mää hoen tota vaan aina kaikille ja ne vaan sanoo että kyllä se siitä. mää oon vielä melko nuori (kohta 17) mutta mää koen jo nyt olevani aivan turhautunu ja lopussa. elämä ei vaan maistu miltään ja tuntuu hyvistä asioista huolimatta tosi synkältä. kaikki tuntuu jotenki niin etäiseltä ja sitä tuntee olevansa kaikessa vaan se sivustakatsoja. kaikki vaan tuntuu niin ahistavalta ja joskus jopa pelottavalta.
mää oon miettiny että se johtuu vaan tästä iästä, mutta ku tätä on jatkunu jo vuositolkulla ja on vaan pahentunu tasaisesti. hoitoa on haettu mutta ei se, odotuksieni mukaisesti, ole auttanut yhtään. sieläki myöntävät että aika pitkään tätä on jatkunu.
se on jännä nyt miettiä miten pitkään sitä on koittanu vakuutella itelleen ja muille että "eipä täsä mitään" ja että "kaikki on hyvin" ja sitte vaan romahtaa ja pistää kaikki paskaks harrastuksia ja opiskeluja myöten. en mää vaan jaksa enää välittää.
se on menny nyt niin päin että kuoleman kaipuu on vieny elämän janosta eelle ja mää toivosin tosissani että mulle tapahtus jotain. ne tyypit joilla ei tätä ongelmaa oo ni suhtautuu lähes aina tosi vakavasti tähän ja niin mää iteki ennen, mutta nyt se tuntuu vaan jotenki ihan hyvältä asialta. mää oon vaan tajunnu että ei tähän yksinkertasesti oo mitään ratkasua; samaa paskaa päivästä toiseen.
ei se nyt tarkota sitä että mun välttämättä pitäs kuolla, mutta jonkinlaiseen tiedottomuuteen ja/tai yliluonnolliseen olotilaan sitä pitäs päästä; en mää täsä henkisesä tilasa pysty mihinkään ku oon niin heikko ja riutunu ja pilannu elämäni jo näin aikasesa vaiheesa. okei, näistä teksteistä varmasti näkee jo sen että tykkään kattoa sci-fi/mysteeri/draama-elokuvia. elokuvien katselu onki yksi niistä harvoista asioista joilla voin edes hetkeksi unohtaa ympäröivän todellisuuden. jos kuoltua näkee semmoisen määrän kauneutta niinku American Beautyssa niin olen valmis.
mää oon miettiny että se johtuu vaan tästä iästä, mutta ku tätä on jatkunu jo vuositolkulla ja on vaan pahentunu tasaisesti. hoitoa on haettu mutta ei se, odotuksieni mukaisesti, ole auttanut yhtään. sieläki myöntävät että aika pitkään tätä on jatkunu.
se on jännä nyt miettiä miten pitkään sitä on koittanu vakuutella itelleen ja muille että "eipä täsä mitään" ja että "kaikki on hyvin" ja sitte vaan romahtaa ja pistää kaikki paskaks harrastuksia ja opiskeluja myöten. en mää vaan jaksa enää välittää.
se on menny nyt niin päin että kuoleman kaipuu on vieny elämän janosta eelle ja mää toivosin tosissani että mulle tapahtus jotain. ne tyypit joilla ei tätä ongelmaa oo ni suhtautuu lähes aina tosi vakavasti tähän ja niin mää iteki ennen, mutta nyt se tuntuu vaan jotenki ihan hyvältä asialta. mää oon vaan tajunnu että ei tähän yksinkertasesti oo mitään ratkasua; samaa paskaa päivästä toiseen.
ei se nyt tarkota sitä että mun välttämättä pitäs kuolla, mutta jonkinlaiseen tiedottomuuteen ja/tai yliluonnolliseen olotilaan sitä pitäs päästä; en mää täsä henkisesä tilasa pysty mihinkään ku oon niin heikko ja riutunu ja pilannu elämäni jo näin aikasesa vaiheesa. okei, näistä teksteistä varmasti näkee jo sen että tykkään kattoa sci-fi/mysteeri/draama-elokuvia. elokuvien katselu onki yksi niistä harvoista asioista joilla voin edes hetkeksi unohtaa ympäröivän todellisuuden. jos kuoltua näkee semmoisen määrän kauneutta niinku American Beautyssa niin olen valmis.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olin joskus 17, nyt olen tosi vanha enkä kuollutkaan vaikka olen kokenut tuon saman kamalan olon itselläni.
Jokin yksittäinen asia saattaa vaikuttaa tosi paljon siihen että kokonaisuus menee pieleen. Jos sulla on joku luottoaikuinen, pyydä että se käy kanssasi kaikki kohdat läpi. Hoidot, lääkkeet, ympäristön, ihmiset ihan kaiken. Ruuankin.
Tämä maailma on välillä mitä on, ja siitä huolimatta voi löytyä se muutos. Tähän maailmaan ei saa järkeä yksi ihminen, se voi vain rajata yhden alueen ja hoitaa sen osuutensa. Sen voi aloittaa ottamalla yhden pienen jutun ja tekemällä sitä joka päivä ihan vähän vaikkei kiinnostais pätkääkään. Aivot on kummallinen laite, ne luulevat että tässähän on jotain ideaa. Sitä rupeaakin innostumaan jostain.
Ja tämä maailma on aika hajanainen paikka. Ei tämä kuitenkaan ole kaikki mitä on olemassa. Maailma on ihme. Ja on joskus vain hyvä tietää että muitakin samanlaisia ihmisiä on.
Voi se muutos löytyä vaikka niistä elokuvistasi. Ei ne välttämättä ole pelkkää pakoa todellisuudesta. Niistä voi saada mutkan kautta vaikka ammatin lopulta. Alat joskus tekemään sitä samaa kauneutta, etsimään mysteereitä maailmasta. Mikään ei tule pakolla vaan silloin kun annat itsesi olla rauhassa, sellainen kuin olet. Kun et todellakaan ole pilannut mitään.
Mulla oli joskus kauhea olo kun en keksinyt miksi maailma on olemassa ja mikä minusta tulee. Kyllä muistan että oli täysin hirveää, ja harva sitä tajusi miten hirveää se on. Vuosien myötä se itsensä jahtaaminen loppui. Elämä rakentaa sinua kun suostut sen rakennusaineeksi.
Jokin asia muuttaa sen paikan josta katsot kokonaisuutta, ja silloin näkökulma muuttuu. Samalla se koko möykky alkaa näyttää erilaiselta. Itselläni oli kaikki yhtä möykkyä eikä sieltä omin voimin voinut itseään repiä niin kuin paroni Münchausen itseään tukasta nostamalla. Anna vain tilaisuus muille, annat sen salaa myös itsellesi. Jonain päivänä tajuat että sekin ihme tapahtuu että ihminen kiskoo itsensä ylös suosta ihan vahingossa. Silloin ei ympärillä oleva yhdentekevyys vaikuta sinuun vaan sinä olet olemassa joka tapauksessa.