lähelle ettei häntä enää silloin ymmärrä tai jaksa ymmärtää? Jos ihmisen pitää etäisenä, ymmärtääkö häntä silloin paremmin? Jotenkin kaikkien kokemusten kautta minulle on tullut tunne, että kaukaa näkee paremmin. Niin paljon paremmin. Ymmärsittekö? Onko lähelle liian pitkä matka? Tuleeko mieleen mitään ajatuksia?
Voiko toinen tulla jo liian...
Anonyymi
53221
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 53
Vanhimmat
On kokemusta voi tulla liian lähelle..etäältä näkee hyvin mutta lähellä on ne kaikki ominais hajut, hengityksen haju, vaatteet... psyyken hygienia myös...
Kaukaa näkee kuin teleskoopilla...lähellä laajakulma vääristää...
Varmaanki ne omat tunteet sekoittaa sitä toisen ymmärtämistä. Siihen latautuu omia odotuksia, toiveita, virhetulkintojakin. Kun ihmiseen ei kovin vahvaa tunnesidettä, häntä, motiivejaan, tekemisiään voi tarkastella kylmän rauhallisesti ulkoapäin. Läheisen kanssa tilannetta katsoo ikäänkuin sisältäkäsin, on itse mukana siinä samassa tulkintahorisontissa.
Viisaita sanoja.
Mutta onko mahdollista olla ”kylmän rauhallinen” analysoidessaan sitten kun on tunteet?
No, ei varmaan oo, ja yleensäkin toisen ymmärtäminen vaikeaa, oli sitten tunteita tai ei. Tunteiden sulkemistamisesta kai puhutaan, kun halutaan jättää tunteet pois jostain toimesta, että saataisiin objektiivinen, rationaalinen kuva asioista.
Fenomenologia, Husserl. Kokemukset kokijalle aina laadullisesti erilaisia kuin ulkopuoliselle havainnoijalle. Kuvittelu, muistaminen, havainnointi subjektiivisia.
Millaista on olla lepakko? Thomas Nagel➡objektiivisuus ei voi kuvata subjektiivisuutta, vain lepakko tietää millaista on olla lepakko, ja toista ihmistä ei voi täysin ymmärtää, kun ei voi astua tämän saappaisiin.
Tunteiden sulkeistamisesta siis
Pikkuhiljaa se tuntuu kun edetään
Lähelle on vain liian pitkä matka👹
Mitä lähemmäksi toista tulee, sen sokeammaksi itselle muuttuu.
Tätä taidan tarkoittaa. Kokemisrajat löystyy, mennään enempi tunne- kuin järkipuolelle vaikka muutoin olisi järkevä ihminen tietämään tilanteet oikein, mutta niin kuin vetämätön kuminauhakin löystyy lähellä, niin tekee ihminenkin.
Mä olen maksanut oppirahani tästä joskus vuosikymmeniä sitten. Sen jälkeen olen huomannut ihmisistä elämässäni sen, etteivät he ole vielä maksaneet samoja oppirahoja.
Ei voi päästää lähelle sellaisia ihmisiä, jotka eivät näe itseään sellaisina kuin ovat. Tarkemmin ajateltuna en tiedä ketään, joka näkisi itsensä realistisesti. He luulevat kyllä näkevänsä, mutta siitä huolimatta ovat aina ennen kaikkea arvostelemassa minua ja selittelemässä omia valintojaan. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki ihmiset ovat paskoja, eikä minun lähelleni ole enää kenelläkään asiaa. Mahdollisuuksia on annettu ja saatu yli tarpeen.
Mutta neuvoni muille on se: Ennen kun lähet vähänkään arvostelemaan muita, katso tarkkaan itseäsi, että onko sinulla varaa arvostella... :)
No minusta vaikka kuinka lähellä olisi, ei toista ymmärrä silti täysin... se voi ehkä hämätä monia, että pitäisi ymmärtää, kun on niin lähellä....
Jokainen ihminen tuntee ihan eritavoin. Ja täysin toisen ymmärtäminen olisi samoin tuntemista, mikä on siis mahdotonta. Jokin yhteys voi ollakin, mutta se on ehkä ymmärrys siitä, että se toinen kuitenkin on erillinen ihminen.
Minusta ei tarvitse ottaa etäisyyttä, vaan toinen saa tilaa ihan siinä lähelläkin, kun sitä hälle antaa. Olla sellainen kun on..
Ei tarvitse ottaa, mutta kaukaa näkee paremmin. On ns. helpompi arvioida asioita. Ihmisen näkee/kokee toisin.
No kuka kokee mitenkin... Usein jos joku ihminen koeataan kaukaisemmaksi, ei hälle kerrota kaikkea, mitä sisällä liikkuu, päässä tai sydämmessä, minusta silloin jää vaan enemmän tilaa oletuksille, mikä on periaatteessa mielikuvitusta, ei totuutta.
Mutta siinä vaiheessa voi juurikin ottaa suhteensa tarkasteluun. Kun on alkanut nähdä kaukaa selvemmin.
No en osaa samaistua, mutta jokainen tekee niinkuin itse näkee parhaimmaksi. Tietenkin suhteessa on kaksi osapuolta...
No ajattele hmm...vaikka esim. vertauskuvaa maisemasta: Katsot läheltä - näet vain pienen kiven ja hiekkaa, mutta kun katsot kauempaa, näet koko tien kiemurtelevan peltojen keskellä, raamit? Ehkä mielikuva auttaa.
No jos mietin noin, tulee mieleen se, että näkee sen toisen elämässä jotain, mitä se toinen ei itse näe? Onko kyse siitä?
Monesti sitä itsekin näkee itsensä liian suppeasti...ei huomaa jotain kun katsoo itse itseään liian läheltä? Silloin toinen voi nähdä "kauempaa" paljon sellaista, mitä itse ei kykene heti näkemään....
Juuri siitä.
No sitä vartenhan se toinen on siinä vierellä, että sanoo, kun itse ei näe "metsää puilta"...
Siinä vaan on kummallakin oltava defenssit purettuina, että huomio ei livahda ihon alle, vaan itse varsinainen asia löytää perille...mutta se lieneekin jo eri juttua.
Mutta ei silloinkaan ihminen ole liikaa toisen lähellä... tai kaukana... Minusta kyse on vaan eri näkökulmasta. Sama asia erikulmasta katsottuna näyttää erilaiselle. :o)
Etäisyys selkeyttää. Liian lähellä oleva punoutuu tunteisiin vaivihkaa tajuamattaan.
Läheisyys kadottaa helposti, ihmiset menevät ajatuksissaan huti.
Niin, siis samaistuu toisen tunteisiin(kö)?
Niin kai se voi olla. Unohtaa itsensä.
Okei... No tuohon mä voin jo samaistua, kun kirjoitat, että unohtaa itsensä... Joo.
Mutta siinä ei ehkä niinkään ole kyse siitä etäisyydestä, vaan ihan itsensä muistamisesta ja huomioinnista. Sitä tosiaan osaa hurahtaa toiseen niin paljon, että unohtaa itsensä ja oman elämisen. Jotenkin ne omat rajat olisi minusta se oikea apu tuollaisia varten. Otetaan itselle aikaa ja osataan olla itsellekin läsnä...
Voisin allekirjoittaa tuon. Joskus on välttämättä otettava etäisyyttä ja vaihdettava näkökulmaa. Katsottava kokonaisuutta yksityiskohtien sijaan.
No se etäisyys mulle taas kolahtaa.... :oD Siis omaa aikaa jokainen tartteekin, mutta ei sitä toista tarvitse sysätä kauas.... tai pitkäks aikaa... Niin ja sen voi sanoa, että ottaa omaa aikaa ja huomioi itseään..
Mutta muuten joo...
Kumppani voi tyhmentää. ??
Sopii myös vanhaa sanonta "ei näe metsää puilta" tässä.
Läheltä katsottuna näkee yksityiskohdat (puut/ itsensä ja kumppanin), muttei kokonaisuutta (metsää/parisuhdetta), jonka ne muodostavat. Siksi tarvitsee siirtyä kauemmaksi vaikka pellon reunaan tarkastelemaan metsää/parisuhdettaan.
Täh? Ei ...
Yleisesti ottaen ihmiset eivät useinkaan "hurahda" toiseen niin paljon, että unohtaisivat itsensä ja oman elon. Vaan se on ainoastaan käytännön arkielämän pyörittäminen, puolison uravalinta, työttömyys, yrittäjyys, lasten hoidon järjestäminen, sairaus jne jotka vaikuttavat siihen, ettei VOI ajatella tarpeeksi itseään. Kun tätä kestää vuosikaudet, sitä ei edes välttämättä huomaa kadottaneensa itsensä. Siinä on kuin esimerkin mukaisesti sammakko kiehahtanut kattilaan.
Kyllä..
Aika hyvä.
Hyvä.
Aivan totta.
Usein kaikki terapeutit ja muut psykoammattilaiset puhuvat erittäin paljon siitä miten ihmisen pitää ottaa omaa aikaa ja ajatella parisuhteessa myös itseään. Hyvä ohje, jopa erittäin, mutta ei kovinkaan sovellettavissa elävään elämään. Livenä elämä menee niin, että perheen arjessa selviytyminen menee kaiken edelle. Aina romahduspisteeseen asti. Jotain oleellista tarvitsee tapahtua, että huomaa mittansa täyttyneen. Ettei jää sammakoksi kattilaan.
Ihminen ei välttämättä huomaa roikkuvansa löyhässä hirressä. Sitä vaan sietää, ja sitten se tuntuukin ihan normaalilta.
Toinen voi tulla liian lähelle.....
Se on turvaväli mikä on hyvä pitee.
Kumpikin ääripää vääristää käsityksiä...
Liian lähellä mennään tunteella ja liian kaukana järjellä..
Paree olisi jos osaisi vaihtaa perspektiiviä koko ajan. Osaisi katsoa ensin läheltä ja sitten kaukaa.. syntyisi parempi kokonaiskuva..
Riippumatta asiasta se kokonaiskuva ratkaisee.
Ja kyllä sekin vaikuttaa onko " katselija" itse enemmän järki- vai tunneihminen.
Jos menee kovasti tunteella tilanteisiin pitäisi opetella ottamaan etäisyyttä ja toisinpäin...
Tunne- vai järki-ihminen
Itse en ole koskaan kokenut, että järki ja tunne olisivat mitenkään ristiriidassa keskenään. Ne tekevät yhteistyö - ja käyvät jatkuvaa dialogia asioista. Joita punnitsemalla voin sitten tehdä päätöksiä.
Totta turiset, jaottelu on karkea..
Itse tunnistan että tunne vie ja järki usein jäähyllä joten olen ehdottomasti tunneimmeinen.
Molemmat ovat selkeästi osana ihmistä, mutta toisilla ero näkyy selvästi jompaan kumpaan suuntaan. Skaala on laaja ja asteikkoa riittää, enkä sanoisi että toinen parempi... paras olisi se kultainen keskitie jonka sinä tunnut saavuttaneen itsellesi.
Järki ei paljon päätä pakota kun tunne vie ihmistä ja toisinpäin kun järjen valo valaisee ei koskaan pääse eksymään tuntemattomaan. Molemmat hyviä ja huonoja samanaikaisesti.
Minä teen päätökseni tunteella, mikä tuntuu hyvälle ja oikealle - on minulle oikea päätös. Kyllä järjelläkin on siinä sormensa pelissä, mutta sivuroolissa.
Ollaan kaikki erilaisia ja niin on hyvä.
Juuri näin, tunne ja järki eivät ole toistensa vastakohtia, vaan kavereita. Samassa yhteistyössä on vielä tahto.
Jos kupla tulee liian lähelle imeytyy sinne itsekin..
Vähän niin kuin banaanikärpänen sinne purkkilimettiin?...
Pitää ottaa myös huomioon toisaalta, että rakkaus on sokea.
Rakkaudesta sokeana haluaa paitsi ymmärtää, niin myös hyväksyä toisen ihmisen pimeääkin puolta, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.
Ja juuri tästä se sanonta syntyykin!
Eli sanonnan on vahvistettu pitävän täysin paikkansa.
Parisuhteessa ehkä haasteellisinta on läheisyyden ja erillisyyden vuorottelu molemmille sopivalle tasolle.
Tuohon edelliseen tarvitaan lähinnä vuorovaikutusta ja tunnetaitoja. Molempien pitäisi kuulostella/tunnustella missä mennään - ettei tule liian lähelle toista, muttei myöskään jää liian etäälle.
Ts. aika rasittavaa?
Normaalisti tasapaino löytyy. Kriisitilanteessa tai stressissä se voi järkkyä todella pahasti. Silloin enemmän tai vähemmän rasittavaa. Mutta niinhän kriisi tai stressi aina on.
Eih. Eih voi kyllä minulla on suu kun kerron että nyt kauemmas.😁
On myös hyvä ottaa itseensä etäisyyttä - yrittäen katsella itseään kumppanin silmin (ja kuunnella kumppanin korvin). Moni pitää itseään kivana ja mukavana, ja voi erehtyä...
Täysin totta.
Luulisin, että suhteissa hirveän usein suhteen ongelmat kiteytyy siihen, että tavallaan ollaan liian lähellä toisiaan, ei enää nähdä toista kunnolla, ei nähdä itseä ja toista erillisinä yksilöinä riittävän selkeästi. Hukutaan suhteeseen, hukutaan toiseen.
Ehkä siksi rakkaastaan erossa oleminen tuo perspektiiviä suhteeseen, ehkä kaipausta, ehkä joskus havainnon ettei suhde olekaan itselle hyvä. Etäisyys tekee hyvää välillä, mutta tasapaino etäisyyden ja läheisyyden välillä voi olla aika vaikea asia käsitellä.
Liika on liikaa, minkä tahansa asian kohdalla. Ja kun yksilöt ovat erilaisia, voi yhden läheisyys olla liikaa, toisessa suhteessa toisen etäisyys on liikaa. Tasapaino...
Mutta sitä on hyvä havahtua miettimään.