Myös negatiiviset tunteet ovat ok

Elää tommosen oirekirjon kanssa.

Joskus terapiakin voi olla tunteiden ja etenkin negatiivisten tunteiden turruttamista. Kun pakotetaan ns. positiiviseen ajatteluun silloin kun se ei tilanteessa luonnu. Ja jos on kokenut jotain hyvin vaikeaa, kielletään "uhriutumasta" ja pakotetaan tsemppaamalla selviämään traumojen yli. Oikea tapa olisi tukea kanssaihmisistä kaikissa tilanteissa, kuunnella, antaa aikaa. Kulkea vierellä. Jokainen voi tarvita sitä joskus.

Olen omalla kohdalla huomannut, miten tärkeää on ihan fyysisellä tasolla saada ilmaista negatiivisiakin tunteita. Tietenkin se, että joku kuuntelee ja että tulee ymmärretyksi. Mutta se fyysinen puoli siinä: kun puhuu, niin ne lihasliikkeet ja se että kuulee oman äänensä sanovan tiettyjä, aiemmin jotenkin padottuja tai tabuina pidettyjä "kiellettyjä" asioita. Sanojen sanominen ja niiden kuuleminen. Ja hengittäminen ja muutkin fyysiset reaktiot siinä tapahtumassa. Ne helpottavat sitä painetta, mikä voimakkaiden tunteiden sisälläpitämisestä tulee. Juuri se paine voi johtaa purkamattomana ajan mittaan hyvinkin äärimmäisiin mielentiloihin.

Fyysiset tunteiden purkamismuodot voivat olla myös liikuntaa, tai vaikka sitä "tärinäterapiaa", en nyt muista mikä sen virallinen nimi on, mutta jossa ohjatusti eletään traumat ruumiillisen tärisemisen ja muun liikkumisen muodossa pois. Se perustuu siihen monilla eläinlajeilla ilmenevään käytökseen, että jonkin pelottavan tapahtuman jälkeen ne tärisevät kunnes rauhoittuvat. Esim. antilooppilauma juoksee pakoon saalistavaa leijonaa, ja leijona ehkä nappaakin jonkun reunallaolevan, ja kun muut laumasta ovat turvassa ne alkavat täristä, ravistella pelkoa ja jännitystä pois.

Ja itkeminen tietysti, meinasi unohtua. Kuinkahan paljon somaattistakin sairautta on seurannut kasvatusperiaatteesta "miehet eivät itke."

Suomessa kansanperinteessä on, että varsinkin naiset kävivät joskus metsässä huutamassa ulos tuskaansa. Näin toimittiin mm. vielä viime sotien aikana, kun joku perheestä kuoli rintamalla.