Osallistuin taas kerran hääjuhlaan ja taas kerran kuuntelin, kuinka morsiammen isä puhui ensin anteeksipyytämisen ja sitten anteeksiantamisen ja unhotamisen tärkeydestä parisuhteessa. Minua nuo puheet alkavat aina ahdistaa. Anteeksipyytäminen on kuitenkin usein paljon helpompaa kuin anteeksiantaminen ja unohtaminen. Miksi ylipäätänsä anteeksiantaminen ja unohtaminen liitetään niin tiiviisti yhteen?
Elämä kolhii meitä monella tapaa ja useinmiten kolhut kulkevat mukanamme läpi elämän. Toinen käy jo lapsena läpi vakavan sairauden, toinen menettää läheisensä, yksi uhmaa elämäänsä ja ottaa suuruudenhulluuttaan riskin liikenteessä tai laskettelurinteessä, tuhoaa liikuntakykynsä. Yksi menettää kotinsa tulipalossa tai perheensä avioerossa ja toinen kantaa mukanaan ikuisia sodan muistoja. Näillä ihmisillä on lupa kantaa kipeät muistonsa, palata niihin aika ajoin ja oppia ymmärtämään, kuinka moninaisesti nuo kokemukset vaikuttavat heihin vielä vuosikymmentenkin päästä. Toisinaan heiltä jopa kysytään muistoista, pyydetään kertomaan tai kirjoittamaan, kutsutaan haastatteluun, jotta me muut voisimme ymmärtää ja kokea jotakin heidän kauttaan. Joillekin kollektiivisille surullisille tapahtumille meillä on omat muistopäivämme. Kukaan ei sano sinulle, että olet paha, paha ihminen, jos et unohda aivohalvauskokemustasi tai ulosajoasi tai päivää, jolloin jäit työttömäksi.
Sen sijaan, jos kumppanisi loukkaa sinua sen verran syvältä, että kokemus jotenkin mullistaa ja liikuttaa perustuksiasi, sinulle työnnetään anteeksiantamisen ja unohtamisen velvollisuus. Sinulta kielletään suru ja samalla sinulta kielletään surun takana olevat kauniit muistot. Yhtäkkiä sinun pitäisi elää, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kuitenkin elämässä tulee vastaan asioita, jotka muistuttavat. Joka kerran, kun muistat ja pysähdyt, muutut ihmiseksi, joka kaivelee menneitä. Sinun on piilouduttava, ettei surullinen hetkesi olisi piikki parisi lihassa, ettet loukkaisi häntä, sillä jos rakastat, et sinä silloin halua loukata. Sinun on eläminen kaksoiselämää ikäväsi ja muistojesi, unohtamisesi ja anteeksiantamisesi kanssa. Yhtäkkiä vain huomaat, mikä sinusta on tullut: iljettävä ja epärehellinen ihminen. Kuka antaisi armoa anteeksiantamiseen, kuka antaisi luvan edes joskus retkahtaa ja sanoa, että se sattuu minuun vieläkin.
Elämä kolhii meitä monella tapaa ja useinmiten kolhut kulkevat mukanamme läpi elämän. Toinen käy jo lapsena läpi vakavan sairauden, toinen menettää läheisensä, yksi uhmaa elämäänsä ja ottaa suuruudenhulluuttaan riskin liikenteessä tai laskettelurinteessä, tuhoaa liikuntakykynsä. Yksi menettää kotinsa tulipalossa tai perheensä avioerossa ja toinen kantaa mukanaan ikuisia sodan muistoja. Näillä ihmisillä on lupa kantaa kipeät muistonsa, palata niihin aika ajoin ja oppia ymmärtämään, kuinka moninaisesti nuo kokemukset vaikuttavat heihin vielä vuosikymmentenkin päästä. Toisinaan heiltä jopa kysytään muistoista, pyydetään kertomaan tai kirjoittamaan, kutsutaan haastatteluun, jotta me muut voisimme ymmärtää ja kokea jotakin heidän kauttaan. Joillekin kollektiivisille surullisille tapahtumille meillä on omat muistopäivämme. Kukaan ei sano sinulle, että olet paha, paha ihminen, jos et unohda aivohalvauskokemustasi tai ulosajoasi tai päivää, jolloin jäit työttömäksi.
Sen sijaan, jos kumppanisi loukkaa sinua sen verran syvältä, että kokemus jotenkin mullistaa ja liikuttaa perustuksiasi, sinulle työnnetään anteeksiantamisen ja unohtamisen velvollisuus. Sinulta kielletään suru ja samalla sinulta kielletään surun takana olevat kauniit muistot. Yhtäkkiä sinun pitäisi elää, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kuitenkin elämässä tulee vastaan asioita, jotka muistuttavat. Joka kerran, kun muistat ja pysähdyt, muutut ihmiseksi, joka kaivelee menneitä. Sinun on piilouduttava, ettei surullinen hetkesi olisi piikki parisi lihassa, ettet loukkaisi häntä, sillä jos rakastat, et sinä silloin halua loukata. Sinun on eläminen kaksoiselämää ikäväsi ja muistojesi, unohtamisesi ja anteeksiantamisesi kanssa. Yhtäkkiä vain huomaat, mikä sinusta on tullut: iljettävä ja epärehellinen ihminen. Kuka antaisi armoa anteeksiantamiseen, kuka antaisi luvan edes joskus retkahtaa ja sanoa, että se sattuu minuun vieläkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kaikki on tuttua asiaa ja moneen kertaan koettua ja ehkä olen jotain oppinut?
Sitä oppimista näyttää riittävän loppuun asti.
Antaa anteeksi ja unohtaa on monelle uskovallekin kuin lottovoitto.
Se ei ole vapaan ratkaisun tulos vaan Herran teko moninaisten ahdistusten kautta.
Olen lyönyt takanani ovia kiinni lukemattomia kertoja. Olen vihannut ja loukannut hyviäkin
ihmisiä.
Joskus sitä sitten joutuu anelemaan anteeksi ja ihme kyllä vielä saa anteeksi.
Näistä tuleekin sitten jopa elämänikäisiä ihmissuhteita.
On monasti nähty, että ihmisiä, joita vihaan...ne sitten näkevät pässin näköisekseen,
eivätkä suostu vihaamaan.
Viha tuhoutuu sisäisen prosessin jauhaessa sen ensin myötätunnoksi ja kerran jopa vielä
toistaiseksi aivan erottamattomaksi ystävyydeksi.
Eikä sitä osaa edes hävetä!
Kyllä minunkin mielestäni idea on se, että surra saa ja tuntea saa - ilman muuta - eikä surutyötä voi hoputtaa. Koskeehan monet asiat niin, että niistä jää hirmu pitkäaikaiset arvet ja kipu. Eikä silloin voi unohtaa, kun surutyö on vielä kesken.
Unohtamisesta puhumisessa ehkä viitataan siihen, ettei jotenkin tahallaan ja tarkoituksellisesti lietso itseään vihaan - ettei vello päivät pitkät hehkuttaen mitä joutui kokemaan jonkun taholta. Mutta suree sen aidosti mitä on surua ja antaa tulla tunteita pintaan kauan kuin niitä pulppuaa, ja sitten: that's it. Ei mitään pakolla "yritän tukahduttaa muistot"-juttua.
Joskus tarttee käydä puhumassa asioita esim. mielenterveysalan ammattilaisten kanssa läpi, jotta pääsee elämässä eteenpäin, eikä juutu tuijottamaan lamaantuneena jotakin kipeää menetystä ja loukkausta. Käsitellä asiaa perinjuurin ja koettaa löytää sen kivun kärki, miksi se kamala asia juuri minulle niin pahasti tekee kipeää, etten osaa jatkaa elämääni. Ja kun alkaa ymmärtää, niin oivallusten ja tunteiden läpielämisen kautta alkaa tulla tilaa myös muille asioille.
Anteeksiantaminen taas sitten ei ole mielestäni mitenkään erityisen luonteenomaista ihmiselle...päinvastoin :/ Jotenkin ajattelen, että anteeksiantaminen on Jumalan ominaisuus. Syvissä loukkauksissa ei auta muu kuin pyytää Jeesusta opettamaan anteeksiantamista, ja antamaan se anteeksiantamisen ihme sydämeen. Hän voi antaa ihmiselle niin paljon, että velkomisen tarve alkaa jäädä vähemmälle - kun malja vähitellen täyttyy ylitsevuotavaksikin Jeesuksen rakkaudesta, armosta ja hyvyydestä. Hän on mestari lohduttamisessa.
Luin muuten äskettäin semmoisen kirjan: "Kätköpaikka" - Corrie Ten Boom. Ihana kirja! Käsittelee myös omalta osaltaa tätä anteeksiantamisen teemaa. Suosittelen.
Tällaisia ajatuksia mulla...olen itsekin arpeutunut elämän taistelussa. Jotkut loukkaukset ovat tehneet minusta tietyissä asioissa pysyvästikin "vammautuneen". Vuosikaudet (...ainakin 10 vuotta) eräs asia pulpahti voimakkaiden tunteiden ja ahdistuksen kanssa pintaan vähän väliä...mutta Jumalan kiitos, aikaväli, jolla asia tulee pintaan koko ajan on harventunut.
Koen, että minun kyllä piti näyttää hänelle, joka minua loukkasi, kuinka paljon minuun sattuu. Ja se auttoi, kun näin, että hän otti sen kokemukseni vastaan. Kerta toisensa jälkeen. Muistan kyllä, että koin itseni inhottavaksi ihmiseksi, kun "vieläkin vatvon näitä samoja"...mutta jälkikäteen ajatellen se oman suruni ja kärsimiseni näyttäminen hänelle oli tarpeellista...ja kummallisella tavalla myös liitti meitä yhteen. Onneksi hän otti sitä vastaan - yleensä aika kärsivällisesti, kun selitin ja selitin ja itkin...Useimmat varmaan eivät olisi jaksaneet sitä. Ihmiset ovat persoonansa kypsyydeltä niin erilaisia - toiset ahdistuis varmaan heti ja ärähtäis että anna jo olla. Mutta kuitenkin, jotta oltaisiin rehellisiä ja avoimia, niin kannattaa käydä vaikeankin tien kautta.
No niin...Armo Jeesuksessa Kristuksessa kantaa ihmistä, hoitaa ja lohduttaa. Sitä kai tässä halusin sanoa.