Käytännön tasolla keskeisessä asemassa ovat henkilökohtaiset kosketuskohdat seurakuntaelämään. Kyse voi olla vain joulukirkosta tai mummon hautajaisista. Niissä seurakuntalainen voi nähdä merkityksen omalle jäsenyydelleen, ja yksittäisetkin tapahtumat voivat kantaa varsin kauan. Kirkon jäsenyyden merkitys ratkaistaan jokaisessa henkilökohtaisessa kohtaamisessa, eikä oikoteitä ole.
Pelastus ajassa ja iankaikkisuudessa on kirkon työn tavoite. Voiko kirkon ulkopuolella pelastua, sitä en osaa sanoa. Sen vain tiedän, että kirkossa siihen on mahdollisuus. Sen julistamassa sanassa ja jakamissa sakramenteissa on ajallisen ja ikuisen pelastuksen lahjat.
Kansankirkko on joukkona varsin väljä, ja sellaisena sen tulee myös pysyä. Kansankirkko ei aseta jäsenilleen vaatimuksia, mistä sitä moititaankin. Mutta olkoot kynnykset niin matalalla, ettei niihin tarvitse kompastella. Kirkko antaa näin jokaiselle aikaa ja tilaa elää oman uskonsa kanssa. Ja tuntekoon jokainen kastettu kirkon jäsen itsensä kristityksi.
Siunatkoon Jumala armollaan ja hyvyydellään taipalsaarelaisia kotikirkossa!
Piispa Voitto Huotari
(Taipalsaaren kirkon 250-vuotisjuhlan puhe 16.5.2004)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Piispan puhe on joko sisäisesti ristiriitainen tai sitten aika epätoivoinen.
Ensiksi piispa yrittää sanoa että kirkkoon ei pidä kuulua hyödyn ja kustannuksen vertailun perusteella. Siinä olen samaa mieltä: jos kerran uskoo jotakuinkin sinnepäin kuin evlut kirkko opettaa niin miksi ei kuuluisi.
Mutta sitten piispa heti jatkaa: "Kuulumisen kirkkoon voi oikeutetusti perustella jo sillä, että haluaa veronsa maksamalla tukea työtä, jota kirkko tekee lasten ja nuorten sekä köyhien, henkistä tukea tarvitsevien ja vanhusten keskuudessa." Eli tuossahan sanotaan että ilman sitä uskoakin olisi hyvä syy kuulua kirkkoon!
Tampereen Vapaa-ajattelijat ry jakaa lähiaikoina pari tonnia EU:n ruoka-apua. Onko se hyvä syy liittyä yhdistykseen, vaikka uskoisi jumaalaan tai jumaliin eikä lainkaan kannattaisi yhdistyksen aatetta? (Entä jos kuvitellaan että yhdistys joka toinen viikko pitäisi esitelmän ateismista ja jakaisi omilla varoillaan ruokaa joka toinen viikko?)
Eli: onko kirkko uskonnollinen yhteisö vai ei?
Onha selvää että jos oma pohdinta jumalasta ja uskosta on nostanut esiin vahvan epäilyn, niin miten itselleen rehellinen henkilö voisi saarnata varsinaisesta asiasta?
Ei mitenkään.
Siksi puhutaan muista seikoista, kuten (pyyteellisestä) avustustoiminnasta, yhteisöllisyydestä jne.
En näe tuota mainitsemaasi ristiriitaisuutta. Itse ajattelen juuri niin, että kirkon jäsen voi olla ilman, että osaa uskostaan sanoa mitään. Usko ei käsittääkseni ole irrallaan elämän kokonaisuudesta, ihmisten yhteiselämästä, yhteiskunnasta, politiikasta jne. Matalan profiilin kristillisyys on kai kirkolle sen teologiasta nouseva ymmärrys. Kun paavin hautajaisiin kokoontuu muutama miljoona eurooppalaista, satoja valtion päämiehiä jne. jokainen tajuaa, että kyse ei ole pelkästä uskonnollisesta uskosta. Uskonnossa representoituu aina ihmisten yhteisöllisyden kaipuu (Durkheim) ja kollektiivinen identiteetti. Antropologina katson tieteen näkökulmasta sitä merkitystä, minkä uskonto jokaiseen kulttuuriin jättää. Ihminen on "parantumattomasti" uskonnollinen, homo religiosus. Uskonnollinen yhteisö ei juuri koskaan ole vain uskonnollinen yhteisö, se kantaa aina monia merkityksiä mukanaan, ei vähiten altruistisen toiminnan vahvaa motivaatiota. Jos altruismiin motivoi uskonnottomuus, niin mikä ettei. Historillisesti ajatellen se tie on kovin lyhyt. Tai ehkä se tie on vasta alussa, mutta se ei taida olla uskonnottomien ohjelman ytimessä, jossa on enemmän propagandistinen lähtökohta (eroa kirkosta). Yhteisö ei käsitykseni mukaan voi perustua puhtaaseen antiteesiin.
Eli itse vastaan kysymykseesi: kirkko on uskonnollinen yhteisö ja erityisesti yhteisölliseltä merkitykseltään myös paljon muuta.
Aihe on kovin mielenkiintoinen...
En nyt esitä mitään ehdotonta kannanottoa siihen, kannattaako kirkkoon kuulua vai ei, mitä hyötyä / haittaa siitä yleisesti on. Totean vain että kuulun itse kirkkoon, en juuri koskaan käy siellä (tai muutenkaan seurakunnan tilaisuuksissa), olen tunnustava kristitty eli uskon Jeesukseen henkilökohtaisena Vapahtajanani, eikä minua häiritse se että "joudun" maksamaan kirkollisveroa. Toivon että rahat menevät hyvään tarkoitukseen.
Olen kuitenkin harkinnut kirkosta eroamista, ihan vain sillä perusteella että oma ajatteluni on aika pitkälti ristiriidassa kirkon oppien kanssa. Eli kuulumalla kirkkoon tavallaan ilmaisen olevani samaa mieltä kaikesta mitä kirkko opettaa, näin ainakin itse koen. Ja koska en ole valmis allekirjoittamaan moniakaan asioita, haluaisin erota kyseisestä laitoksesta. Tosin kirkon sisällä on ristiriitaisia ajattelumalleja (esimerkiksi siitä hyväksytäänkö naispappeus, aletaanko homoliittoja siunata yms). Eli kirkon opitkin muuttuvat, lähinnä sen mukaan miten yhteiskunta ajattelee. Onko se sitten valtiokirkkojärjestelmän ongelma vai rikkaus?
Joka tapauksessa, minulle usko on henkilökohtainen asia enkä koe olevani lähellä Jumalaa niinkään missään yhteisössä, vaan yksin rukoillessani. Kirkon tekemää hyvää työtä voi tukea muutenkin kuin maksamalla veroja.
"Kirkko on kuin koti. Siihen kuuluminen on samantapainen elämän pohjavire kuin perheeseen, sukuun tai kansaan kuuluminen. Kristityn identiteetti on sukupolvien perinne, johon olemme kasvaneet."
Johon meidät on kasvatettu. Kansaan kuuluminen määräytyy syntymän perusteella, samoin kuin perheeseen tai sukuun kuuluminen. Kirkkoon kuuluminen on kuitenkin useimpien kohdalla vanhempien ratkaisu, ja mielestäni uskonnon valinta on jokaisen henkilökohtainen asia. Kirkon jäseneksi LIITTÄMINEN aiheuttaa korkeintaan kapinaa, kirkkoon LIITTYMINEN sen sijaan voi antaa vahvemman tunteen kyseiseen yhteisöön kuulumisesta. Uskossa ei ole kyse siitä onko minut liitetty kirkon jäseneksi lapsena, tahtomattani, vaan siitä että haluan seurata Jeesusta.
Individualismi ei mielestäni ole paha asia. Ei myöskään totuuden ja itsensä etsiminen. Jumala on luonut meistä ajattelevia yksilöitä ja siksi meillä on tarve tehdä omat johtopäätöksemme kaikista asioista, siitäkin, haluanko kuulua kirkkoon, jonka jäseneksi minut on liitetty ennenkuin ymmärsin maailmasta juuri mitään.
Hienoa että olet havahtunut asioissa. Itse kirkko olisi mielestäni hyvä vaihtoehto mutta en enää ajattelekkaan että liittyisin kirkkoon joka ei noudata omaa kirjaansa, Jumalan sanaa; raamattua.
Kirkko on erehdyksissään mennyt " uudistamaan" ja muuttamaan raamatun sanomaa joka ehdottomasti kielletään raamatussa. Siitä ei saa hävitä pieninkään piirto sen itsensä mukaan.
Lisäksi mielestäni on kauhistuttavaa että kirkoissa aletaa nykyään siunaamaan homoavioliittoja.
Homoseksuaalisuus on täysin tuomittu synniksi raamatussa.
Naispappeuteen en osaa ottaa kantaa, mutta sekin kyllä on kielletty raamatussa varsin selkeästi.
Mielestäni sillä ei ole väliä mihin kuuluu kunhan pitää pääasiana; Jumalan sanan; raamatun ja seuraa ja rakastaa Jeesusta sekä noudattaa Jumalan sanaa. Tällä on eniten merkitystä.
Omasta mielestäni kirkko on nykyisellään mennyt muutamissa asioissa täysin harhaan. En tiedä mistä tämä johtuu vai voisiko nyt olla maailmassa se luopumuksen henki josta raamatussa puhutaan. Vapaista seurakunnista olen huomannut että siellä tosissaan palvotaan ja ylistetään Jumalaa sydämmestä ja ilolla.
Oletko lukenut Waltarin kirjan Mikael Karvajalka?
Yhdenmukaisuus on ilmiömäinen Mikaelin ja nimimerkin pekka välillä.