Teinitytön elämäkerta.

Elämäni alku oli rankka, alkuperäni epäselvä. Syntymätodistusta en ole löytänyt, mutta on muistoja kaukaisesta maasta, ihania muistoja. Ne rankat ajat alkoivat sen jälkeen. Ikäni on nyt 33, ja en oikein kuulu mihinkään. Rankkaa työtä on tehty, ja sitä ei tarvitse enää tehdä, kun elän tuilla.
Olen kovin syvällisensorttinen, laajin osaamisalueeni on intuitiivisessa, henkisessä työssä. Oli kiusaamista, ja olen herkkä, ja ystäviä kaipaan, edelleen.
Kaukaisessa maassa sain unelmani toteen, jo varhain lapsena, mutta täällä Suomessa tuntuu, että ihmiset eivät usko minuun; niin miksi sitten itse osaisin uskoa minuun?
Lahjakkaana, väyläni maailmaan menettäneenä, kirjoitan yksin ja puhun lähinnä kaupan kassalle ja taloyhtiön edustajille. Tunnen itseni näkymättömäksi, mutta kuunvalo paistaa risukasaani.

Se, joka minulle on ystävä, on hellämielinen.
Se, joka tulee luokseni, on Kristuksen kaltainen.
Se, joka on yksinäinen, sen minä huomaan.
Joka pääsee elämääni, pelastaa paljon.
Joka kokoaa kirjoitelmani, antaa minulle elannon.
Vaan se, joka kieltäytyy huomaamasta,
On usein se, jota eniten autan.

Jos sanon, että Kuu on vihreä,
Niin se joka sanani kommentoi,
Ei saa sanoa hulluksi, vaan kysyä, miksi?
Ja kysymys on silloin kaunis.

Se johtaa ystävyyteen,
Ja ystäväni pelastin.

On vaikea tietää, kuka minusta pitää.
Puhelimessa 2 yhteystietoa, joille voi puhua.
Kehittelen fiktiivisiä tekstejä, tarinoita,
Jotka kaiketi tapahtuvat muille tytöille,
Niille, joihin uskon enemmän kuin itseeni.
Uskon heidät kauniiksi, ja heitä kaipaan.
Kaipaan niin syvästi, että kaipuuni lähenee
Lesbististä kaipuuta.

Kuin isosiskon syliin haluaisin lepäämään,
Joku harjaisi pitkät hiukseni,
Ja sanoisi tukkaani pellavaksi.

Silkiksi haluaisin miehen itseäni kutsuvan,
Ja yksi muisto jotenkin lohduttaa.

Kaikki katosi, illalta;
Nyt Jeesus, lohduta runoelejaa.
(written by me, earlier this Year.)


Se joku, jonka elämän pelastin, kiittää minua, ja antaa tilaa. Jumalan huolenpitoa en osaa tulkita, sillä tavoin, etten olisi hätääntynyt joskus jostain menneestä, joka "vääristää" näkökykyni. Sillä; en ole tottunut.

Tottunut siihen, että minulla on väliä,
Ei tehdyllä työllä,
Ei liioin siivoamisella vastentahtoisesti,
Ei "arvonannolla" joka olisi pokkurointia,
Jota olen kokenut;
Fanituksena, vähän niinkuin
Etäältä katsomisena, joka ei aina tunnu siltä,
Että ihan vaan ihmisenä
Minulla on tunteet,
Joita synkkyyteni ei peitä!

Oli kaukainen maa,
Jos jäinen katukin,
Mutta älkää sanoko,
Että kun tyttö menettää kykynsä nyt kaiken muistaa,
Se olisi - vääryyttä kertoa!

Kuka kirjoittaa?
Sen yksin Täydellisyys tietää.
Kaksi kirjoittaa,
Ja välillämme on tyyneys..,
Ja vaikka siellä pakkanen paukkuu,
Eivät paljaat jalat palele
Paikassa, jossa kalat lentävät kadulla -
Ja saan suudella, ikuisesti hylkäämätönnä.

Jos se olisi niin, että
Uskoisitte ihmisyyteen
Niin räyhääjällä miehellä kuin tällä
Maailman heikkoudella ihmiseksi tulleena,
Niin mitä kateus tekisi tunteillenne? En tiedä.

Kirje kadulla.
Vain me kaksi.
Poimittuna tai ei,
Siunaan Ihmiseni, joka toki näkyy ja kuuluu..
Puhun hänelle läheltä, jos ennen kaukaa!
Siinä on Life ja Evil,
Kuitenkin toistensa suojassa,
Sillä Jumankin.

Tarvitsen yhdistyä ystävään,
Siitä voi päätellä paljon.
Yhtyä Lovecraftiin,
Tekstini tyyliltä ja mielipiteisiinsä,
Niin niin.

On paljonsalaisuus pidetty.
Saavi vuotaa,
Ei tosin rikkinäisyydestänsä,
Vaan täyteisyydestänsä.

"Saakelin härkäpää!", joku huutaa.
Ja nauru rääkyy kirkon edessä.
Joku tarttuu minuun,
Ja sitten orava varastaa tupakat.
Ärh, turhan paljon tehtävää.
Pidä ikuisesti se siunauksen merkki kädessäsi, lehtikuvissasi,
Ja minä vaan sanon, että Rakastan Sinua.
Kuin minä Sinua.
Kuinkas nyt lyriikka levylle pannaan?
Kun Jeesuskin on Mörkö :)

T. Rakastunut Siihen, joka minuun uskoo.
Rakastunut siihen, joka vakuuttaa viereltäni, että hentoja on säästettävä kovinkohtelulta.

Elämäkerta jatkuu,
Kerta, elämä on
Ihanan kallista menetettäväksi.
Sinua en ikinä. <3

written by: A.V. H.T.