Tahdotko tietää, sinä turhanpäiväinen ihminen, että usko ilman tekoja on hyödytön.” (Jaak. 2: 20)
Voiko usko yksin pelastaa? Eikö uskossamme kuulu kuitenkin Jaakobin kirjeen mukaisesti näkyä myös toisille tekemämme hyvät teot? Pelastummeko siis kuitenkin uskon ja hyvien tekojemme yhteisvaikutuksesta?
Yksi hyvä teko riittää kaikille maailman ihmisille. Ja se teko ei ole meidän tekemämme, vaan Jeesuksen Kristuksen. Usko ottaa vastaan tämän hyvän teon – sijaiskuoleman – ja siinä on pelastus Jumalan vihasta ja kadotustuomiosta.
Miksi sitten Jaakob kirjoittaa, että usko ilman tekoja on kuollut? Onko hän väärässä? Ei, vaan luottamus Jeesukseen synnyttää hyviä tekoja toisille. Hyvät teot eivät pelasta eikä niillä luoda suhdetta Jeesukseen, mutta ne ovat seurausta Jumalan lahjan vastaanottamisesta.
Ongelmana taitaa usein olla se, että me niin mielellämme laskisimme omia näkyviä tekojamme ja siten olisimme ansaitsemassa Jumalan armoa? Meidän on vaikeaa luottaa siihen, että armo saisi meissä aikaan sitä hyvää, jota Jumala tahtoisi meidän osoittavan toisille.
Hyvien tekojen ehdoton tarpeellisuus on totta siksi, että elämme keskellä kärsivää maailmaa. Kohtaamme joka päivä ihmisiä, jotka tarvitsisivat kuuntelijaa, auttajaa, vierellä kulkijaa. Samoin me itsekin tarvitsemme alinomaa toisten apua.
Kristus tahtoo ojentaa kätensä kärsivien ihmisten puoleen. Hänen välikappaleinaan ovat ne sydämet, jotka ovat saaneet paljon anteeksi ja jotka ovat saaneet kokea ehdottoman armahduksen. Vain paljon saadessaan voi antaa paljon. Teot seuraavat uskoa aina siellä missä syntinen ihminen saa kohdata rakastavan Kristuksen.
( Lainaus: Jaakko Pirttiaho)
Voiko usko yksin pelastaa? Eikö uskossamme kuulu kuitenkin Jaakobin kirjeen mukaisesti näkyä myös toisille tekemämme hyvät teot? Pelastummeko siis kuitenkin uskon ja hyvien tekojemme yhteisvaikutuksesta?
Yksi hyvä teko riittää kaikille maailman ihmisille. Ja se teko ei ole meidän tekemämme, vaan Jeesuksen Kristuksen. Usko ottaa vastaan tämän hyvän teon – sijaiskuoleman – ja siinä on pelastus Jumalan vihasta ja kadotustuomiosta.
Miksi sitten Jaakob kirjoittaa, että usko ilman tekoja on kuollut? Onko hän väärässä? Ei, vaan luottamus Jeesukseen synnyttää hyviä tekoja toisille. Hyvät teot eivät pelasta eikä niillä luoda suhdetta Jeesukseen, mutta ne ovat seurausta Jumalan lahjan vastaanottamisesta.
Ongelmana taitaa usein olla se, että me niin mielellämme laskisimme omia näkyviä tekojamme ja siten olisimme ansaitsemassa Jumalan armoa? Meidän on vaikeaa luottaa siihen, että armo saisi meissä aikaan sitä hyvää, jota Jumala tahtoisi meidän osoittavan toisille.
Hyvien tekojen ehdoton tarpeellisuus on totta siksi, että elämme keskellä kärsivää maailmaa. Kohtaamme joka päivä ihmisiä, jotka tarvitsisivat kuuntelijaa, auttajaa, vierellä kulkijaa. Samoin me itsekin tarvitsemme alinomaa toisten apua.
Kristus tahtoo ojentaa kätensä kärsivien ihmisten puoleen. Hänen välikappaleinaan ovat ne sydämet, jotka ovat saaneet paljon anteeksi ja jotka ovat saaneet kokea ehdottoman armahduksen. Vain paljon saadessaan voi antaa paljon. Teot seuraavat uskoa aina siellä missä syntinen ihminen saa kohdata rakastavan Kristuksen.
( Lainaus: Jaakko Pirttiaho)
Vastaukset 7
Vanhimmat
-
Muista, että suurimmat synnit voivat piiloutua suurimman velvollisuuksien täyttämisen ja suurimpien tunnonvaivojen alle. Huolehdi siitä, että synnin sieluusi tekemä haava tulee Kristuksen verellä täydellisesti parannetuksi, äläkä itse yritä parantaa sitä velvollisuuksien täyttämisellä, anteliaisuudella tai muilla omilla teoilla.
Mitä muuta parannuskeinoa käytätkin kuin Kristuksen verta, se myrkyttää haavan. Sinä huomaat, ettei syntisi ole koskaan saanut todellista kuoliniskua, ellet ole nähnyt Kristusta sinun edestäsi verta vuotavana ristillä. Syntiä ei kuoleta mikään muu kuin Kristuksen vanhurskauden katseleminen.
Ihmisen omat kyvyt ja ponnistukset eivät voi tarjota lääkettä sielun parantamiseen. Parantuminen, jonka saa aikaan velvollisuuksien täyttäminen eikä Kristus, on kaikkein toivottominta sairautta.
Viheliäinen luontoparka korkeinpinekaan saavutuksineen ei voi milloinkaan kutoa pukua, joka olisi riittävän puhdas sielun saastaisuutta peittämään. Siihen ei kelpaa mikään muu kuin Kristuksen täydellinen vanhurskaus.
Mikä ikinä on ihmisluonnon kutomaa, se kaikki on riisuttava pois, ennen kuin voidaan pukeutua Kristuksen vanhurskauteen. Mitä tahansa ihmisvoimin on puettu yllemme, sen on saatana riistävä pois viimeistä riekaletta myöten. Niin jäämme alastomina ja suojattomina alttiiksi Jumalan vihalle.
Kaikki, mitä luonto saa aikaan, ei vastaa pisaraakaan siitä armosta, joka kuolettaa synnin. Muotojumaliset eivät voi katsoa kerran Kristusta kasvoihin. Sinä olet tunnustava kristitty, kuuntelet sanaa, rukoilet, käyt Herran Ehtoollisella ja kuitenkin voit olla syvästi onneton. Valvo tilaasi!
Oletko tähän päivään asti milloinkaan nähnyt, mikä ero on Kristuksella ja kaikella muulla, mikä täällä maailmassa on jaloa ja hurskasta? Oletko nähnyt kaiken muun muuttuvan arvottomaksi hänen rakkautensa ja armonsa rinnalla? Jes. 2:17.
Jos olet todella nähnyt Kristuksen, olet nähnyt hänessä pelkkää armoa, pelkkää vanhurskautta, kaikin tavoin rajatonta, ääretöntä, paljon suurempaa kuin kaikki synti ja kurjuus. Jos olet nähnyt Kristuksen, silloin voit polkea jalkoihisi ihmisten ja enkelien vanhurskauden, kun on kysymyksessä sinun saattamisesi Jumalalle otolliseksi.
Jos olet nähnyt Kristuksen, et halua ilman häntä tehdä mitään, et sittenkään, vaikka saisit kymmenentuhatta maailmaa palkaksesi, 1 Kor. 2:2.
Jos olet nähnyt Kristuksen, olet nähnyt hänessä kallion, joka on korkeampi omaa vanhurskautta, saatanaa ja syntiä, Ps. 61:3. Tämä kallio seuraa sinua, 1 Kor. 10:4, ja siitä pisaroi alati hunajaa ja armoa sinun ravinnoksesi, Ps. 81:17.
Tutki, oletko milloinkaan katsellut Kristusta Isän ainokaisena Poikana täynnä armoa ja totuutta, Joh. 1:14-17.
Pidä huolta, että olet tullut Kristuksen tykö, että seisot ikiaikojen kalliolla, olet seurannut hänen kutsuaan ja liittynyt häneen tullaksesi vanhurskaaksi.
Ihmiset puhuvat hyvinä päivinä rohkeasti uskosta, harvat tietävät, mitä usko on. - Kristus on Raamatun salaisuus; armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotakin omaasi ja sinä turmelet sen. Kristus ei edes katsokaan siihen.
Kun uskot ja tulet Kristuksen luo, sinun on luovuttava omasta vanhurskaudestasi ja tuotava vain syntiä. Voi, se on vaikeaa! Sinun on tuotava vain kurjuutesi ja puutteesi. Muuten ei Kristus sovi sinulle etkä sinä Kristukselle.
Kristus tahtoo olla täydellinen lunastaja ja välimies ja sinun tulee olla kadotettu syntinen, muuten ette Kristus ja sinä milloinkaan kuulu toisillenne. Vaikein asia maailmassa on ottaa vanhuskaudekseen yksin Kristus, se on tunnustaa hänet Kristukseksi. Jos lisäät siihen jotain omaasi, et enää anna hänen olla Kristuksena
-
( Thomas Wilcox/Kallis hunajan pisara)
Todella. Uskominen on itselleen valehtelemista. Turhaakin turhempaa.
Room.14:23 Biblia (1776) Mutta joka epäilee ja kuitenkin syö, se on kadotettu; sillä ei hän syönyt uskossa, mutta kaikki, mikä ei ole uskossa, se on synti.
-
Rauha Jumalan kanssa merkitsee sitä, ettei enää tarvitse etsiä rauhaa omilla ponnistuksilla tai ansioilla. Rauha onkin Jumalan kädestä saatu lahja. Elämän suurin tavoite on saavutettu ilmaiseksi.
Rauhan saamisen perusteluna ei olekaan: Olemme voittaneet synnin… olemme täyttyneet hengellä… olemme antautuneet kokonaan… Rauhan salaisuus on uskosta vanhurskaaksi tulemisessa. Se on saatu lahja ja kaikki muu on se seurausta. Tämä lahja antoi uuden aseman Jumalan edessä – suuren turvallisuuden.
Kun tätä nimitetään ”rauhaksi”, sillä ei ensisijaisesti tarkoiteta ihmisen levollista mielentilaa. Korostus ei ole ihmisen kokemuksessa, johon uskova voisi antautua iloitakseen siitä minäkeskeisesti. Rauha (kreik. eirene, hepr. shalom) merkitsee alkuaan kokonaisuutta, terveyttä, pelastusta (E.G.Gulin).
Rauha on Jumalan todellisuus, Jumalan arviointi ihmisestä. Se joka ottaa ihmisen haltuunsa, sanoo hänestä ratkaisevan viimeisen sanan ja varjelee hänen sydämensä ja ajatuksensa Kristuksessa Jeesuksessa (Fil 4: 7). Suhde Jumalaan ei ole sen varassa, mitä ihminen kokee tai tekee, vaan sen varassa millainen Jumala on Kristuksessa.
Armossa pysyminen
Paavali toistaa monella tavoin ja monin sanoin kirjeensä vastaanottajien kokeman elämänsä suurimman ihmeen. Se on siinä, että "Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme" (Room 5:2).
Seuraavat jakeet kertovat meille, mitä kaikkea tämä armo sisältää. Siihen kuuluu riemullinen toivo päästä Jumalan kirkkauteen (5:2). Siihen kuuluu sen Jumalan rakkauden tuleminen sydämeemme, joka osoittaa Kristuksen kuolleen puolestamme (5:5, 8).
Siihen kuuluu varmuus siitä, että Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa ja antaa meille nyt elämän (5:10). Siihen kuuluu myös riemu siitä, että voin ottaa vastaan Jeesuksen valmistaman sovituksen (5:11).
Emme siis elä vain jonkin tulevan odotuksessa, vaan elämme jo tapahtuneesta tosiasiasta. Tässä yhteydessä Paavali ei mainitse Jumalan vaatimuksena ihmisille kääntymistä, parannusta tai uudestisyntymistä.
Vain yksi asia nähdään ihmisen puolelta tarpeellisena vastauksena Jumalan tarjoukseen ja se on lahjan, armon, sovituksen vastaanottava usko.
Miten se sanottiinkaan Abrahamin kohdalla? "Mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa antaen kunnian Jumalalle ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää" (Room 4:20-21, KR 38).
Paimen etsii lammasta, nainen etsii rahaansa ja isä odottaa poikaansa - juuri sitä on armo (Luuk 15). Paimen ja nainen löysi eikä isä odottanut turhaan. Nyt olemme uskossa päässeet sisälle Jumalan armoon ja pysymme siinä lujina, koska olisi mieletöntä vaihtaa Jumalan armon antama turvallisuus ja rikkaus tämän maailman tyhjänpäiväisiin lupauksiin. Jumalan armon varassa pysymme pystyssä (Ef 6:14) toi tulevaisuus tullessaan, mitä sitten toi.
Uskosta vanhurskaaksi tultuamme meissä Paavalin mukaan syntyy myös kiitollinen halu kerskata, tuoda julki häpeilemättä ja kiitollisin mielin jotain, jota olemme saaneet (Room 5:2). Lahjan saanut kiittää, emmekä mekään halua piilottaa saamaamme rikkautta.
Emme kerskaa teoistamme, emme itsestämme, emme uskostamme. Kaikki sellainen kerskaileminen on suljettu pois (3:27). Olemme vain jumalattomia eikä meillä ole mitään ansiota, kaikki on armosta (4:4, 16).
Emme kerskaa Jumalasta ikäänkuin olisimme hänen erikoissuosikkejaan (2:17). Jos kerskaamme Jumalasta (5:11), niin sen sisältönä on Jumalan sovitusteon suuruus Kristuksessa.
-
( Otelainaus: Olavi Peltola/Room.kirjeen 5.luku)
Suomen kieli joltain osin vaikeuttaa hengellisestä totuudesta keskustelua. Otan tähän kaksi esimerkkiä: ”tulla uskoon” & ”tehdä parannus”.
Luonnollinen ihminen ymmärtää sanonnan ”Minä tulin uskoon” helposti tämän lausunnon antajan tekona, uskonratkaisuna, jonka ansiosta lausunnon antaja koki jotain ’taivaallista’. (Toki usein näin tapahtuukin, kun ihminen kokee Pyhän Hengen vaikutuksesta voimakasta synnintuntoa ja saapuu ’jälkikokoukseen’, jossa toinen kristitty julistaa hänelle synninpäästön) Parempi sanonta olisi ’usko tuli minuun’, jolloin on helpommin käsitettävissä pelastus ja iankaikkinen elämä Kristuksessa lahjana, joka ei mitenkään vaatinut lausunnon antajalta omia ’katumustekoja’. Raamatun sanoma on selvä: joka ikinen ihminen on jo sovitettu Kristuksessa ja jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. (Eikä nyt ole kysymys desibeleistä, vaan ihmisen sydämen, sisimmän asenteesta. Jumala katsoo sydämeen, eikä ulkomuotoon, eikä myöskään ihmisen käyttämään sanamuotoon :-D ) Apokatastasistit ymmärtävät, että Kristus/pelastava usko annetaan Jumalan toimesta ihan joka ikiselle. Kalvinistit taas ymmärtävät, että Kristuksen/pelastavan uskon lahja on Jumalan suvereeni teko ihmiselle.
Luonnollinen ihminen ymmärtää sanonnan ”Minä olen tehnyt parannuksen” helposti vastaavana kuin urheilussa esiintyvä käsite ’tulosparannus’. Ymmärretään, että lausunnon antaja pyrkii muuttamaan omaa elämäänsä yhä moraalisesti (tai jollain muulla hyveellisyyden mittarilla) parempaan suuntaan. Raamatullinen parannus (metanoia) merkitsee mielenmuutosta. Kun sovitettu ihminen käyttää etuoikeuttaan vaeltaa pyhityksen tietä Kristuksen kanssa (rukous, raamatun tutkiminen, toisten palveleminen . . ), hänen mielensä muuttuu. Heikkous onkin väkevyyttä. Viimeiset tulevatkin ensimmäiseksi. Syntiset, kurjat, viheliäiset armahdetaankin. Puutteellisuutensa ja huonoutensa tunteva hengellisesti köyhä onkin taivasten valtakunnan kansalainen (eikä itseään täynnä oleva moraalisesti korkeatasoista elämää viettävä fariseus). Pyhityksen tietä edetessä suuret luulot omasta itsestä karisevat pois, kun Jumala rakkaudessaan nöyryyttää omiaan. Nuori innokas kristitty tavoittelee Pyhän Hengen armolahjoja (ja se on ihan oikein, kun tavoittelee niitä omaan palvelutehtäväänsä seurakunnan keskuudessa), hieman pidemmälle edennyt kristitty rukoilee Hengen hedelmän kypsymistä itsessään (ja tämäkin on ihan oikein, kun vain ymmärtää, että Henki määrää kysymisen kasvuvauhdin ja laadun). Kun kristityn maallinen vaellus päätyy ehtoopuolelle, niin ainoa asia mitä enää pyydetään itselleen Jumalalta, on nöyrä sydän !
Erittäin hyvin kommentoitu!
s-seutulainen
Matt.7:1-2 Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. Mark.4:24 Ja hän sanoi heille: Ottakaa vaari siitä, mitä kuulette; millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan, vieläpä teille lisätääkin. Luuk.6:38 Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, puhdistettu ja kukkurainen, annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin. Ilm.18:6 Kostakaa hänelle sen mukaan, kuin hän on tehnyt, ja antakaa hänelle kaksinkertaisesti hänen teoistansa; siihen maljaan, johon hän on kaatanut, kaatakaa te hänelle kaksin verroin. Ps.137:8-9. Jes.33:1. Jer.50:15,29. 51:24,49. 2Tess.1:6