Virhe viivakoodissa

Terve ja heipä hei! Tuntuu että yhteiskunnan rattaisiin putoaminen ja oikean tuen saaminen jo peruskoulusta lähtiessäni jäi lähinnä vitsiksi tapauksessani. Tarkoitan että aikuisikään asti piti päästä syrjäytyen, saaden lukuisia mt-diagnooseja, kärsien sosiaalisesta stigmasta ja vaikeuksista tulla erilaisena ymmärretyksi/hyväksytyksi, eikä kukaan empinyt epäillä syyksi jotain autismin/aspergerin/ADHD:n kaltaista diagnoosia. Itse piti nostaa kissa pöydälle, joka tuntui jo sinällään nöyryyttävältä, sillä onhan minulla mittava historia takana täynnä esim. sopeutumisvaikeuksia, koulukiusaamista, erityisopetusta, tarkkaavaisuuden vaikeuksia yms. Tiedettävästi olisin kaivannut ohjausta jatkon kannalta myös täysi-ikäisyyteen astumisen jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Olin saanut ala-asteella mukautettua opetusta matematiikassa, mikä lopetettiin päästyäni yläasteelle. Tästä lienee jäänyt merkintä papereihini, mikä näkyi mm. vaikeuksina saada tasavertaista kohtelua ammatillisissa opinnoissa, jotka keskeytyivät kerta toisensa jälkeen mm. kokemani syrjinnän tai/-ja toisaalta oman motivaation puutteeni takia, kun toistamisiin päädyin opiskelemaan aloja, jotka eivät kiinnostaneet.

Työelämässä olen tehnyt ainoastaan lyhyitä työsuhteita, jotka pääosin päättyneet koeajan jälkeen, yhtä lukuunottamatta. Ihmissuhteet olleet aina vaikeita, viihdyn enemmän itsekseni, sillä en aina ymmärrä toisten ihmisten tarpeita. Ja toisaalta myös mielenkiinnonkohteeni eroavat merkittävästi valtavirrasta.

Mittani tuli täyteen, kun jäin toistuvasti tukien ulkopuolelle, enkä toisaalta päässyt elämässä yrityksistä huolimatta yhtään mihinkään. En säännölliseen palkkatyöhön, en ammatillisiin opintoihin (valmistuen ammattiin).
Lukion ja ylioppilastutkinnon sain suoritettua, päättötodistuksen ollessa tyydyttävä/hyvä. Ylioppilastutkintotodistuksen mennessä erittäin pahasti penkin alle, kovasta pänttäämisestä huolimatta ( en pääse sillä mihinkään). Kärsin kovasta jännittämisestä, joka näkyy täytenä kyvyttömyytenä muistaa opittua, varsinkin stressaavissa tilanteissa, kuten esim. yo-kokeissa.

Olen siis pudonnut puun ja kuoren väliin. Nyt on käynyt niin, että toistuvat epäonnistumiset on lannistaneet minut niin, etten usko enää itsekään selviytyväni mistään valtavirralle tarkoitetusta. Olen harkinnut jopa hakevani ja luultavasti päätyväni opiskelemaan erityisammattikouluun, mikä ahdistaa melkoisesti, sillä jo tavallinen ammattikoulu tuotti suuria vaikeuksia motivaatiossa.
Tämä taas johtui siitä että alat jotka kiinnostivat, eivät aukene surkealla todistuksellani, joka on seurausta jännittämisestä. Rehellisesti sanottuna mikään erityisammattikoulun tutkinto, mitä olen katsonut, ei kiinnosta minua tipan tippaa. Mutta onko minulla sitten enää vaihtoehtoja?Rohkenen epäillä, että tuskinpa vaan.

Olen pettynyt, ettei minun ole mahdollista päästä työskentelemään mihinkään, mihin minulla olisi paljonkin mielenkiintoa. Tällaisia aloja löytyy ihan tavallisista ammatillisista oppilaitoksista, mutta keskiarvot juuri näissä ammattilinjoissa nousee pilviin. Ei mitään mahdollisuuksia.

Ehkä pääsen vielä ruokapalkalla työkeskuksiin pakkaamaan heijastimia. Odottelen lobotomiaa innolla.