Kotisivu
Ylös
Oliko olemassa ihmistä Jeesus Nasaretilainen?
Earl Doherty
Onko kristillinen usko ollut monumentaalisen väärinkäsityksen uhri 19 vuosisataa? Tutkimusmatka kiehtovaan kysymykseen kristinuskon synnystä: alkoiko se ihmisestä vai myytistä?
Sisältö
Johdanto
Osa yksi: Hiljaisuuden salaliitto
Osa kaksi: Kuka oli Jeesus Kristus?
Osa kolme: Jeesus Nasaretilaisen kehitys
Jälkikirjoitus
Kirjallisuutta, selityksiä (toim. kääntäjä)
Tekijällä on kaikki julkaisuoikeudet. Henkilökohtaisia kopioita saa tehdä, kunhan tekijä on mainittu.
JOHDANTO
Vuoden 2000 lähestyessä mielenkiinto historiallista Jeesus kohtaan on räjähtämässä. Lähtien fundamentalistista piireistä, jotka odottavat Jeesuksen paluuta toisen vuosituhannen päättyessä ja päätyen moderneihin liberaaleihiin tiedemiehiin, jotka eivät ole juuri muut tehneet, kuin vieneet häneltä hänen jumaluuttaan, olemme tälle Jumalan pojalle ja juutalaiselle saarnajaalle omistettujen henkilökuvien ja hurskastelujen tulvassa. Länsimainen maailma on lähes Jeesus-kuumeessa.
Ehkä ensimmäistä kertaa historiassa Uuden Testamentin tutkimuksen kenttä on epäjärjestyksessä. Sen kaikkein progressiivisin oppineiden piiri, ryhmä, joka tunnetaan Jeesus-seminaarina, on äskettäin tullut tulokseen, että Jeesuksen ruumis, kaukana siitä, että olisi noussut kuolleista, onkin todennäköisesti mädäntynyt tuntemattomaan hautaan, ja että kristillinen liike ei lähtenyt liikkeelle vakaumuksesta, että Jeesus olisi ruumiillisesti noussut kuolleista. Konservatiivisemmat tahot vastustavat raivokkaasti tällaisia trendejä, ja jopa populaarijulkaisuista kuten Bible Review on muodostumassa taistelukenttiä sisällissodalle, jossa kristilliset oppineet, kaikilta puolilta, ovat rusikoimassa toistensa pätevyyttä ja rehellisyyttä, ja jossa vankeja ei oteta.
Mutta uudessa historiallisen Jeesuksen etsimisessä kaikkein tärkein kysymys on unohdettu. Onko länsimainen kulttuuri ollut historian suurimman väärinkäsityksen uhri? Voisiko syynä siihen, että jokainen sukupolvi voi keksiä uudelleen oman kuvansa Jeesuksesta, ja siihen, että tutkijoiden joukot voivat päätyä radikaalisti erilaisiin kuviin kristinuskon perustajasta, olla se, ettei ole olemassa todellista ihmistä, jota saada esille, ei historiallista hahmoa, joka kontrolloisi loppumatonta etsintää? Jos todistusaineisto on niin häilyvää, niin avointa tulkinnoille, eikö tämän kysymyksen tulisi olla työjärjestyksessä ensimmäisenä? Jeesus-seminaari, alkuharkinnoissaan 80-luvun alussa, väittää ottaneensa huomioon tämän kysymyksen, mutta se ei päätynyt juuri muuhun kuin korttien heittämiseen pöytään. Jos nämä tiedemiehet olisivat tutkineet varhaisia kristillisiä asiakirjoja tästä näkökulmasta samalla innostuksella ja intensiteetillä, minkä he omistivat useiden vuosien aikana ensin Jeesuksen sanontojen ja sittemmin tekojen autenttisuuden tutkimiseen, olisivat he saattaneet huomata, miten hataralla pohjalla heidän työnsä on, ja ymmärtää, miksi kysymys siitä, oliko Jeesus todella olemassa, ei suostu väistymään.
Ajatus, että kristinusko on saattanut syntyä ilman historiallista Jeesusta, nousi pintaan 18. vuosisadan lopulla eräiden Ranskan vallankumouksen aikaisten filosofien toimesta. Saksassa, muutama vuosikymmenen myöhemmin, D. F. Strauss ja Bruno Bauer laskivat perustuksen teorialle luokittelemalla suuren osan Jeesuksen tarinasta "mytologiaksi" ja evankeliumit "kirjallisiksi tuotteiksi". Bauer päätyi epäilemään Jeesuksen historiallisuutta. Mutta vasta viime vuosisadan vaihteessa alkoi kysymyksen yksityiskohtainen turkimus vakavasti. Siitä asti on kourallinen maineikkaitta tutkijoita jokaisesta sukupolvesta kieltänyt kerta kaikkiaan evankeliumien Jeesuksen minkäänkaltaisen olemassaolon: mm. J. M. Robertson Englannissa, Arthur Drews Saksassa, Paul-Louis Couchoud ja Prosper Alfaric Ranskassa, ja useat muut. Viimeksi G. A. Wells, Lontoon yliopiston saksankielen professori, on julkaissut neljä kirjaa tästä asiasta, valaisevan kristillisen kirjallisuuden, erityisesti evankeliumien, läpileikkauksen, joka paljastaa miten vähäinen ja haihtuva on Jeesus Nasaretilaisen tarinan historiallinen pohja.
Oma tutkimukseni tällä alueella palautuu 12 vuoden taakse, jolloin minulle ensi kertaa tuli vastaan Wellsin teoria vakavasti esitettynä. Vaikkei minulla ole takanani Uuden testamentin tutkimuksen muodollisia opintoja, minulla on arvosana vanhan ajan historiasta ja klassisista kielistä, joka on antanut minulle auttavan kreikankielen taidon, jota olen täydentänyt heprean ja syyrian kielen perusteilla. Uuden testamentin lisäksi (joka edellyttää paljon myös Vanhaa Testamenttia) olen tutkinut perusteellisesti kaikki ei-kanoniset kristilliset dokumentit, 2. ja 3. vuosisadan apologeetat, kaikkea relevanttia aikakauden juutalaista pseudepigraphiaa (ts. toisen, yleisesti tunnetun, muinaisen kirjoittajan nimissä myöhemmin kirjoitettuja kirjoituksia), yhdessä Kuolleen Meren kääröjen kanssa, ja lisäksi paljon kristillistä gnostilaisuutta. Lisäksi olen tutkinut Filonia, keskistä platonismia ja muita filosofeja, asiaan vaikuttavia vanhan ajan historioitsijoita, kreikkalaisia mysteeriuskontoja ja aikakauden yleistä uskonnollista ajattelua. Vaikka en voikaan väittää omaavani täydellistä asiantuntemusta kaikilla näillä alueilla, ne, jotka asettavat liiaksi painopisteen evankeliumeihin yrittäessään saattaa esille historiallista Jeesusta tai todistaa hänen olemassaoloaan, ovat naiiveja.
Tutkimukseni johtivat minut perustavanlaiseen erimielisyyteen Wellsin kanssa. (Hän on ainoa edustava edellisen sukupolven "myyttiteoriasta" kirjoittanut; aiempia teorian kannattajien teoksia on tavallisen lukijan vaikea saada käsiinsä, joten en viittaa niihin). Wells esittää, että Paavali ja hänen aikalaisensa uskoivat, että "Jeesus" oli elänyt huomaamattomasti tuntemattomassa paikassa menneisyydessä, ehkäpä kaksi tai kolme vuosisataa ennen heidän aikaansa. Probleemana on, ettei UT:n kirjeistä löydy sen enempää evidenssiä sille, että Paavalilla olisi ollut mielessään tällainen hahmo, kuin sille, että hänellä olisi ollut tietoa Jeesus Nasaretilaisesta, joka olisi elänyt Herodes Antipaan hallinnon aikana. Pikemminkin kaikki Paavalilla viittaa uskoon kokonaan jumalalliseen Poikaan, joka "eli" ja toimi hengellisessä olomuodossa, samanlaisessa myyttisessä maailmassa, missä kaikki muutkin ajan pelastavat jumalat näyttävät toimineen. (Kukaan kreikkalainen tai roomalainen ei uskonut, että Mithras olisi tehnyt tekonsa maan päällä, tai että teurastettu härkä olisi ollut historiallinen). Tämän näkökulman avulla kristinuskon voi nähdä sopivan mukavasti ympäröivään miljööseen, aikansa lapsena. Se myös mahdollistaa sen, että voimme lukea ja ymmärtää Paavalia hänen kaikessa hengellisessä moninaisuudessaan (historiallisesta näkökulmasta, tietystikin) ja saavuttaa läpikotaisen kuvan hänen uskonsa sisällöstä. Kunhan varhainen kristillinen usko on nähty oikeassa valossa, on auennut kokonaan uusi ikkuna aikakauden uskonnolliseen henkeen, koska kristinusko oli tämän hengen suuri syntetisoija ja tulkki. Mutta jos haluamme itsepäisesti nähdä varhaisen kristillisen uskon jonain outona poikeuksena verrattuna aikakauden taustauskomuksiin, kuva jää ikuisesti puutteelliseksi.
Nykyään kaksi seikkaa estää meitä ymmärtämästä Paavalin uskoa Jeesukseen kokonaan hengellisenä hahmona. Ensimmäinen on tosiasia, että se perustuu kuvaan maailmankaikkeudesta, joka on täysin vieras modernille näkemykselle. Toiseksi emme kykene tajuamaan, kuinka pyhät kirjoitukset, siten kuin niitä tulkittiin tietyissä piireissä Paavalin päivinä, saattoivat tuoda esiin piirteitä taivaallisesta Kristuksesta, jotka meistä näyttävät "historiallisilta". Viittaan sellaisiin kohtiin kuten Room. 1:3, jossa Kristus on "Daavidin sukua", tai Gal. 4:4, jossa hän on "naisesta syntynyt", plus muutamiin viittauksiin asioihin kuten Jeesuksen "liha" tai "veri". Näihin kysymyksiin olen pyrkinyt ottamaan kantaa ja tarjoamaan ymmärrettävän selityksen.
Tällä Web-sivulla vierailija saa luettavakseen äskettäin (1996) kirjoitetun neljän artikkelin sarjan, jolle on annettu otsikko "Jeesuksen arvoitus", ja joka on ilmestynyt aikakauslehdessä "Humanist of Canada". Lehti on Kanadan johtava humanistinen aikakauslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa, ja jossa on artikkeleita ja ja muuta materiaalia sekulaarisesti ajatteleville: etiikkaa, tiedettä, poliittisia kysymyksiä, raamattututkimusta ynnä muuta. Itse humanistina työskentelin läheisesssä yhteistyössä aikakauslehden toimittajien kanssa tämän artikkelisarjan julkaisemiseksi.
Ensimmäisessä osassa, "Vaikenemisen salaliitto", esitetään yksityiskohtainen kuva siitä hiirenhiljaisuudesta, joka vallitsee evankeliumien Jeesus Nasaretilaisen ympärillä kristillisessä kirjeenvaihdossa lähes sadan vuoden ajan. Kertaakaan ei Paavali eikä kukaan muukaan ensimmäisen vuosisadan kristillinen kirjeenkirjoittaja samaista jumalallista Jeesusta Kristusta siihen äskettäin eläneeseen historialliseen henkilöön, jonka me tunnemme evankeliumeista. Myöskään he eivät omista esittämään eettisiä opetuksia tällaiselle miehelle. Käytännöllisesti katsoen jokainen muukin evankeliumien esittämä yksityiskohta on samaan tapaan poissa. Jos Jeesus oli "sosiaalinen uudistaja", jonka opetukset aloittivat kristillisen liikkeen, jollaisena modernit liberaalit tutkijat hänet esittävät, miten saattaa tällainen Jeesus täysin puuttua kaikista Uuden testamentin kirjeista, ja vain kosminen Kristus olla löydettävissä?
Tätä puuttuvaa ulottuvuutta varhaisissa kristillisissä asiakirjoissa ei voi ohittaa olankohautuksella, kuten Uuden testamentin tutkijoilla on tapana ollut. Loppuunkuluneet selitykset, kuten että varhaisella kirkolla "ei ollut mitään intressiä" Jeesuksen maallista elämää kohtaan, tai että Paavalin teologia ei sitä edellyttänyt, ovat yksinkertaisesti riittämättömiä, elleivät monessa suhteessa erheellisiä. Oppineet hyvin mielellään parjaavat niin kutsuttua perustelua hiljaisuudella avulla, eli perustelua sillä, ettei jokin kirjoittaja mainitse jotakin asiaa, mutta silloin kuin tyhjiö on näin vallitseva ja silmiinpistävä, sen selityksen tulisi olla laadultaan raudanluja, eikä tällaista ole tarjonnut edes viimeaikaisinkaan tutkimus. Ensimmäisessä artikkelissa aion viitata sellaisiin evankeliumien kirjeiden vaikenemisen yksityiskohtiin, joita on joko vähän tai ei ollenkaan aiemmin huomioitu.
Toinen osa, "Kuka oli Jeesus Kristus", on sarjan ydin, koska se yrittää esittää hengellisen Kristuksen käsitteen, joka oli uskon kohteena Paavalille ja suurelle osalle varhaista kristillistä liikettä. Tämä usko syntyi aikakauden vallitsevista uskonnollisista ja filosofisista ideoista, sekä juutalaisista että kreikkalaisista, jotka koskivat välittävää voimaa Jumalan ja maailman välillä, hengellistä "Poikaa"; se toimi sellaisten maailmankaikkeutta koskevien näkemysten sisällä, jotka on hylätty kauan sitten. Vertaan myös Paavalin Kristusta kreikkalais-roomalaisten mysteeriuskontojen vapahtajiin, ja vaikkei ole enää muodikasta (tai perusteltua) väittää, että paljon siitä, mitä on erityisesti kristillistä, olisi näistä mysteeriuskonnoista peräisin, niin molemmat nämä uskonnollisen ilmaisun muodot ovat haaroja samasta puusta. Näkemällä kristinusko tässä valossa astutaan pitkä askel eräiden Paavalin ajatusten ymmärtämisessä.
Samalla tutkitaan Paavalin Kristusta koskevia sanoja sen osoittamiseksi, että apostolit kuten hän tarjoavat uskoa, joka perustuu Jumalan antamaan ilmoitukseen, pääasiassa pyhien kirjoitusten tulkinnan kautta, jumalallisen inspiraation aikakautena, inspriraation, jolla ei ollut mitään tekemistä lähimenneisyydessä eläneen historiallisen ihmisen kanssa. Toinen artikkeli päättyy toisen johtopäätoksen lyhyeen esittelyyn: että kristinusko, kuten sen varhaisen vaiheen suuri moninaisuus osoittaa, ei syntynyt yhdessä paikassa tiettyyn aikaan, tai yhdestä ainoasta ainoasta lähetystyön aloittaneesta liikkeestä, vaan sensijaan ilmentyi erilaisissa muodoissa monissa eri lahkoissa ja useilla paikkakunnilla. Määrittelen myös termit "Jeesus" ja "Kristus" siinä mielessä kuin niitä käytettiin tässä varhaisvaiheessa.
Kolmas osa, "Jeesus Nasaretilaisen kehitys", alkaa evankeliuminen tutkimisella. Nämä dokumentit, joiden tutkijat nykyisin myöntävät olevan uskon ilmauksia historian sijasta, on kirjoitettu eri välivaiheiden kautta, eivätkä ne luultavasti ole niin varhaisia kuin traditionaalisesti on oletettu. Pohjimmiltaan ne ovat riippuvaisia yhdestä ainoasta lähteestä, Markuksen evankeliumin varhaisimmasta versiosta. Myöskään niistä ei näy mitään merkkiä laajemmassa kristillisessä maailmassa ennenkuin hyvän matkaa toisella vuosisadalla. Seuraavaksi katson tarkemmin dokumenttia, joka tunnetaan nimellä "Q", jossa ydinsanoma historiallisesta Jeesuksesta opettajana, ihmeidentekijänä ja apokalyptisenä profeettana - jotain täysin muuta kuin Paavalin kultillinen Kristus - on ensimmäiseksi luotu. Ne, jotka väittävät, että kristillinen liike alkoi Jeesuksen opetuksista, sellaisina kuin ne on evankeliumeissa esitetty, eivät ota huomioon tosiasiaa, että tällainen opettava Jeesus tulee meidän eteemme ainoastaan (koska myös Markus perustuu Q-traditioon) tämän kadonneen dokumentin kautta, jonka alkuperäistä luonnetta ja kehitysvaiheita voimme vain hapuillen lähestyä. Tämä artikkeli päättyy sen esittämiseen, miten Markus on kasannut ensimmäisen evankeliumin erillisistä elementeistä, ja sen raamatullisiin ainesosiin ja uskonlahkollisiin piirteisiin.
Minusta tuntui, että sarja vaati "Jälkikirjoituksen", ensinnäkin tarjoamaan erään isomman elementin, jonka poisjättämisestä minua oli kritisoitu, nimittäin Jeesuksesta kertovat ei-kristilliset todistajat, tai pikemminkin niiden puutteen. (On hämmästyttävää, missä määrin energiaa Jeesuksen olemassaolon kysymyksessä suunnataan tähän Josefuksen, Tacituksen ja kumppaneiden sivukiistaan - joka parhaimmillaankin jää ratkaisemattomaksi - kun samaan aikaan kaikkein valaisevin materiaali on itse kristillisissä dokumenteissa). Sitten, ottaen esille saamaani kritiikkiä ja kommentteja matkan varrelta, käsittelen "Viittä virhettä" (kuten niitä kutsun), joita traditionaalisen kristinuskon synnyn ja varhaisten kristillisten asiakirjojen tieteellisen analyysin taustalta löytyy.
(Englanniksi) koko artikkelisarja käsittää noin 20.000 sanaa (tämä johdanto lisäksi noin 2000). Jokainen artikkeli on luettavissa erikseen. Niille, jotka haluavat järkevällä tavalla kommentoida tai kritisoida sarjaa, pyrin parhaani mukaan lyhyesti vastaamaan, vaikka se ei aina välttämättä tapahdu välittömästi. Asiasta, joka on niin monimutkainen ja yksityiskohtiin menevä kuin tämä, artikkelisarja ei pysty juuri muuta kuin ns. raapaisemaan pintaa, ja jatkokeskustelulla Netissä on väistämättä myös rajoituksensa. Tutkimustyöni jatkuu (kaksi kirjaa on työn alla - toinen nimeltään "Jeesuksen arvoitus" - joissa mennään enemmän yksityiskohtiin ja perusteluihin), mutta en ole tarpeeksi naiivi uskoakseni, että viimeinen sana on sanottu. Uskoisin, että jokainen "mytisisti" toivottaa tervetulleeksi valtavirran oppineet tutkimaan voimaperäisesti Jeesuksen myyttiteoriaa ja rehellisesti ottamaan kantaa sen esittämiin argumentteihin. Mutta tämä vaatisi enemmän kannanottoa sisältöön kuin se laimea ja ylenkatsova vastaanotto, jota he menneisyydessä ovat sitä kohtaan katsoneet hyväksi osoittaa. Jeesus-seminaari saattaa huomata, että he ovat järjestelemässä kansituoleja - ei Titanicilla vaan Lentävän Hollantilaisen myyttisellä etukannella.
OSA YKSI: HILJAISUUDEN SALALIITTO
Suurinpiirtein vuonna 107 Antiokian kristillinen piispa teki viimeisen, murheellisen matkansa. Sotilassaattueessa Ingnatios matkusti maitse Antiokiasta Roomaan, missä hän oli sen raakalaismaisella areenalla kuoleva marttyyrikuoleman. Matkan varrella hän kirjoitti useille kristillisille seurakunnille.
Trallislaisille hän sanoi: "Sulkekaa korvanne, jos joku saarnaa teille puhumatta Jeesuksesta Kristuksesta. Kristus oli Daavidin sukukuntaa. Hän oli Marian poika; hän oli todella syntynyt, söi ja joi, häntä todella vainottiin Pontius Pilatuksen aikana, todella ristiinnaulittiin ... Hänet myös totisesti herätettiin kuolleista."
Jotain outoa on kuitenkin siinä, että Ignatioksen kirjeessä esiintyy tuonkaltaisia ajatuksia. Jättäkäämme hetkeksi mielestämme evankeliumit, todettuamme kuitenkin, ettei ole hyviä perusteita ajoittaa niitä kuin aivan ensimmäisen vuosisadan lopulle, ja tarkastelkaamme jäljelle jäävää säilyneiden kristillisten kirjoitusten kokonaisuutta, Ignatioksen aikaan asti.
Kaavakuva esittää Paavalin aidot kirjeet, kirjoitettu 50-luvulla; myöhemmin hänen nimissään kirjoitetut kirjeet: kirjeet kolossalaisille, efesolaisille, 2. tessalonikalaisille, kolme pastoraalikirjettä (1. ja 2. Timoteukselle, Tiitukselle); muut Uuden testamentin kirjeet: Jaakobin, Hebrealaiskirjeen, Juudaksen, 1. ja 2. Pietarin, 1.,2. ja 3. Johanneksen; Ilmestyskirjan. Mukaan on otettu myös ei-kanonisia kirjoituksia: 1. Kleemensin kirje, Didache (myöhemmin kutsuttu myös nimellä: Kahdentoista apostolin opetus), Ignatioksen kirjeet ja Barnabaan kirje. Kaikkien näiden dokumenttien ajoitus (kaikki on alunperin kirjoitettu kreikaksi) on vaikea ratkaista ja tässä on esitetty vain arvioituna.
Useita kertoja Ignatios korostaa kirjeissään uskoaan Jeesukseen Marian poikana, miehenä, joka eli Herodeksen aikana ja joka kärsi ja kuoli Pontius Pilatuksen aikana. Jokainen kristitty voi yhtyä siihen, että nämä ovat evankeliumien kertomuksen olennaisia elementtejä, sen lisäksi, miten hänet kuvataan eettisenä opettajana, ihmeiden tekijänä ja taivasten valtakunnan tulemisen apokalyptisenä saarnaajana. Ja kuitenkin, kun astumme evankeliumien ulkopuolelle, ensimmäisen vuosisadan kirjeiden paljon ohuempaan ilmapiiriin, kohtaamme suunnattoman arvoituksen.
Ennen Ignatiosta ei ole löydettävissä yhden yhtäkään viittausta Pontius Pilatukseen, Jeesuksen teloituttajaan. Ignatios on myös ensimmäinen, joka mainitsee Marian; Joosef, Jeesuksen isä, ei esiinny missään. Ensimmäinen viittaus Jeesukseen minkäänlaisena opettajana tulee 1. Kleemensin kirjeessä, juuri ennen Ignatiosta, joka itse näyttää olevan merkillisen tietämätön yhdestäkään Jeesuksen opetuksesta. Löytääksemme ensimmäisen merkinnän Jeesuksesta ihmeidentekijänä, meidän täytyy siirtyä Ignatioksen ohi, Barnabaan kirjeeseen. Muutkin merkittävät evankeliumin elementit ovat yhtä vaikeasti löydettävissä.
Tämä outo hiljaisuus, vaikeneminen evankeliumien Jeesuksesta, joka hallitsee lähes vuosisadan kristillistä kirjeenvaihtoa, huutaa selitystään. Sitä ei voi heittää syrjään jonain sattuman oikkuna vailla seurauksia, tai kristillisten oppineiden hilpeällä huomiolla, että varhaisilla kristillisillä kirjoittajilla "ei ollut mitään kiinnostusta" Jeesuksen maallista elämää kohtaan. Jotain täällä on tekeillä. Tässä ensimmäisessä artikkelissa kolmen sarjasta katsomme tarkemmin tätä "hiljaisuuden salaliittoa", johon Paavali niinkuin myös jokainen muu ensimmäisen vuosisadan kirjoittaja näyttää olevan osallisena.
Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. jonka perustava teologinen opinkappale oli: Jumala on Yksi. Äärimmäisintä jumalanpilkkaa juutalaiselle olisi ollut yhdistää ketään ihmistä Jumalaan. Vaan mitä tekivät nämä ensimmäiset kristityt? He nähtävästi valitsivat jonkun, jota pidettiin ristiinnaulittuna rikollisena ja tekivät hänestä Jumalan Pojan ja maailman vapahtajan. He antoivat hänelle arvonimiä ja rooleja, joka aiemmin oli varattu yksin Jumalalle. He tekivät hänestä ennalta olemassa olleen, joka oli jakamassa jumaluutta Jumalan kanssa taivaassa ennen maailman luomista. Eikä tämä ollut jotakin, joka olisi kehittynyt vähitellen ajan myötä. Kaikki tämä korkeasti hengelliset ja mytologiset ajatukset ovat juuri ensimmäisiä Jeesusta koskevia ilmauksia, jotka me tapaamme.
Ja kuitenkin vallitsee kaikuva hiljaisuus Paavalilla ja muilla ensimmäisen vuosisadan kirjoittajilla. Saattaisimme sanoa sitä "puuttuvaksi yhtäläisyysmerkiksi". Missään ei kukaan sano, että tämä Jumalan Poika ja Vapahtaja, tämä kosminen Kristus, josta he kaikki puhuvat, olisi ihminen nimeltään Jeesus Nasaretilainen, joka olisi lähimenneisyydessä surmattu Juudeassa. Missään ei esiinny mitään puolusteluja tälle oudolle, jumalaapilkkaavalle väitteelle, kristillisen sanoman (oletettavasti) ensimmäiselle välttämättömälle elementille: että äskettäin elänyt ihminen oli Jumala.
Sellainen puolustelu olisi vaadittu vieläpä pakanallista kuulijakuntaa varten. Kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli omat uskonnolliset filosofiansa, joihin sisältyi idea jumalallisesta Pojasta välittäjänä Jumalan ja maailman välillä, mutta tällaisia hengellisiä käsitteitä ei koskaan oltu yhdistetty ihmisiin.
Vertailukohdaksi, katsokaa Apostolien tekoja, kirjoitettu reippaasti toisen vuosisadan puolella. Toisessa luvussa (2:22) Pietari on esitetty puhumassa juutalaisille tähän tapaan: "Israelilaiset, kuulkaa mitä teille sanon. Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan teitä varten valitsema mies". Ja hän jatkaa saarnaamalla tästä Jeesuksesta, jonka "Jumala on tehnyt Herraksi ja Messiaaksi". Tässä on se yhtäläisyysmerkki, yhtälö, joka puuttuu ensimmäisen vuosisadan kirjeistä. Se alkaa inhimillisellä Jeesuksella ja julistaa hänen olleen jumalallinen tai tulleen jumalalliseksi. Paavali ja muut varhaiset kirjoittajat sitävastoin näyttävät puhuvan pelkästään jumalallisesta Kristuksesta. Hengelliset uskonkappaleet on esitetty tästä jumalallisesta Kristuksesta ja Jumalan pojasta.
1. Korinttilaiskirje 8:6 esimerkiksi sanoo: "Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään kaikki on luotu, niin myös meidät". Samassa kirjeessä Paavali selostaa saarnaamaansa evankeliumia (15:3-4): " ... Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niinkuin oli kirjoitettu ...." . Miksei jumalallisen Vapahtajan yhdistäminen äskettäin eläneeseen Nasaretin Jeesukseen olisi ollut välttämätön ja luonnollinen osa edes joitakin uskon tunnustuksia, tai edes osa joitakin yksinkertaisia pohdintoja tai ajatuskulkuja, joita me tapaamme kaikissa ensimmäisen vuosisadan kirjeissä. Se huomiota herättävästi puuttuu 1. Korinttilaiskirjeestä 1:18f, jossa Paavali puolustaa Jumalan viisautta ja kristillisen opin näennäistä hulluutta, mihin hän ei kuitenkaan tunne tarpeelliseksi liittää sen hulluuden puolustusta, että ihminen on korotettu jumaluuteen. Jätän lukijan tarkastelemaan muita jaksoja, kuten Fil. 2:6-11, Kol. 1:15-20 ja Hebrealaiskirjeen ensimmäinen luku (listaa voisi jatkaa loputtomiin), ja kysymään, missä on äsken elänyt Jeesus Nasaretilainen kaikessa tässä, mies, joka oli oletettavasti kulkenut sen saman maan päällä, jonka päällä nämä kirjoittajat myös olivat astuneet, monessa tapauksessa heidän elinaikanaan.
Ajatellaanpa toista suurta vaikenemisen kohdetta: Jeesuksen opetuksia. Ensi vuosisadan kirjeet säännönmukaisesti esittävät moraalisia ohjelauseita, sanontoja, kehotuksia, jotka evankeliumeissa puhuu Jeesus, ilman että niitä koskaan laitettaisiin hänen nimiinsä. Tunnettua "Rakasta lähimmäistäsi", alunperin 2. Mooseksen kirjasta, lainaa Jaakob, Didache, Paavali kolmasti, ja kuitenkaan kukaan heistä ei viittaa siihen, että Jeesus olisi tehnyt tämän opetuksensa keskeiseksi sisällöksi. Sekä Paavali (1. Tess. 4:9) että 1. Johanneksen kirjeen kirjoittaja kertovat näiden rakkauden käskyjen olevan Jumalalta, ei Jeesukselta!
Kun Hebrealaiskirje kertoo Jeesuksen "äänestä" tänä päivänä (1:2f, 2:11, 3:7, 10:5), miksi kaikki esitetty on Vanhasta Testamentista? Kun Paavali, Room. 8:26, sanoo, että "emmehän me tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, jotta rukoilisimme oikein ", merkitseekö tämä sitä, ettei Paavali ollut tietoinen siitä, mitä Jeesus opetti Herran rukouksesta opetuslapsilleen? Kun 1. Pietarin kirjeen kirjoittaja kehottaa, että "älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa", onko hän unohtanut Jeesuksen "käännä hänelle vasenkin [poskesi]"? Roomalaiskirjeen 12 ja 13 luvut ovat kristillisen etiikan litaniaa, samoin kuin Jaakobin kirje ja osa Didachesta ja Barnabaan kirjeestä; mutta vaikka useat näistä ohjeista vastaavat Jeesuksen opetuksia evankeliumeissa, ei silmäystäkään ole luotu siihen suuntaan. Tällaisia esimerkkejä löytyisi tusinoittain.
Ohimennen sanottuna, on huomattava, että ne puolitusinaa "sanaa Herralta", jotka Paavali esittää ohjeina tietyille käytännöille kristillisissä seurakunnissa, eivät ole missään kirjattuja Jeesuksen maan päällä esittämiä ilmauksia. Varhaisesta kristillisestä liikkeestä on tunnettua ja tunnustettua, että karismaattiset saarnaajat, kuten Paavali, uskoivat itse olevansa suorassa yhteydessä taivaassa olevaan hengelliseen Kristukseen ja saavansa häneltä ohjeita ja innoitusta.
Kristinusko ja muut juutalaiset lahkot uskoivat, että maailmanloppu ja Jumalan valtakunnan perustaminen olivat käsillä. Paavali kertoo lukijoilleeen: "aika on käymässä vähiin" ja " ... eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas". Mutta voiko Paavali todella olla tietämätön siitä, että Jeesus itse oli tehnyt lähes identtisiä ennustuksia, kuten on kirjattuna jaksoisssa kuten Markus 13:30 ja Matteus 24:42? Hän ei näytä merkkiäkään tästä. Hän ja muut näyttävät samaan tapaan olevan tietämättömiä Jeesuksen kannasta ruuan puhtauteen, kysymykseen koko juutalaisen lain noudattamisesta, pakanoille saarnaamiseen, myös niissä tilanteissa, joissa he ovat antaututuneet kitkerään kiistelyyn näistä kysymyksistä.
Myöskään ei kirjeissä ole yhtään viittausta Jeesukseen Ihmisen Poikana, huolimatta tosiasiasta, että evankeliumit ovat täynnä tätä Jeesuksen suosimaa nimitystä itsestään. Tämä apokalyptinen hahmo, joka on otettu Danielin kirjasta (7:13), ilmestyy suuressa joukossa kristillisten ja juutalaisten lahkojen kirjoituksia ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, evankeliumit mukaanlukien, joissa Jeesus julistaa olevansa se, joka aikojen lopussa ilmestyy pilvessä taivaalta, tullakseen tuomitsemaan maailmaa ja perustaakseen Jumalan valtakunnan. Näyttää käsittämättömältä, että Paavali, niin paljon kuin käsitteleekin lähellä olevaa loppua (katso esimerkiksi 1. Tess. 4 luku), voisi olla tietämätön Jeesuksen julistetusta asemasta Ihmisen Poikana, tai että hän tietoisesti jättäisi sen huomiotta.
Mutta vaikeneminen jatkuu vielä Jeesuksen yksittäisten lausumien tuolle puolen, Jeesuksen elämän tapahtumiin kokonaisuutena, eikä se ole missään niin silmiinpistävää kuin Roomalaiskirjeen 10. luvussa. Paavali on innokas osoittamaan, ettei juutalaisilla ole mitään puolustusta sille, että eivät usko Kristukseen (ja siten saavuta pelastusta), koska he ovat vastaanottaneet hyvän sanoman oikeilta sanantuojilta, sellaisilta kuin Paavali itse. Ja hän vertailee vastaanottokyvyttömiä juutalaisia pakanoihin, jotka olivat ottaneet sen vastaan tervetulleena. Mutta todellakin Paavali on unohtanut jotain häikäisevän itsestäänselvää! Sillä juutalaiset - ainakin osa heistä - olivat oletettavasti hylänneet sanoman puhuttuna itsensä Jeesuksen omalla suulla, kun taas pakanat olivat uskoneet toisen käden tietoon. Jakeesssa 18 Paavali kysyy dramaattisesti: "Nyt kysyn: eivätkö he ole kuulleetkaan sitä?" Kuinka hän voi jättää kertomatta siitä, miten hänen maanmiehensä hylkäsivät itse Jeesuksen henkilönä? Kuitenkin ainoat, joihin hän viittaa, ovat hänen itsensä kaltaiset apostolit, joiden kohdalla "Heidän äänensä on kuulunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti".
Sitten Roomalaiskirjeen 11. luvussa Paavali jatkaa tätä uskomatonta vaikenemisen linjaa kuvaamalla Israelin hylkivän asenteen laajuutta, missä hän lainaa Elian sanoja 1. Kuningasten kirjassa juutalaisten oletetusta tavasta (tosiasiassa vailla pohjaa oleva myytti) tappaa omat profeettansa. Kuitenkaan Paavali ei saa lisätyksi tähän listaan kaiken kulminoivaa kauheutta, itsensä Jumalan Pojan tappamista! (1. Tessalonikalaiskirjeen kohdasta 2:15-16, katso seuraava artikkeli)
Tämä on Paavalin kirjeiden toistuva piirre: hän täydellisesti jättää huomiotta Jeesuksen lähimenneisyydessä olleen elämän ja asettaa julistuksen ja pelastuksen painopisteen kokonaan lähetystyötä tekevään liikkeeseen, jossa hän on merkittävä jäsen (kuten hän itse sen näkee). Pseudonyymiset ( ts. jonkun muun Paavalin nimissä kirjoittamat) Paavalin kirjeet tekevät tämän myös.
Lue kohdat kuten Room. 16:23, Kol. 1:23-27. Ef. 3:5-10 ja kysy itseltäsi, missä on Jeesuksen rooli Jumalan kauan piilossa olleen salaisuuden ja pelastussuunnitelman paljastamisessa. Miksi 2. Korinttolaiskirjeessä 5:18 Paavalille on annettu Jumalan ja ihmisen välisen sovituksen tehtävä, eikä Jeesukselle hänen elämänsä ja toimintansa aikana. (Kryptinen ja kaikkialla esiintyvä ilmaus "Kristuksessa" tai "Kristuksen kautta", jonka Paavali usein lisää tämänkaltasiin kohtiin, tuskin sulkee sisäänsä tällaista merkitystä, ja kerron siitä, mitä se merkitsee, seuraavassa artikkelissa)
Paavalin näkemys siitä, miten nykyinen aikakausi on kulkemassa kohti maailman loppua, ei näytä ottavan millään tavalla huomioon Jeesuksen toimintaa maan päällä lähimenneisyydessä. Hän ei kerro meille mistään "interregnumista", mistään välivaiheesta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen, ja toisen tulemisen välillä. Kohdat, kuten Room. 8 ja 13 luku, ja erityisesti 2. Kor. 6:2, eivät anna mitään kuvaa Jeesuksen äskettäisen toiminnan vaikutuksesta kehityskulkuun, jossa vanha aikakausi tulee uudeksi; pikemminkin Paavalin oma nykyinen toiminta on tämän prosessin olennainen osa. Myöskään hän ei koskaan aseta kysymystä, jonka olisi uskonut heijastavan kansan odotuksia: miksi jo tapahtunut Messiaan tulo ei itsessään tuonut mukanaan Jumalan valtakuntaa? (Uuden Testamentin kirjeissä Kristuksen odotetusta tulemisesta lopun aikoina ei koskaan puhuta "paluuna" tai toisena tulemisena; vaikutelmaksi jää, että se tulisi olemaan hänen ensimmäinen ilmaantumisensa persoonana maan päälle.)
Yksikään ensimmäisen vuosisadan kirje ei mainitse Jeesuksen tehneen ihmetekoja. Joissakin tapauksissa vaikeneminen on silmiinpistävää. Sekä Kolossalaiskirje että Efesolaiskirje näkevät Jeesuksen vapahtajana, jonka kuolema on pelastanut ihmiskunnan demonisilta valloilta, joiden uskottiin vallitsevan maailmaa ja olevan synnin, sairauksien ja vastoinkäymisten syynä. Mutta ei edes näissä kirjeissä ole mitään mainintaa parantamisihmeistä, joita evankeliumit ovat täynnä, ja joissa tapahtunut pahojen henkien karkoitus olisi osoittanut, että Jeesus on voittanut nämä pahat henget jo ollessaan maan päällä.
1. Korinttolaiskirjeen 15 luvussa Paavali yrittää kiihkeästi vakuuttaa lukijansa siitä, että ihminen voidaan herättää kuolleista. Miksi sitten hän ei viittaa traditioihin, joiden mukaan Jeesus itse herätti useita henkilöitä kuolleista? Missä on Lasarus?
Useissa kirjeissään Paavali käsittelee joidenkin nimeltä mainitsemattomien kilpailijoidensa syytöksiä, ettei hän ole oikeutettu olemaan apostoli. Jopa Pietari ja Jaakob kieltävät häneltä oikeuden tehdä tiettyjä asioita. Voimmeko uskoa, että tällaisissa tilanteissa kukaan ei olisi koskaan käyttänyt sitä perustelua, ettei Paavali ole ollut tosiasiallinen Jeesuksen seuraaja, kun taas muut ovat? Paavali ei koskaan käsittele tätä näkökohtaa. Itse asiassa hän väittää (1. Kor. 9:1 ja 15:8), että hän on "nähnyt" Herran samalla tavalla kuin Pietari tai kuka tahansa muu. Tämä on itsestäänselvä viittaus näkyihin, jotka olivat eräs tämän ajanjakson uskonnollisen ilmoituksen standardimuodoista.
Ja miten Paavali saattaa, Galatalaiskirjeessä 2:6, hylätä sellaisella ylenkatseella ne, jotka olivat olleet juuri Jeesuksen itsensä apostoleja? Mutta siinä, ettei näille anneta mitään erityistä asemaa, hän ei ole yksin. Itse käsite "apostoli" vaihaisessa kristillisissä kirjoituksissa on hyvin laaja, merkiten yksinkertaisesti Jeesusta koskevan sanoman (so. "evankeliumin") saarnaajaa. SItä ei koskaan käytetä valitusta kahdentoista ryhmästä, joilla oletettaisin olevan enemmän auktoriteettia siillä perusteella, että olivat apostoleja Jeesuksen ollessa maan päällä. (On kaikkea muuta kuin selvää, mihin "ne kaksitoista" 1. Korinttolaiskirjeessä 15:5 viittaa, koska Paavali luettelee Pieta
Ylös
Oliko olemassa ihmistä Jeesus Nasaretilainen?
Earl Doherty
Onko kristillinen usko ollut monumentaalisen väärinkäsityksen uhri 19 vuosisataa? Tutkimusmatka kiehtovaan kysymykseen kristinuskon synnystä: alkoiko se ihmisestä vai myytistä?
Sisältö
Johdanto
Osa yksi: Hiljaisuuden salaliitto
Osa kaksi: Kuka oli Jeesus Kristus?
Osa kolme: Jeesus Nasaretilaisen kehitys
Jälkikirjoitus
Kirjallisuutta, selityksiä (toim. kääntäjä)
Tekijällä on kaikki julkaisuoikeudet. Henkilökohtaisia kopioita saa tehdä, kunhan tekijä on mainittu.
JOHDANTO
Vuoden 2000 lähestyessä mielenkiinto historiallista Jeesus kohtaan on räjähtämässä. Lähtien fundamentalistista piireistä, jotka odottavat Jeesuksen paluuta toisen vuosituhannen päättyessä ja päätyen moderneihin liberaaleihiin tiedemiehiin, jotka eivät ole juuri muut tehneet, kuin vieneet häneltä hänen jumaluuttaan, olemme tälle Jumalan pojalle ja juutalaiselle saarnajaalle omistettujen henkilökuvien ja hurskastelujen tulvassa. Länsimainen maailma on lähes Jeesus-kuumeessa.
Ehkä ensimmäistä kertaa historiassa Uuden Testamentin tutkimuksen kenttä on epäjärjestyksessä. Sen kaikkein progressiivisin oppineiden piiri, ryhmä, joka tunnetaan Jeesus-seminaarina, on äskettäin tullut tulokseen, että Jeesuksen ruumis, kaukana siitä, että olisi noussut kuolleista, onkin todennäköisesti mädäntynyt tuntemattomaan hautaan, ja että kristillinen liike ei lähtenyt liikkeelle vakaumuksesta, että Jeesus olisi ruumiillisesti noussut kuolleista. Konservatiivisemmat tahot vastustavat raivokkaasti tällaisia trendejä, ja jopa populaarijulkaisuista kuten Bible Review on muodostumassa taistelukenttiä sisällissodalle, jossa kristilliset oppineet, kaikilta puolilta, ovat rusikoimassa toistensa pätevyyttä ja rehellisyyttä, ja jossa vankeja ei oteta.
Mutta uudessa historiallisen Jeesuksen etsimisessä kaikkein tärkein kysymys on unohdettu. Onko länsimainen kulttuuri ollut historian suurimman väärinkäsityksen uhri? Voisiko syynä siihen, että jokainen sukupolvi voi keksiä uudelleen oman kuvansa Jeesuksesta, ja siihen, että tutkijoiden joukot voivat päätyä radikaalisti erilaisiin kuviin kristinuskon perustajasta, olla se, ettei ole olemassa todellista ihmistä, jota saada esille, ei historiallista hahmoa, joka kontrolloisi loppumatonta etsintää? Jos todistusaineisto on niin häilyvää, niin avointa tulkinnoille, eikö tämän kysymyksen tulisi olla työjärjestyksessä ensimmäisenä? Jeesus-seminaari, alkuharkinnoissaan 80-luvun alussa, väittää ottaneensa huomioon tämän kysymyksen, mutta se ei päätynyt juuri muuhun kuin korttien heittämiseen pöytään. Jos nämä tiedemiehet olisivat tutkineet varhaisia kristillisiä asiakirjoja tästä näkökulmasta samalla innostuksella ja intensiteetillä, minkä he omistivat useiden vuosien aikana ensin Jeesuksen sanontojen ja sittemmin tekojen autenttisuuden tutkimiseen, olisivat he saattaneet huomata, miten hataralla pohjalla heidän työnsä on, ja ymmärtää, miksi kysymys siitä, oliko Jeesus todella olemassa, ei suostu väistymään.
Ajatus, että kristinusko on saattanut syntyä ilman historiallista Jeesusta, nousi pintaan 18. vuosisadan lopulla eräiden Ranskan vallankumouksen aikaisten filosofien toimesta. Saksassa, muutama vuosikymmenen myöhemmin, D. F. Strauss ja Bruno Bauer laskivat perustuksen teorialle luokittelemalla suuren osan Jeesuksen tarinasta "mytologiaksi" ja evankeliumit "kirjallisiksi tuotteiksi". Bauer päätyi epäilemään Jeesuksen historiallisuutta. Mutta vasta viime vuosisadan vaihteessa alkoi kysymyksen yksityiskohtainen turkimus vakavasti. Siitä asti on kourallinen maineikkaitta tutkijoita jokaisesta sukupolvesta kieltänyt kerta kaikkiaan evankeliumien Jeesuksen minkäänkaltaisen olemassaolon: mm. J. M. Robertson Englannissa, Arthur Drews Saksassa, Paul-Louis Couchoud ja Prosper Alfaric Ranskassa, ja useat muut. Viimeksi G. A. Wells, Lontoon yliopiston saksankielen professori, on julkaissut neljä kirjaa tästä asiasta, valaisevan kristillisen kirjallisuuden, erityisesti evankeliumien, läpileikkauksen, joka paljastaa miten vähäinen ja haihtuva on Jeesus Nasaretilaisen tarinan historiallinen pohja.
Oma tutkimukseni tällä alueella palautuu 12 vuoden taakse, jolloin minulle ensi kertaa tuli vastaan Wellsin teoria vakavasti esitettynä. Vaikkei minulla ole takanani Uuden testamentin tutkimuksen muodollisia opintoja, minulla on arvosana vanhan ajan historiasta ja klassisista kielistä, joka on antanut minulle auttavan kreikankielen taidon, jota olen täydentänyt heprean ja syyrian kielen perusteilla. Uuden testamentin lisäksi (joka edellyttää paljon myös Vanhaa Testamenttia) olen tutkinut perusteellisesti kaikki ei-kanoniset kristilliset dokumentit, 2. ja 3. vuosisadan apologeetat, kaikkea relevanttia aikakauden juutalaista pseudepigraphiaa (ts. toisen, yleisesti tunnetun, muinaisen kirjoittajan nimissä myöhemmin kirjoitettuja kirjoituksia), yhdessä Kuolleen Meren kääröjen kanssa, ja lisäksi paljon kristillistä gnostilaisuutta. Lisäksi olen tutkinut Filonia, keskistä platonismia ja muita filosofeja, asiaan vaikuttavia vanhan ajan historioitsijoita, kreikkalaisia mysteeriuskontoja ja aikakauden yleistä uskonnollista ajattelua. Vaikka en voikaan väittää omaavani täydellistä asiantuntemusta kaikilla näillä alueilla, ne, jotka asettavat liiaksi painopisteen evankeliumeihin yrittäessään saattaa esille historiallista Jeesusta tai todistaa hänen olemassaoloaan, ovat naiiveja.
Tutkimukseni johtivat minut perustavanlaiseen erimielisyyteen Wellsin kanssa. (Hän on ainoa edustava edellisen sukupolven "myyttiteoriasta" kirjoittanut; aiempia teorian kannattajien teoksia on tavallisen lukijan vaikea saada käsiinsä, joten en viittaa niihin). Wells esittää, että Paavali ja hänen aikalaisensa uskoivat, että "Jeesus" oli elänyt huomaamattomasti tuntemattomassa paikassa menneisyydessä, ehkäpä kaksi tai kolme vuosisataa ennen heidän aikaansa. Probleemana on, ettei UT:n kirjeistä löydy sen enempää evidenssiä sille, että Paavalilla olisi ollut mielessään tällainen hahmo, kuin sille, että hänellä olisi ollut tietoa Jeesus Nasaretilaisesta, joka olisi elänyt Herodes Antipaan hallinnon aikana. Pikemminkin kaikki Paavalilla viittaa uskoon kokonaan jumalalliseen Poikaan, joka "eli" ja toimi hengellisessä olomuodossa, samanlaisessa myyttisessä maailmassa, missä kaikki muutkin ajan pelastavat jumalat näyttävät toimineen. (Kukaan kreikkalainen tai roomalainen ei uskonut, että Mithras olisi tehnyt tekonsa maan päällä, tai että teurastettu härkä olisi ollut historiallinen). Tämän näkökulman avulla kristinuskon voi nähdä sopivan mukavasti ympäröivään miljööseen, aikansa lapsena. Se myös mahdollistaa sen, että voimme lukea ja ymmärtää Paavalia hänen kaikessa hengellisessä moninaisuudessaan (historiallisesta näkökulmasta, tietystikin) ja saavuttaa läpikotaisen kuvan hänen uskonsa sisällöstä. Kunhan varhainen kristillinen usko on nähty oikeassa valossa, on auennut kokonaan uusi ikkuna aikakauden uskonnolliseen henkeen, koska kristinusko oli tämän hengen suuri syntetisoija ja tulkki. Mutta jos haluamme itsepäisesti nähdä varhaisen kristillisen uskon jonain outona poikeuksena verrattuna aikakauden taustauskomuksiin, kuva jää ikuisesti puutteelliseksi.
Nykyään kaksi seikkaa estää meitä ymmärtämästä Paavalin uskoa Jeesukseen kokonaan hengellisenä hahmona. Ensimmäinen on tosiasia, että se perustuu kuvaan maailmankaikkeudesta, joka on täysin vieras modernille näkemykselle. Toiseksi emme kykene tajuamaan, kuinka pyhät kirjoitukset, siten kuin niitä tulkittiin tietyissä piireissä Paavalin päivinä, saattoivat tuoda esiin piirteitä taivaallisesta Kristuksesta, jotka meistä näyttävät "historiallisilta". Viittaan sellaisiin kohtiin kuten Room. 1:3, jossa Kristus on "Daavidin sukua", tai Gal. 4:4, jossa hän on "naisesta syntynyt", plus muutamiin viittauksiin asioihin kuten Jeesuksen "liha" tai "veri". Näihin kysymyksiin olen pyrkinyt ottamaan kantaa ja tarjoamaan ymmärrettävän selityksen.
Tällä Web-sivulla vierailija saa luettavakseen äskettäin (1996) kirjoitetun neljän artikkelin sarjan, jolle on annettu otsikko "Jeesuksen arvoitus", ja joka on ilmestynyt aikakauslehdessä "Humanist of Canada". Lehti on Kanadan johtava humanistinen aikakauslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa, ja jossa on artikkeleita ja ja muuta materiaalia sekulaarisesti ajatteleville: etiikkaa, tiedettä, poliittisia kysymyksiä, raamattututkimusta ynnä muuta. Itse humanistina työskentelin läheisesssä yhteistyössä aikakauslehden toimittajien kanssa tämän artikkelisarjan julkaisemiseksi.
Ensimmäisessä osassa, "Vaikenemisen salaliitto", esitetään yksityiskohtainen kuva siitä hiirenhiljaisuudesta, joka vallitsee evankeliumien Jeesus Nasaretilaisen ympärillä kristillisessä kirjeenvaihdossa lähes sadan vuoden ajan. Kertaakaan ei Paavali eikä kukaan muukaan ensimmäisen vuosisadan kristillinen kirjeenkirjoittaja samaista jumalallista Jeesusta Kristusta siihen äskettäin eläneeseen historialliseen henkilöön, jonka me tunnemme evankeliumeista. Myöskään he eivät omista esittämään eettisiä opetuksia tällaiselle miehelle. Käytännöllisesti katsoen jokainen muukin evankeliumien esittämä yksityiskohta on samaan tapaan poissa. Jos Jeesus oli "sosiaalinen uudistaja", jonka opetukset aloittivat kristillisen liikkeen, jollaisena modernit liberaalit tutkijat hänet esittävät, miten saattaa tällainen Jeesus täysin puuttua kaikista Uuden testamentin kirjeista, ja vain kosminen Kristus olla löydettävissä?
Tätä puuttuvaa ulottuvuutta varhaisissa kristillisissä asiakirjoissa ei voi ohittaa olankohautuksella, kuten Uuden testamentin tutkijoilla on tapana ollut. Loppuunkuluneet selitykset, kuten että varhaisella kirkolla "ei ollut mitään intressiä" Jeesuksen maallista elämää kohtaan, tai että Paavalin teologia ei sitä edellyttänyt, ovat yksinkertaisesti riittämättömiä, elleivät monessa suhteessa erheellisiä. Oppineet hyvin mielellään parjaavat niin kutsuttua perustelua hiljaisuudella avulla, eli perustelua sillä, ettei jokin kirjoittaja mainitse jotakin asiaa, mutta silloin kuin tyhjiö on näin vallitseva ja silmiinpistävä, sen selityksen tulisi olla laadultaan raudanluja, eikä tällaista ole tarjonnut edes viimeaikaisinkaan tutkimus. Ensimmäisessä artikkelissa aion viitata sellaisiin evankeliumien kirjeiden vaikenemisen yksityiskohtiin, joita on joko vähän tai ei ollenkaan aiemmin huomioitu.
Toinen osa, "Kuka oli Jeesus Kristus", on sarjan ydin, koska se yrittää esittää hengellisen Kristuksen käsitteen, joka oli uskon kohteena Paavalille ja suurelle osalle varhaista kristillistä liikettä. Tämä usko syntyi aikakauden vallitsevista uskonnollisista ja filosofisista ideoista, sekä juutalaisista että kreikkalaisista, jotka koskivat välittävää voimaa Jumalan ja maailman välillä, hengellistä "Poikaa"; se toimi sellaisten maailmankaikkeutta koskevien näkemysten sisällä, jotka on hylätty kauan sitten. Vertaan myös Paavalin Kristusta kreikkalais-roomalaisten mysteeriuskontojen vapahtajiin, ja vaikkei ole enää muodikasta (tai perusteltua) väittää, että paljon siitä, mitä on erityisesti kristillistä, olisi näistä mysteeriuskonnoista peräisin, niin molemmat nämä uskonnollisen ilmaisun muodot ovat haaroja samasta puusta. Näkemällä kristinusko tässä valossa astutaan pitkä askel eräiden Paavalin ajatusten ymmärtämisessä.
Samalla tutkitaan Paavalin Kristusta koskevia sanoja sen osoittamiseksi, että apostolit kuten hän tarjoavat uskoa, joka perustuu Jumalan antamaan ilmoitukseen, pääasiassa pyhien kirjoitusten tulkinnan kautta, jumalallisen inspiraation aikakautena, inspriraation, jolla ei ollut mitään tekemistä lähimenneisyydessä eläneen historiallisen ihmisen kanssa. Toinen artikkeli päättyy toisen johtopäätoksen lyhyeen esittelyyn: että kristinusko, kuten sen varhaisen vaiheen suuri moninaisuus osoittaa, ei syntynyt yhdessä paikassa tiettyyn aikaan, tai yhdestä ainoasta ainoasta lähetystyön aloittaneesta liikkeestä, vaan sensijaan ilmentyi erilaisissa muodoissa monissa eri lahkoissa ja useilla paikkakunnilla. Määrittelen myös termit "Jeesus" ja "Kristus" siinä mielessä kuin niitä käytettiin tässä varhaisvaiheessa.
Kolmas osa, "Jeesus Nasaretilaisen kehitys", alkaa evankeliuminen tutkimisella. Nämä dokumentit, joiden tutkijat nykyisin myöntävät olevan uskon ilmauksia historian sijasta, on kirjoitettu eri välivaiheiden kautta, eivätkä ne luultavasti ole niin varhaisia kuin traditionaalisesti on oletettu. Pohjimmiltaan ne ovat riippuvaisia yhdestä ainoasta lähteestä, Markuksen evankeliumin varhaisimmasta versiosta. Myöskään niistä ei näy mitään merkkiä laajemmassa kristillisessä maailmassa ennenkuin hyvän matkaa toisella vuosisadalla. Seuraavaksi katson tarkemmin dokumenttia, joka tunnetaan nimellä "Q", jossa ydinsanoma historiallisesta Jeesuksesta opettajana, ihmeidentekijänä ja apokalyptisenä profeettana - jotain täysin muuta kuin Paavalin kultillinen Kristus - on ensimmäiseksi luotu. Ne, jotka väittävät, että kristillinen liike alkoi Jeesuksen opetuksista, sellaisina kuin ne on evankeliumeissa esitetty, eivät ota huomioon tosiasiaa, että tällainen opettava Jeesus tulee meidän eteemme ainoastaan (koska myös Markus perustuu Q-traditioon) tämän kadonneen dokumentin kautta, jonka alkuperäistä luonnetta ja kehitysvaiheita voimme vain hapuillen lähestyä. Tämä artikkeli päättyy sen esittämiseen, miten Markus on kasannut ensimmäisen evankeliumin erillisistä elementeistä, ja sen raamatullisiin ainesosiin ja uskonlahkollisiin piirteisiin.
Minusta tuntui, että sarja vaati "Jälkikirjoituksen", ensinnäkin tarjoamaan erään isomman elementin, jonka poisjättämisestä minua oli kritisoitu, nimittäin Jeesuksesta kertovat ei-kristilliset todistajat, tai pikemminkin niiden puutteen. (On hämmästyttävää, missä määrin energiaa Jeesuksen olemassaolon kysymyksessä suunnataan tähän Josefuksen, Tacituksen ja kumppaneiden sivukiistaan - joka parhaimmillaankin jää ratkaisemattomaksi - kun samaan aikaan kaikkein valaisevin materiaali on itse kristillisissä dokumenteissa). Sitten, ottaen esille saamaani kritiikkiä ja kommentteja matkan varrelta, käsittelen "Viittä virhettä" (kuten niitä kutsun), joita traditionaalisen kristinuskon synnyn ja varhaisten kristillisten asiakirjojen tieteellisen analyysin taustalta löytyy.
(Englanniksi) koko artikkelisarja käsittää noin 20.000 sanaa (tämä johdanto lisäksi noin 2000). Jokainen artikkeli on luettavissa erikseen. Niille, jotka haluavat järkevällä tavalla kommentoida tai kritisoida sarjaa, pyrin parhaani mukaan lyhyesti vastaamaan, vaikka se ei aina välttämättä tapahdu välittömästi. Asiasta, joka on niin monimutkainen ja yksityiskohtiin menevä kuin tämä, artikkelisarja ei pysty juuri muuta kuin ns. raapaisemaan pintaa, ja jatkokeskustelulla Netissä on väistämättä myös rajoituksensa. Tutkimustyöni jatkuu (kaksi kirjaa on työn alla - toinen nimeltään "Jeesuksen arvoitus" - joissa mennään enemmän yksityiskohtiin ja perusteluihin), mutta en ole tarpeeksi naiivi uskoakseni, että viimeinen sana on sanottu. Uskoisin, että jokainen "mytisisti" toivottaa tervetulleeksi valtavirran oppineet tutkimaan voimaperäisesti Jeesuksen myyttiteoriaa ja rehellisesti ottamaan kantaa sen esittämiin argumentteihin. Mutta tämä vaatisi enemmän kannanottoa sisältöön kuin se laimea ja ylenkatsova vastaanotto, jota he menneisyydessä ovat sitä kohtaan katsoneet hyväksi osoittaa. Jeesus-seminaari saattaa huomata, että he ovat järjestelemässä kansituoleja - ei Titanicilla vaan Lentävän Hollantilaisen myyttisellä etukannella.
OSA YKSI: HILJAISUUDEN SALALIITTO
Suurinpiirtein vuonna 107 Antiokian kristillinen piispa teki viimeisen, murheellisen matkansa. Sotilassaattueessa Ingnatios matkusti maitse Antiokiasta Roomaan, missä hän oli sen raakalaismaisella areenalla kuoleva marttyyrikuoleman. Matkan varrella hän kirjoitti useille kristillisille seurakunnille.
Trallislaisille hän sanoi: "Sulkekaa korvanne, jos joku saarnaa teille puhumatta Jeesuksesta Kristuksesta. Kristus oli Daavidin sukukuntaa. Hän oli Marian poika; hän oli todella syntynyt, söi ja joi, häntä todella vainottiin Pontius Pilatuksen aikana, todella ristiinnaulittiin ... Hänet myös totisesti herätettiin kuolleista."
Jotain outoa on kuitenkin siinä, että Ignatioksen kirjeessä esiintyy tuonkaltaisia ajatuksia. Jättäkäämme hetkeksi mielestämme evankeliumit, todettuamme kuitenkin, ettei ole hyviä perusteita ajoittaa niitä kuin aivan ensimmäisen vuosisadan lopulle, ja tarkastelkaamme jäljelle jäävää säilyneiden kristillisten kirjoitusten kokonaisuutta, Ignatioksen aikaan asti.
Kaavakuva esittää Paavalin aidot kirjeet, kirjoitettu 50-luvulla; myöhemmin hänen nimissään kirjoitetut kirjeet: kirjeet kolossalaisille, efesolaisille, 2. tessalonikalaisille, kolme pastoraalikirjettä (1. ja 2. Timoteukselle, Tiitukselle); muut Uuden testamentin kirjeet: Jaakobin, Hebrealaiskirjeen, Juudaksen, 1. ja 2. Pietarin, 1.,2. ja 3. Johanneksen; Ilmestyskirjan. Mukaan on otettu myös ei-kanonisia kirjoituksia: 1. Kleemensin kirje, Didache (myöhemmin kutsuttu myös nimellä: Kahdentoista apostolin opetus), Ignatioksen kirjeet ja Barnabaan kirje. Kaikkien näiden dokumenttien ajoitus (kaikki on alunperin kirjoitettu kreikaksi) on vaikea ratkaista ja tässä on esitetty vain arvioituna.
Useita kertoja Ignatios korostaa kirjeissään uskoaan Jeesukseen Marian poikana, miehenä, joka eli Herodeksen aikana ja joka kärsi ja kuoli Pontius Pilatuksen aikana. Jokainen kristitty voi yhtyä siihen, että nämä ovat evankeliumien kertomuksen olennaisia elementtejä, sen lisäksi, miten hänet kuvataan eettisenä opettajana, ihmeiden tekijänä ja taivasten valtakunnan tulemisen apokalyptisenä saarnaajana. Ja kuitenkin, kun astumme evankeliumien ulkopuolelle, ensimmäisen vuosisadan kirjeiden paljon ohuempaan ilmapiiriin, kohtaamme suunnattoman arvoituksen.
Ennen Ignatiosta ei ole löydettävissä yhden yhtäkään viittausta Pontius Pilatukseen, Jeesuksen teloituttajaan. Ignatios on myös ensimmäinen, joka mainitsee Marian; Joosef, Jeesuksen isä, ei esiinny missään. Ensimmäinen viittaus Jeesukseen minkäänlaisena opettajana tulee 1. Kleemensin kirjeessä, juuri ennen Ignatiosta, joka itse näyttää olevan merkillisen tietämätön yhdestäkään Jeesuksen opetuksesta. Löytääksemme ensimmäisen merkinnän Jeesuksesta ihmeidentekijänä, meidän täytyy siirtyä Ignatioksen ohi, Barnabaan kirjeeseen. Muutkin merkittävät evankeliumin elementit ovat yhtä vaikeasti löydettävissä.
Tämä outo hiljaisuus, vaikeneminen evankeliumien Jeesuksesta, joka hallitsee lähes vuosisadan kristillistä kirjeenvaihtoa, huutaa selitystään. Sitä ei voi heittää syrjään jonain sattuman oikkuna vailla seurauksia, tai kristillisten oppineiden hilpeällä huomiolla, että varhaisilla kristillisillä kirjoittajilla "ei ollut mitään kiinnostusta" Jeesuksen maallista elämää kohtaan. Jotain täällä on tekeillä. Tässä ensimmäisessä artikkelissa kolmen sarjasta katsomme tarkemmin tätä "hiljaisuuden salaliittoa", johon Paavali niinkuin myös jokainen muu ensimmäisen vuosisadan kirjoittaja näyttää olevan osallisena.
Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. jonka perustava teologinen opinkappale oli: Jumala on Yksi. Äärimmäisintä jumalanpilkkaa juutalaiselle olisi ollut yhdistää ketään ihmistä Jumalaan. Vaan mitä tekivät nämä ensimmäiset kristityt? He nähtävästi valitsivat jonkun, jota pidettiin ristiinnaulittuna rikollisena ja tekivät hänestä Jumalan Pojan ja maailman vapahtajan. He antoivat hänelle arvonimiä ja rooleja, joka aiemmin oli varattu yksin Jumalalle. He tekivät hänestä ennalta olemassa olleen, joka oli jakamassa jumaluutta Jumalan kanssa taivaassa ennen maailman luomista. Eikä tämä ollut jotakin, joka olisi kehittynyt vähitellen ajan myötä. Kaikki tämä korkeasti hengelliset ja mytologiset ajatukset ovat juuri ensimmäisiä Jeesusta koskevia ilmauksia, jotka me tapaamme.
Ja kuitenkin vallitsee kaikuva hiljaisuus Paavalilla ja muilla ensimmäisen vuosisadan kirjoittajilla. Saattaisimme sanoa sitä "puuttuvaksi yhtäläisyysmerkiksi". Missään ei kukaan sano, että tämä Jumalan Poika ja Vapahtaja, tämä kosminen Kristus, josta he kaikki puhuvat, olisi ihminen nimeltään Jeesus Nasaretilainen, joka olisi lähimenneisyydessä surmattu Juudeassa. Missään ei esiinny mitään puolusteluja tälle oudolle, jumalaapilkkaavalle väitteelle, kristillisen sanoman (oletettavasti) ensimmäiselle välttämättömälle elementille: että äskettäin elänyt ihminen oli Jumala.
Sellainen puolustelu olisi vaadittu vieläpä pakanallista kuulijakuntaa varten. Kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli omat uskonnolliset filosofiansa, joihin sisältyi idea jumalallisesta Pojasta välittäjänä Jumalan ja maailman välillä, mutta tällaisia hengellisiä käsitteitä ei koskaan oltu yhdistetty ihmisiin.
Vertailukohdaksi, katsokaa Apostolien tekoja, kirjoitettu reippaasti toisen vuosisadan puolella. Toisessa luvussa (2:22) Pietari on esitetty puhumassa juutalaisille tähän tapaan: "Israelilaiset, kuulkaa mitä teille sanon. Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan teitä varten valitsema mies". Ja hän jatkaa saarnaamalla tästä Jeesuksesta, jonka "Jumala on tehnyt Herraksi ja Messiaaksi". Tässä on se yhtäläisyysmerkki, yhtälö, joka puuttuu ensimmäisen vuosisadan kirjeistä. Se alkaa inhimillisellä Jeesuksella ja julistaa hänen olleen jumalallinen tai tulleen jumalalliseksi. Paavali ja muut varhaiset kirjoittajat sitävastoin näyttävät puhuvan pelkästään jumalallisesta Kristuksesta. Hengelliset uskonkappaleet on esitetty tästä jumalallisesta Kristuksesta ja Jumalan pojasta.
1. Korinttilaiskirje 8:6 esimerkiksi sanoo: "Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään kaikki on luotu, niin myös meidät". Samassa kirjeessä Paavali selostaa saarnaamaansa evankeliumia (15:3-4): " ... Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niinkuin oli kirjoitettu ...." . Miksei jumalallisen Vapahtajan yhdistäminen äskettäin eläneeseen Nasaretin Jeesukseen olisi ollut välttämätön ja luonnollinen osa edes joitakin uskon tunnustuksia, tai edes osa joitakin yksinkertaisia pohdintoja tai ajatuskulkuja, joita me tapaamme kaikissa ensimmäisen vuosisadan kirjeissä. Se huomiota herättävästi puuttuu 1. Korinttilaiskirjeestä 1:18f, jossa Paavali puolustaa Jumalan viisautta ja kristillisen opin näennäistä hulluutta, mihin hän ei kuitenkaan tunne tarpeelliseksi liittää sen hulluuden puolustusta, että ihminen on korotettu jumaluuteen. Jätän lukijan tarkastelemaan muita jaksoja, kuten Fil. 2:6-11, Kol. 1:15-20 ja Hebrealaiskirjeen ensimmäinen luku (listaa voisi jatkaa loputtomiin), ja kysymään, missä on äsken elänyt Jeesus Nasaretilainen kaikessa tässä, mies, joka oli oletettavasti kulkenut sen saman maan päällä, jonka päällä nämä kirjoittajat myös olivat astuneet, monessa tapauksessa heidän elinaikanaan.
Ajatellaanpa toista suurta vaikenemisen kohdetta: Jeesuksen opetuksia. Ensi vuosisadan kirjeet säännönmukaisesti esittävät moraalisia ohjelauseita, sanontoja, kehotuksia, jotka evankeliumeissa puhuu Jeesus, ilman että niitä koskaan laitettaisiin hänen nimiinsä. Tunnettua "Rakasta lähimmäistäsi", alunperin 2. Mooseksen kirjasta, lainaa Jaakob, Didache, Paavali kolmasti, ja kuitenkaan kukaan heistä ei viittaa siihen, että Jeesus olisi tehnyt tämän opetuksensa keskeiseksi sisällöksi. Sekä Paavali (1. Tess. 4:9) että 1. Johanneksen kirjeen kirjoittaja kertovat näiden rakkauden käskyjen olevan Jumalalta, ei Jeesukselta!
Kun Hebrealaiskirje kertoo Jeesuksen "äänestä" tänä päivänä (1:2f, 2:11, 3:7, 10:5), miksi kaikki esitetty on Vanhasta Testamentista? Kun Paavali, Room. 8:26, sanoo, että "emmehän me tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, jotta rukoilisimme oikein ", merkitseekö tämä sitä, ettei Paavali ollut tietoinen siitä, mitä Jeesus opetti Herran rukouksesta opetuslapsilleen? Kun 1. Pietarin kirjeen kirjoittaja kehottaa, että "älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa", onko hän unohtanut Jeesuksen "käännä hänelle vasenkin [poskesi]"? Roomalaiskirjeen 12 ja 13 luvut ovat kristillisen etiikan litaniaa, samoin kuin Jaakobin kirje ja osa Didachesta ja Barnabaan kirjeestä; mutta vaikka useat näistä ohjeista vastaavat Jeesuksen opetuksia evankeliumeissa, ei silmäystäkään ole luotu siihen suuntaan. Tällaisia esimerkkejä löytyisi tusinoittain.
Ohimennen sanottuna, on huomattava, että ne puolitusinaa "sanaa Herralta", jotka Paavali esittää ohjeina tietyille käytännöille kristillisissä seurakunnissa, eivät ole missään kirjattuja Jeesuksen maan päällä esittämiä ilmauksia. Varhaisesta kristillisestä liikkeestä on tunnettua ja tunnustettua, että karismaattiset saarnaajat, kuten Paavali, uskoivat itse olevansa suorassa yhteydessä taivaassa olevaan hengelliseen Kristukseen ja saavansa häneltä ohjeita ja innoitusta.
Kristinusko ja muut juutalaiset lahkot uskoivat, että maailmanloppu ja Jumalan valtakunnan perustaminen olivat käsillä. Paavali kertoo lukijoilleeen: "aika on käymässä vähiin" ja " ... eikä tuo päivä pääse yllättämään teitä kuin varas". Mutta voiko Paavali todella olla tietämätön siitä, että Jeesus itse oli tehnyt lähes identtisiä ennustuksia, kuten on kirjattuna jaksoisssa kuten Markus 13:30 ja Matteus 24:42? Hän ei näytä merkkiäkään tästä. Hän ja muut näyttävät samaan tapaan olevan tietämättömiä Jeesuksen kannasta ruuan puhtauteen, kysymykseen koko juutalaisen lain noudattamisesta, pakanoille saarnaamiseen, myös niissä tilanteissa, joissa he ovat antaututuneet kitkerään kiistelyyn näistä kysymyksistä.
Myöskään ei kirjeissä ole yhtään viittausta Jeesukseen Ihmisen Poikana, huolimatta tosiasiasta, että evankeliumit ovat täynnä tätä Jeesuksen suosimaa nimitystä itsestään. Tämä apokalyptinen hahmo, joka on otettu Danielin kirjasta (7:13), ilmestyy suuressa joukossa kristillisten ja juutalaisten lahkojen kirjoituksia ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, evankeliumit mukaanlukien, joissa Jeesus julistaa olevansa se, joka aikojen lopussa ilmestyy pilvessä taivaalta, tullakseen tuomitsemaan maailmaa ja perustaakseen Jumalan valtakunnan. Näyttää käsittämättömältä, että Paavali, niin paljon kuin käsitteleekin lähellä olevaa loppua (katso esimerkiksi 1. Tess. 4 luku), voisi olla tietämätön Jeesuksen julistetusta asemasta Ihmisen Poikana, tai että hän tietoisesti jättäisi sen huomiotta.
Mutta vaikeneminen jatkuu vielä Jeesuksen yksittäisten lausumien tuolle puolen, Jeesuksen elämän tapahtumiin kokonaisuutena, eikä se ole missään niin silmiinpistävää kuin Roomalaiskirjeen 10. luvussa. Paavali on innokas osoittamaan, ettei juutalaisilla ole mitään puolustusta sille, että eivät usko Kristukseen (ja siten saavuta pelastusta), koska he ovat vastaanottaneet hyvän sanoman oikeilta sanantuojilta, sellaisilta kuin Paavali itse. Ja hän vertailee vastaanottokyvyttömiä juutalaisia pakanoihin, jotka olivat ottaneet sen vastaan tervetulleena. Mutta todellakin Paavali on unohtanut jotain häikäisevän itsestäänselvää! Sillä juutalaiset - ainakin osa heistä - olivat oletettavasti hylänneet sanoman puhuttuna itsensä Jeesuksen omalla suulla, kun taas pakanat olivat uskoneet toisen käden tietoon. Jakeesssa 18 Paavali kysyy dramaattisesti: "Nyt kysyn: eivätkö he ole kuulleetkaan sitä?" Kuinka hän voi jättää kertomatta siitä, miten hänen maanmiehensä hylkäsivät itse Jeesuksen henkilönä? Kuitenkin ainoat, joihin hän viittaa, ovat hänen itsensä kaltaiset apostolit, joiden kohdalla "Heidän äänensä on kuulunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti".
Sitten Roomalaiskirjeen 11. luvussa Paavali jatkaa tätä uskomatonta vaikenemisen linjaa kuvaamalla Israelin hylkivän asenteen laajuutta, missä hän lainaa Elian sanoja 1. Kuningasten kirjassa juutalaisten oletetusta tavasta (tosiasiassa vailla pohjaa oleva myytti) tappaa omat profeettansa. Kuitenkaan Paavali ei saa lisätyksi tähän listaan kaiken kulminoivaa kauheutta, itsensä Jumalan Pojan tappamista! (1. Tessalonikalaiskirjeen kohdasta 2:15-16, katso seuraava artikkeli)
Tämä on Paavalin kirjeiden toistuva piirre: hän täydellisesti jättää huomiotta Jeesuksen lähimenneisyydessä olleen elämän ja asettaa julistuksen ja pelastuksen painopisteen kokonaan lähetystyötä tekevään liikkeeseen, jossa hän on merkittävä jäsen (kuten hän itse sen näkee). Pseudonyymiset ( ts. jonkun muun Paavalin nimissä kirjoittamat) Paavalin kirjeet tekevät tämän myös.
Lue kohdat kuten Room. 16:23, Kol. 1:23-27. Ef. 3:5-10 ja kysy itseltäsi, missä on Jeesuksen rooli Jumalan kauan piilossa olleen salaisuuden ja pelastussuunnitelman paljastamisessa. Miksi 2. Korinttolaiskirjeessä 5:18 Paavalille on annettu Jumalan ja ihmisen välisen sovituksen tehtävä, eikä Jeesukselle hänen elämänsä ja toimintansa aikana. (Kryptinen ja kaikkialla esiintyvä ilmaus "Kristuksessa" tai "Kristuksen kautta", jonka Paavali usein lisää tämänkaltasiin kohtiin, tuskin sulkee sisäänsä tällaista merkitystä, ja kerron siitä, mitä se merkitsee, seuraavassa artikkelissa)
Paavalin näkemys siitä, miten nykyinen aikakausi on kulkemassa kohti maailman loppua, ei näytä ottavan millään tavalla huomioon Jeesuksen toimintaa maan päällä lähimenneisyydessä. Hän ei kerro meille mistään "interregnumista", mistään välivaiheesta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen, ja toisen tulemisen välillä. Kohdat, kuten Room. 8 ja 13 luku, ja erityisesti 2. Kor. 6:2, eivät anna mitään kuvaa Jeesuksen äskettäisen toiminnan vaikutuksesta kehityskulkuun, jossa vanha aikakausi tulee uudeksi; pikemminkin Paavalin oma nykyinen toiminta on tämän prosessin olennainen osa. Myöskään hän ei koskaan aseta kysymystä, jonka olisi uskonut heijastavan kansan odotuksia: miksi jo tapahtunut Messiaan tulo ei itsessään tuonut mukanaan Jumalan valtakuntaa? (Uuden Testamentin kirjeissä Kristuksen odotetusta tulemisesta lopun aikoina ei koskaan puhuta "paluuna" tai toisena tulemisena; vaikutelmaksi jää, että se tulisi olemaan hänen ensimmäinen ilmaantumisensa persoonana maan päälle.)
Yksikään ensimmäisen vuosisadan kirje ei mainitse Jeesuksen tehneen ihmetekoja. Joissakin tapauksissa vaikeneminen on silmiinpistävää. Sekä Kolossalaiskirje että Efesolaiskirje näkevät Jeesuksen vapahtajana, jonka kuolema on pelastanut ihmiskunnan demonisilta valloilta, joiden uskottiin vallitsevan maailmaa ja olevan synnin, sairauksien ja vastoinkäymisten syynä. Mutta ei edes näissä kirjeissä ole mitään mainintaa parantamisihmeistä, joita evankeliumit ovat täynnä, ja joissa tapahtunut pahojen henkien karkoitus olisi osoittanut, että Jeesus on voittanut nämä pahat henget jo ollessaan maan päällä.
1. Korinttolaiskirjeen 15 luvussa Paavali yrittää kiihkeästi vakuuttaa lukijansa siitä, että ihminen voidaan herättää kuolleista. Miksi sitten hän ei viittaa traditioihin, joiden mukaan Jeesus itse herätti useita henkilöitä kuolleista? Missä on Lasarus?
Useissa kirjeissään Paavali käsittelee joidenkin nimeltä mainitsemattomien kilpailijoidensa syytöksiä, ettei hän ole oikeutettu olemaan apostoli. Jopa Pietari ja Jaakob kieltävät häneltä oikeuden tehdä tiettyjä asioita. Voimmeko uskoa, että tällaisissa tilanteissa kukaan ei olisi koskaan käyttänyt sitä perustelua, ettei Paavali ole ollut tosiasiallinen Jeesuksen seuraaja, kun taas muut ovat? Paavali ei koskaan käsittele tätä näkökohtaa. Itse asiassa hän väittää (1. Kor. 9:1 ja 15:8), että hän on "nähnyt" Herran samalla tavalla kuin Pietari tai kuka tahansa muu. Tämä on itsestäänselvä viittaus näkyihin, jotka olivat eräs tämän ajanjakson uskonnollisen ilmoituksen standardimuodoista.
Ja miten Paavali saattaa, Galatalaiskirjeessä 2:6, hylätä sellaisella ylenkatseella ne, jotka olivat olleet juuri Jeesuksen itsensä apostoleja? Mutta siinä, ettei näille anneta mitään erityistä asemaa, hän ei ole yksin. Itse käsite "apostoli" vaihaisessa kristillisissä kirjoituksissa on hyvin laaja, merkiten yksinkertaisesti Jeesusta koskevan sanoman (so. "evankeliumin") saarnaajaa. SItä ei koskaan käytetä valitusta kahdentoista ryhmästä, joilla oletettaisin olevan enemmän auktoriteettia siillä perusteella, että olivat apostoleja Jeesuksen ollessa maan päällä. (On kaikkea muuta kuin selvää, mihin "ne kaksitoista" 1. Korinttolaiskirjeessä 15:5 viittaa, koska Paavali luettelee Pieta
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.