Hyvät helluntalaiset lukekaa ja miettikää jokainen onko näin teillä, jos on muuttakaa asioita. Vanhempani kuuluivat helluntaiseurakuntaan ja kuuluvat edelleenkin, joten oli luonnollista, että samalla minä ja veljeni oltiin heidän mukanaan seurakunnan toiminnassa. Lapsesta asti muistan, miten seurakunta ajoi meidän lasten ohi joka asiassa, muistan, että isäni oli yhden viikon illassa kotona, loput hän oli seurakunnan toiminnnoissa mukana. Äiti oli silloin tällöin kotona, mutta koko elämä pyöri seurakunnan ympärillä. Ei minua koskaan kuskattu harrastuksiin, ei kysytty mitä kuuluu, miten koulupäivä on sujunut, olenko surullinen ym. ym. Muistan hyvin kun ahdistuneet ihmiset soittivat meille myöhään iltaisin ja heille vanhemmillani riitti aina aikaa, heitä lähdettiin katsomaan ja voivoteltiin päivät miten huonosti muilla menee. Ihan hyvä juttu, että muitakin autetaan, mutta minun mielestäni perheen pitäisi mennä kaiken edelle, mutta tässä tapauksessa seurakunta ja sen ihmiset vievät kaiken ajan. Meille tuotiin muiden perheiden lapsia, koska heidän vanhemmillaan meni huonosti, heitä syötettiin ja juotettiin, pidettiin hyvänä. Yksi asia vaan unohtui, omat lapset. Minä ja veljeni teimme omia juttuja, kun meillä pyöri muiden perheiden lapsia, jotka veivät kaiken huomion. Näin jälkeenpäin olen jutellut muiden "kaltaisteni" kanssa ja olen huomannut, että en todellakaan ole ainoa jolle on käynyt näin, jopa isäni on myöntänyt, että hän on laiminlyönyt minua lapsena. Mutta mitä se enää auttaa, lapsena minä olisin tukea tarvinnut, mutta sitä en koskaan saanut. Nyt minulla vaimo ja kaksi lasta, luulisi että vanhempani edes joskus haluaisivat nähdä lapsiani, mutta he eivät halua, koska en kuulu seurakuntaan. Se juonittelun ja selkäänpuukottamisen määrä, mitä minä näin helluntaiseurakuntaan kuuluessani oli niin suuri, että ihmettelen suuresti miten uskovaiset ihmiset voivat käyttäytyä niin. Näitä tositarinoita olisi kerrottavana vaikka kuinka paljon, ehkä joskus jaksan niitä tänne kirjoitella. Kun kirjoituksestani voi lukea olen katkera ihminen ja siihen minut on ajanut helluntaiseurakunnan ja vanhempieni toiminta. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole vienyt uskoa jumalaan, vaan ihmisiin, jotka pönkittävät egoaan kiusaamalla toisia jumalan nimeen. Ikinä en tule enää käymään helluntaiseurakunnassa ja toivon, että ne lukijat kenellä on lapsia, älkää tehkö lapsillenne sitä mitä minulle tehtiin.
Näin meillä
jykke
6341
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ymmärrän katkeruutesi, mutta silti katkeruutesi ei ole hyväksyttävää. Katkeruudella tuhoat vain itsesi ja kaiken ympäriltäsi. Katkeruus on kamalinta myrkkyä mitä ihmisen sisällä voi olla.
Vanhempasi ovat toimineet sen ymmärryksen valossa mitä heillä oli/on. Meillä aiankin opetetaan, että Jumala on numero yksi, sitten perhe, sitten seurakunta ja sitten työ. Ilmeisesti teidän paikallisessa helluntaiseurakunnassa tuo asia on/oli jotenkin vinksahtanut.
Seurakunta ei saa koskaan mennä perheen ohi. Ei ole mieltä puuhastella jos jonkinmoisessa kissanristiäisessä ym. jos samalla laiminlyö perhettään. Tuntuu kuin vanhempasi olisivat "suorittaneet" jotakin Jumalalle. Aivan kuin he olisivat "keränneet puisteitä" Jumalan silmissä. Tuo ei tietenkään ole oikein. Ei se niin toimi! Toisaalta olen lukenut vain sinun näkemyksesi asiasta. Vanhemmillasi voisi olla toinen näkökulma asiaan.
Itse olen paljon miettinyt samanlaisia asioita. Omasta mielestäni ihmisen tulisi löytää sekä omassa elämässään, että perhe- ja seurakuntaelämässä täysi harmonia.
Itse olen sitä mieltä, että henkilötasolla sekä sielua, ruumista ja henkeä pitää ravita TASAPUOLISESTI. Jos yliruokkii hengellistä elämää, sielu ja ruumis kärsivät. Ruumis tarvitsee liikuntaa, sielu virikkeitä ( taide ym. ) ja henki tarvitsee ravintoa ( Raamattu, kokoukset, rukoilu ym. ) Ja kaeiken tulisi olla tasapainossa. Eräs ystäväni ajautui vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiin kun hän koko pitkän 90-luvun vain ruokki hengellistä puoltaan ja ruumista. Hän laiminlöi sielun täysin. Hän piti roskana kaikkea sellaista joka virkistäisi mieltä. Ja huomatkaa - hän oli luterilainen! Eräs toinen tapaus jonka tiedän: mies oli jatkuvasti saarna-ja avustusmatkoilla Venäjällä ja laiminlöi nelilapsista perhettään. Vaimo aikansa katseli ja sitten löysi parikymppisen miehen kylmennyttä sänkyään lämmittämään. Tapasin miehen hellarikonferenssissa vasta eronneena ja hän uhkui vihaa ja katkeruutta ja sanoi vain, että vihollinen hyökkää juuri niiden kimppuun jotka "Jumalan etulinjassa´taistelevat." Voi voi.... Hyvä on toki taistella etulinjassa, mutta perhettään ei saa laiminlydä. Ylihengellisyys on myös erinomainen tapa joutua pahoihin vaikeuksiin.
Harmonia tulisi löytää myös Jumalalan työn, itsensä ja perheensä välillä. Kaikkea tulisi olla tasapuolisesti.
Myöskin vanhemmistolla tulisi olla itsekritiikkiä ja näkökykyä, että jos joku jäsen alkaa kohtuuttoman paljon puuhastelemaan niin pitäisi kysyä, että mitenkä perhe jaksaa ym. ja koettaa jakaa vastuita tasaisesti.
Olen myös ihmetyksellä lukenut tätä palstaa ja ihmetellyt muutamien käyttämää termiä "selkäänpuukotus." En ainakaan itse ole tällaista kovinkaan paljon havainnut.
Jos kokemuksesi hellareista ovat noin synkkiä, niin ainahan löytyy muita seurakuntia joissa on aivan yhtä hyvää opetusta ja sanan julistusta. Vapaakirkko, babtistit, jotkut luterilaiset seurakunnat ym. ym.
Siunausta.
Oli ikävää kuulla ettet ole saanut kokea lapsuudessasi välittämistä ja rakkautta.
En ihmettele jos olet katkera,jos minun vanhempani olisi kohdelleet minua siten kuin sinua kohdeltiin niin olisin kyllä katkera omille vanhemmilleni
Jos seurakunta ja sen ihmiset menee jo oman perheen edelle niin se on jo epänormaalia.Tuli vaan mieleeni että kun ihminen on uskossa kiihkouskova niin kaikki ne läheisimmät ja rakkaimmat ihmiset unohtuu ja se ei ole oikein.
Kerroit ettei vanhemmat käy katsomassa lapsenlapsiaan kovin usein,tuli kyyneleet silmiin miten uskova voi käyttäytyä noin ja unohtaa omat lapset jopa lapsenlapset.
Voimia sinulle ja siunausta.
Mielestäni Jyken kirjoituksesta ei kuvastunut mitään katkeruutta vaan hän vain purki tuntojaan.Näitä tällaisia tunnonpurkauksia olen saanut kuunnella vuosien varrella ja ymmärrän hyvin, että ei voi hyväksyä tällaista epäoikeudenmukaisuutta.
Mutta yleensäkin helluntaiseurakunnissa on käytäntönä unohtaa se oma perhe.On minun havaintoni.
Meillä annettiin varmuuden vuoksi selkään, vaikka ei olisi ollut tehnyt mitään. "Onpahan varovainen, ettei tee mitään". Oli kommentit.
Solmuun laitettu sähköjohto, tavanomaisen koivuniemen herran ohella oli hyvin tavallista ja sitten jollakin on vielä otsaa sanoa, että jumala on rakkaus.
joka tunsit piston sydämmessäsi,olisiko aika miettiä uudelleen elämän arvoja:
Mikä saa ihmisen toimimaan näin,monilla uskovien perheitten lapsilla menee huonosti,huonommin kuin keskustelun avaajalla.
Meillä myös lapset jäivät jalkoihin. Isän hengellinen työ oli tärkeämpää kuin oma perhe. Vieraita istui kotona puimassa omaa elämää ja isän hommat hallitsivat koko perheen ajanhallintaa.
Hän on vieläkin samanlainen. Kun minä perheineni tulen heitä tapaamaan täältä 3000 km päästä, niin isän menot sumplitaan heti ensimmäiseksi. Jos minä tarvitse lastenhoitoapua, niin hän sanoo, että kysy joltain muulta, jolla ei ole niin tärkeää tekemistä kuin hänellä.
Me tosin olemme luterilaisia. Isä on luterilainen ainakin paperilla, käytännössä hän pitää vapaammista suunnista. Helluntaiseurakunnassa ei koskaan.
Minä katson, että kyse on työnarkomanian yhdestä ulottuvuudesta. Mutta pahemmasta sellaisesta. Tavallinen työnarkomania kääntää lapset vain isää (tai kuka se onkaan) vastaan. Kun siihen liitetään vielä raamatulla päähän lyöminen, niin tuhot ovat silkkaa hylkäämiskokemusta laajemmat.
Minä en ole katkera, vaan surullinen. Sillä ymmärrän, että hänellä on omat lapsuudenaikaiset ongelmansa, jotka heijastuvat tämän päivän elämään. Hän on itse jäänyt lapsena vaille rakkautta, eikä hän tiedä, miten sitä olisi voinut omille lapsilleen osoittaa.