Ongelmani ei olekaan anoppi vaan mies!

ei ne viat heti kättelyssä onnen huumassa.
Meillä anoppi sanoi ensitapaamisen yhteydessä että "siinä on kyllä pojallani ollut tapana istua". Puututtiin siivoukseen; no täällähän on kerrankin siistiä. jne,jne.
Olet alkuperäinen oikeilla jäljillä, miehen se pitää uskaltaa sanoa/jyrähtää, jos toinen ei älyä pitää mielipiteitä omassa päässään.

joku mies itse älyää tällaisia asioita. Oma mieheni kysyi silmät suurena minulta, että mitä pahaa siinä muka on, jos hänelle äiti on ykkönen? Ylläripylläri: mieheni ei ollut 15-vuotias teini vaan 37-vuotias mies. Edelleenkään sille ei ole mennyt jakeluun, mikä pitäisi olla tärkeysjärjestys ihmissuhteissa. Siksi oli todella mukava kuulla, että jotkut miehet osaavat ajatella!! Minua ainakin hävettäisi, jos tälleen aikuisena vielä pitäisin, ja vielä tunnustaisin, että äiti tai isä on mulle tärkein. Mieheni on täydellinen tallukka vailla ihmissuhdetaitoja, raukka on nähnyt vain vanhempiensa mädän suhteen, josta ei ole osannut ottaa opiksi vaan toistaa samat virheet. Ja hassua tässä on se, että hän tietenkin vanhempiensa suhteessa asettui äidin puolelle kun niin mamin poika on, mutta meidän suhteessa hän toistaa kyllä KUMMANKIN vanhempansa virheet.

Ai niin, kysyit alkuperäiseltä kirjoittajalta, voiko hän rakastaa täysillä miestään. Minä vastaan kysymykseen suoralta kädeltä omasta puolestani, että en voi, näen todellakin hänessä mammanpojan, joka ikuisesti on kiinni äidissään, en miestä, joka kykenisi rakastamaan minua niin kuin miehen kuuluu. Nykyisin on alkanut jo oksettaa, kun mieheni tekee samoja ilmeitä ja eleitä kuin äitinsä ja käyttää samoja sanontoja - se on kuvottavaa, tuntuu jo sairaalta.

Ja tämä on jo niin hirveä, että ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mieheni isä on kuollut, minkä jälkeen mieheni lienee vielä enemmän kiintynyt äitiinsä, olenkin joskus sanonut, että mieheni on äitinsä todellinen mies ja ottanut miehen roolin, samoin hänen äitinsä on tehnyt pojastaan itselleen henkisen aviomiehen. Vähän aikaa sitten puhuin miehelleni hänen siskonsa miehestä ja mies varmisti, kenestä puhun (saman etunimisiä useita lähipiirissämme), että ai, puhutko meidän vävystä. Siis hän ei todellakaan kysynyt, puhunko hänen langosta, vaan puhunko MEIDÄN VÄVYSTÄ. Eli hyvin on mies oppinut elämään äitinsä rinnalla...

että kirjoitti:

joku mies itse älyää tällaisia asioita. Oma mieheni kysyi silmät suurena minulta, että mitä pahaa siinä muka on, jos hänelle äiti on ykkönen? Ylläripylläri: mieheni ei ollut 15-vuotias teini vaan 37-vuotias mies. Edelleenkään sille ei ole mennyt jakeluun, mikä pitäisi olla tärkeysjärjestys ihmissuhteissa. Siksi oli todella mukava kuulla, että jotkut miehet osaavat ajatella!! Minua ainakin hävettäisi, jos tälleen aikuisena vielä pitäisin, ja vielä tunnustaisin, että äiti tai isä on mulle tärkein. Mieheni on täydellinen tallukka vailla ihmissuhdetaitoja, raukka on nähnyt vain vanhempiensa mädän suhteen, josta ei ole osannut ottaa opiksi vaan toistaa samat virheet. Ja hassua tässä on se, että hän tietenkin vanhempiensa suhteessa asettui äidin puolelle kun niin mamin poika on, mutta meidän suhteessa hän toistaa kyllä KUMMANKIN vanhempansa virheet.

Ai niin, kysyit alkuperäiseltä kirjoittajalta, voiko hän rakastaa täysillä miestään. Minä vastaan kysymykseen suoralta kädeltä omasta puolestani, että en voi, näen todellakin hänessä mammanpojan, joka ikuisesti on kiinni äidissään, en miestä, joka kykenisi rakastamaan minua niin kuin miehen kuuluu. Nykyisin on alkanut jo oksettaa, kun mieheni tekee samoja ilmeitä ja eleitä kuin äitinsä ja käyttää samoja sanontoja - se on kuvottavaa, tuntuu jo sairaalta.

Ja tämä on jo niin hirveä, että ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mieheni isä on kuollut, minkä jälkeen mieheni lienee vielä enemmän kiintynyt äitiinsä, olenkin joskus sanonut, että mieheni on äitinsä todellinen mies ja ottanut miehen roolin, samoin hänen äitinsä on tehnyt pojastaan itselleen henkisen aviomiehen. Vähän aikaa sitten puhuin miehelleni hänen siskonsa miehestä ja mies varmisti, kenestä puhun (saman etunimisiä useita lähipiirissämme), että ai, puhutko meidän vävystä. Siis hän ei todellakaan kysynyt, puhunko hänen langosta, vaan puhunko MEIDÄN VÄVYSTÄ. Eli hyvin on mies oppinut elämään äitinsä rinnalla...

Lue lisää

Uskomatonta että jollakulla voi olla noin samankaltaiset kokemukset!
Juuri tuo että mies oikein isoon ääneen julistaa vaimolleen, että ÄITI on minulle ykkönen, SINÄ vasta kakkonen.
Ja kun äiti sen itsekin tietää, niin totta hemmetissä käyttää tilaisuuttaan hyväkseen!
Miehet eivät ilmeisesti vain tajua miten kamalia naiset voivat toisilleen olla.
Kyllähän naisvaltaisilla työpaikoillakin on joukkohenki huonommilla kuin miesvaltaisilla.
No, omalla kohdallani ainut vaihtoehto oli ero, sillä tunsin olevani kolmas pyörä kun mieheni palvoi äitiään ja äiti poikaansa minua kilpailianaan pitäen..
Jos mies olisi tajunut minua puolustaa äitinsä kiusaamiselta, olisin varmasti hänen kanssaan edelleenkin, sillä miehessä itsessään ei muuta vikaa ollut, surullista siis sinänsä..

että kirjoitti:

joku mies itse älyää tällaisia asioita. Oma mieheni kysyi silmät suurena minulta, että mitä pahaa siinä muka on, jos hänelle äiti on ykkönen? Ylläripylläri: mieheni ei ollut 15-vuotias teini vaan 37-vuotias mies. Edelleenkään sille ei ole mennyt jakeluun, mikä pitäisi olla tärkeysjärjestys ihmissuhteissa. Siksi oli todella mukava kuulla, että jotkut miehet osaavat ajatella!! Minua ainakin hävettäisi, jos tälleen aikuisena vielä pitäisin, ja vielä tunnustaisin, että äiti tai isä on mulle tärkein. Mieheni on täydellinen tallukka vailla ihmissuhdetaitoja, raukka on nähnyt vain vanhempiensa mädän suhteen, josta ei ole osannut ottaa opiksi vaan toistaa samat virheet. Ja hassua tässä on se, että hän tietenkin vanhempiensa suhteessa asettui äidin puolelle kun niin mamin poika on, mutta meidän suhteessa hän toistaa kyllä KUMMANKIN vanhempansa virheet.

Ai niin, kysyit alkuperäiseltä kirjoittajalta, voiko hän rakastaa täysillä miestään. Minä vastaan kysymykseen suoralta kädeltä omasta puolestani, että en voi, näen todellakin hänessä mammanpojan, joka ikuisesti on kiinni äidissään, en miestä, joka kykenisi rakastamaan minua niin kuin miehen kuuluu. Nykyisin on alkanut jo oksettaa, kun mieheni tekee samoja ilmeitä ja eleitä kuin äitinsä ja käyttää samoja sanontoja - se on kuvottavaa, tuntuu jo sairaalta.

Ja tämä on jo niin hirveä, että ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mieheni isä on kuollut, minkä jälkeen mieheni lienee vielä enemmän kiintynyt äitiinsä, olenkin joskus sanonut, että mieheni on äitinsä todellinen mies ja ottanut miehen roolin, samoin hänen äitinsä on tehnyt pojastaan itselleen henkisen aviomiehen. Vähän aikaa sitten puhuin miehelleni hänen siskonsa miehestä ja mies varmisti, kenestä puhun (saman etunimisiä useita lähipiirissämme), että ai, puhutko meidän vävystä. Siis hän ei todellakaan kysynyt, puhunko hänen langosta, vaan puhunko MEIDÄN VÄVYSTÄ. Eli hyvin on mies oppinut elämään äitinsä rinnalla...

Lue lisää

Edellinen kirjoitus ja alkuperäinen teksti olisivat voineet olla minun kirjoittamiani. Ihan alusta loppuun asti.

Meni pitkään ennen kuin tajusin, että ongelmani ei tosiaankaan ole anoppi vaan mieheni. Miehelleni asia ei ole valjennut vieläkään.

Tottakai tuollainen vaikuttaa tunteisiin. Kukapa meistä haluaisi rakastella miehensä kanssa niin, että katsoo samalla anoppiaan silmiin?
Halveksunta lienee se tunne, mihin on päädytty. Se ei tosin miestäni näytä haittaavan, koska enhän ole hänelle se tärkein nainen.

Ja tosiaan joku mainitsi, että kannattaisi tutustua mieheen ennen kuin menee naimisiin. Tutustuinhan minä, mutta ei silloin parikymppisenä ollut samaa tietoa kuin nyt 20 vuotta myöhemmin. Voi kun olisikin ollut.

Avioliittomme perustuukin nykyään siihen, että yritän vaikuttaa siihen, ettei lapsistamme kasvateta anopille rakastajia ja käskyläisiä. Kun lapsista viimeinen joskus muuttaa kotoaan, lähden minä seuraavalla oven avauksella. Jos nyt lähtisin niin anoppihan tulisi samalla oven avauksella sisään.

Mieheni tietää kyllä tilanteemme. Se ei estä häntä mitenkään haaveilemasta ihanista idyllisistä sukujouluista, johon kuuluu koko perheemme: mies, vaimo, lapset, miehen äiti ja miehen sisko.
Ai että vaimon suku. No, niin kuin anoppini on kehottanut, sinne ei mennä kovin usein ja kun menette niin käytte ihan sillain nopeasti, suit sait.

Vielä tulee sekin päivä, kun mieheni katoaa elämästäni ja anoppi siinä mukana, suit sait.

kateeksi käy. Juuri noi miehen tulisi toimia. Hienoa, että joku tällä palstalla kertoo positiivisistakin kokemuksista. Mielestäni näissä anoppi ym. ongelmissa mies on ainoa, joka tilanteelle yleensä voi tehdä mitään.

Mun ongelma on se, että miehelleni mami on ykkönen, kuten jo aiemmin kirjoitin, joten hänen mielestään ei ole mitään ongelmaa. Siitä heräsi haluni vastata kirjoitukseen, kun kerroit, että miehesi sisko käyttäytyi loukkaavasti sinua kohtaan silloin kun miehesi ei ollut läsnä. Meillä on ihan sama juttu anopin kanssa, anoppi on todella töykeä minulle aina kun mieheni silmä välttää. Olen kertonut siitä miehelleni tuhat kertaa, mutta hän ei usko: ensiksikään hänen äitinsä EI VOI olla töykeä kenellekään ja jos saan mieheni vakuuttuneeksi siitä, mitä äiti on sanonut (aina ei edes usko sitä) on hänellä heti selitys, että äiti ei voi tarkoittaa pahaa, koska hänelle puhuu aina niin kauniisti minusta. Mies parkani ei siis voi tajuta, että äiti pelaa tosi törkeää ja likaista peliä: eihän hänen pyhimysäitinsä voi niin tehdä!

Nyt kuitenkin jokin aika sitten tapahtui eräs asia, jonka toivon edes hivenen saavan miestäni ajattelemaan, mutta toisaalta en usko, että häntä mikään enää muuttaa. Kuitenkin siis mieheni sisko kertoi minulle suoraan, mitä hänen toinen siskonsa ja äitinsä ovat minusta puhuneet hänelle, ja voitte arvata, että se ei ollut kaunista puhetta eikä pelkästään edes mielipiteitä tyyliin "se on niiiin huono miniä" vaan myös ihan suoranaisia valheita, asioita, joita tiedän, että en ole tehnyt. Kerroin miehelleni näistä ja hän oli oikeasti todella hämmästynyt, että VOIKO hänen äitinsä puhua jollekin jotain muuta kuin hänelle. Toivon todella, että mieheni varhaisessa keskiässä sai nyt ajattelemisen aihetta siitäkin, että äitillä voi olla "salaisuuksia" hänenkin selän takana ja toisaalta herätyksen siihen, että äitinsä (jos kuka!!!!!!) osaa juonia selän takana.

Näen itse mielestäni selvästi, millaisissa kahleissa äiti poikaansa pitää ja näen myös, miten sokeasti mieheni niissä kahleissa on ja pysyy, suorastaan viihtyy, mutta en saa sitä mitenkään miehelleni perille. Mielestäni tuo on juuri ovela tapa äidiltä, siis puhuu nätisti minusta miehelleni, eli ei halua pahoittaa hänen mieltään ja haluaa pitää yllä kuvaa ihanasta, kultaisesta, rakastavasta äidistä ja anopista pojalleen, mutta minulle äiti syytää paskaa, piikittelee ja naljailee heti, kun mieheni ei ole paikalla (ja toisaalta, eipä mieheni niitten ruusunpunaisten lasiensa takaa näekään mitään, vaikka paikalla olisikin, se on jo huomattu). Anoppini siis nakertaa itsetuntoani ja suhdettani mieheeni äärimmäisen ovelalla tavalla. Tietää varmasti, että riitelemme asioista ja tietää varmasti, miltä minusta tuntuu ja tietää varmasti, että tällä tavalla jos millä saa kiristettyä napanuoraa entisestään. Voi olla, että palautan mieheni viettämään näin keski-ikäisenä lopunikäistä kuherruskuukautta vanhenevan maminsa syliin, siitähän se onni alkaisi ressukoilla.....

Oksennan kohta, kun muistelen, miten mieheni puolustaa äitiään... Kerran muuten minua halatessaan mieheni sanoi, että sinä olet niin ihana äiii... ämmä. Eli mitähän Freud tästä lipsahduksesta sanoisi (varsinkaan kun mieheni ei todellakaan normaalisti minua ämmäksi sano)!

Ihan turha Täällä odottaa moista toimintaa mieheltä. Mutta huomaan että Tämä on kipeä aihe koska nostaa kyyneleet silmiin. Voi kun meilläkin menisi näin! Sulla on mies, ihana sellainen

että anoppi voi vinoilla ihan miehen kuullenkin, eikä tämä tajua silti. Tämä siis sellaisella miehellä, jolla äiti ei nyt ihan ykkönen ole, vaan mies on oppinut selektiivisen kuulon äitinsä puhuessa, kun ei kaikkia jaarituksia jaksa. Niinpä yleensä sulkee korvat ja mumisee kun äitimamma juttelee, eikä sitten kuule näitä vaimolleen annettuja pikku piikkejäkään.