Jokin ei nyt täsmää. Tavallaan "menetin" uskoni 15-vuotiaana rippileirillä, koska koin että moni uskoja on kaksinaismoralistinen. Silloin puhuttiin siis siitä, miten Jumala suhtautuu lgbtq ihmisiin ja silloin rippileiriä ohjannut pappi sanoi että Raamatun mukaan Jumala hyväksy heitä, mutta he saavat olla olemassa. Tämä oli ehkä pieni etiäinen, koska yli 10v. myöhemmin olen tajunnut itse olevani homo ja yritän nyt tulla sinuiksi itseni kanssa.
Erosin kirkosta 18 - vuotiaana ja minusta tuli virallisesti ateisti sekä hyvin kriittinen kaikkea uskonnollista kohtaan. Voisi puhua jopa ns. "Dark night of the soul" ilmiöstä koska olen myös teini-iästä lähtien kärsinyt mt-ongelmista ja käynyt vuosia terapiassa. Ja edelleen käyn. Jotenkin tuntuu että olen vaan jumissa hoidon kanssa. Omien mt-ongelmien syynä ei ole niinkään uskonto vaan huono kasvatus ja koko peruskoulun ajan kestänyt koulukiusaaminen jota en oikein ikinä kunnolla käsitellyt. Ehkä se on ollut sellaista lapsenomaista kaunaisuutta tai uhrimentaliteettia, josta on tosi hankala päästä eroon tai jotain?
Olen aina ollut kiinnostunut eri uskonnoista aina shamanismista okkultismiin ja buddhalaisuuteen. Olen lukenut mm. Raamatun jne. Ja esim. mummoni on itse ollut henkinen ja perinteisten luterilaisten uskonkirjojen lisäksi hän on lukenut ahkerasti sionismin ja jehovan todistajien opuksia. Lapsena olin kirkon päivähoidossa.
Mitä olen huomannut kirkosta eroamisen jälkeen on se, että jostain syystä mun elämään aina tietyissä välivaiheissa ilmestyy henkilö joka on hyvin uskossa ja jonka kanssa jostain syystä sattuu ystävystymään. Esimerkiksi sivarissa ystävystyin helluntalaisen kanssa ja nyt yliopistoaikoina olen ystävystynyt vapaakirkkoon kuuluvan kanssa, johon sitten ihastuin mutta joka ei tuntenut samoin. Ystävyydestä huolimatta olen aina ollut hyvin kriittinen uskontoa kohtaan.
Jos miettii omaa henkistä katsomusta tälläkin hetkellä, niin sekään ei ole ehkä täysin ateistinen. En itse tykkää organisoituneesta uskonnosta koska sitä mielestäni käytetään vallan välineenä ja sen kautta "oikea Raamattu" ja sen sanoma on aikojen saatossa niin korruptoitunut ja muuttunut ettei sitä voida enää ottaa kirjaimellisena ohjeena vaan symbolisena tai metaforisena oppaana. Minun mielestäni Jeesus on historiallinen henkilö ja esikuva sinällään, mutta en tykkää Kristinuskosta koska sen kautta minun tulkinnan mukaan palvotaan ihmistä itseään (Taivaan isää > heijastus ihmisen omista tarpeista ehkä isälle, miksei äidille tai mentorille, tai jumalaa joka monen luonnehdinnan mukaan on autoritaarinen diktaattori) ja toisaalta Kristinusko on minun mielestäni edistänyt vahingollista ajatusta ihmisten erinomaisuudesta ja ylivoimaisuudesta vrt. luontoon. Mikä on yksi selite nykyisille maailman ongelmille. Mielestäni ihminen ei ole luonnon yläpuolella, vaan osa luontoa. Luonto on jumala ja ihmisen pitää toimia luonnon kanssa ja "according to his nature" niinkuin stoalaisessa filosofiassa sanotaan. Mielestäni järjestäytynyt Kristinusko vie monet ihmiset kauas omasta "luonnostaan", mikä loppujen lopuksi vahingoittaa koko ihmiskuntaa. Tässä kontekstissa esim. homous on luonnollista koska se on luonnossa biologisesti esiintyvä ilmiö muillakin eläinlajeilla. Mielestäni kahden samansukupuolisen rakkaus on myös pyhintä mitä voi olla koska yhtälöstä otetaan pois lisääntymisen pakko. Mielestäni ihminen on myös Jumala siinä mielessä että hänellä on voima muokata ympäristöä enenmmän kuin mikään muu olento ja tätä kautta sillä on myös vastuu hoitaa maapalloa eikä ahneesti kuluttaa sitä. Usko Jumalaan henkilönä mielestäni tekee ihmisestä laiskan eikä hän ota vastuuta elämästään. Elämä joka tulee olemaan kivikkoinen ja täynnä tuskaa. En myöskään pidä Kristinuskon hyvä-paha jaottelusta ja mielestäni monen luonnonuskonnon ja pakanauskonnon käsitys siitä että jokainen ihminen ja olento on kykenevä hyvään ja pahaan, niiden välillä pitää vain löytää tasapaino, on parempi kuin jyrkän dualistinen maailmankuva. Asioissa on nyansseja.
En jatka omista uskomuksistani enempää, koska niistä voisi kirjoittaa romaanin. Mutta olen tullut huomanneeksi etten saatakaan olla niin ateistinen kuin alunperin luulin.
Ja haluaisinkin teidän mielipiteitä tähän????
Erosin kirkosta 18 - vuotiaana ja minusta tuli virallisesti ateisti sekä hyvin kriittinen kaikkea uskonnollista kohtaan. Voisi puhua jopa ns. "Dark night of the soul" ilmiöstä koska olen myös teini-iästä lähtien kärsinyt mt-ongelmista ja käynyt vuosia terapiassa. Ja edelleen käyn. Jotenkin tuntuu että olen vaan jumissa hoidon kanssa. Omien mt-ongelmien syynä ei ole niinkään uskonto vaan huono kasvatus ja koko peruskoulun ajan kestänyt koulukiusaaminen jota en oikein ikinä kunnolla käsitellyt. Ehkä se on ollut sellaista lapsenomaista kaunaisuutta tai uhrimentaliteettia, josta on tosi hankala päästä eroon tai jotain?
Olen aina ollut kiinnostunut eri uskonnoista aina shamanismista okkultismiin ja buddhalaisuuteen. Olen lukenut mm. Raamatun jne. Ja esim. mummoni on itse ollut henkinen ja perinteisten luterilaisten uskonkirjojen lisäksi hän on lukenut ahkerasti sionismin ja jehovan todistajien opuksia. Lapsena olin kirkon päivähoidossa.
Mitä olen huomannut kirkosta eroamisen jälkeen on se, että jostain syystä mun elämään aina tietyissä välivaiheissa ilmestyy henkilö joka on hyvin uskossa ja jonka kanssa jostain syystä sattuu ystävystymään. Esimerkiksi sivarissa ystävystyin helluntalaisen kanssa ja nyt yliopistoaikoina olen ystävystynyt vapaakirkkoon kuuluvan kanssa, johon sitten ihastuin mutta joka ei tuntenut samoin. Ystävyydestä huolimatta olen aina ollut hyvin kriittinen uskontoa kohtaan.
Jos miettii omaa henkistä katsomusta tälläkin hetkellä, niin sekään ei ole ehkä täysin ateistinen. En itse tykkää organisoituneesta uskonnosta koska sitä mielestäni käytetään vallan välineenä ja sen kautta "oikea Raamattu" ja sen sanoma on aikojen saatossa niin korruptoitunut ja muuttunut ettei sitä voida enää ottaa kirjaimellisena ohjeena vaan symbolisena tai metaforisena oppaana. Minun mielestäni Jeesus on historiallinen henkilö ja esikuva sinällään, mutta en tykkää Kristinuskosta koska sen kautta minun tulkinnan mukaan palvotaan ihmistä itseään (Taivaan isää > heijastus ihmisen omista tarpeista ehkä isälle, miksei äidille tai mentorille, tai jumalaa joka monen luonnehdinnan mukaan on autoritaarinen diktaattori) ja toisaalta Kristinusko on minun mielestäni edistänyt vahingollista ajatusta ihmisten erinomaisuudesta ja ylivoimaisuudesta vrt. luontoon. Mikä on yksi selite nykyisille maailman ongelmille. Mielestäni ihminen ei ole luonnon yläpuolella, vaan osa luontoa. Luonto on jumala ja ihmisen pitää toimia luonnon kanssa ja "according to his nature" niinkuin stoalaisessa filosofiassa sanotaan. Mielestäni järjestäytynyt Kristinusko vie monet ihmiset kauas omasta "luonnostaan", mikä loppujen lopuksi vahingoittaa koko ihmiskuntaa. Tässä kontekstissa esim. homous on luonnollista koska se on luonnossa biologisesti esiintyvä ilmiö muillakin eläinlajeilla. Mielestäni kahden samansukupuolisen rakkaus on myös pyhintä mitä voi olla koska yhtälöstä otetaan pois lisääntymisen pakko. Mielestäni ihminen on myös Jumala siinä mielessä että hänellä on voima muokata ympäristöä enenmmän kuin mikään muu olento ja tätä kautta sillä on myös vastuu hoitaa maapalloa eikä ahneesti kuluttaa sitä. Usko Jumalaan henkilönä mielestäni tekee ihmisestä laiskan eikä hän ota vastuuta elämästään. Elämä joka tulee olemaan kivikkoinen ja täynnä tuskaa. En myöskään pidä Kristinuskon hyvä-paha jaottelusta ja mielestäni monen luonnonuskonnon ja pakanauskonnon käsitys siitä että jokainen ihminen ja olento on kykenevä hyvään ja pahaan, niiden välillä pitää vain löytää tasapaino, on parempi kuin jyrkän dualistinen maailmankuva. Asioissa on nyansseja.
En jatka omista uskomuksistani enempää, koska niistä voisi kirjoittaa romaanin. Mutta olen tullut huomanneeksi etten saatakaan olla niin ateistinen kuin alunperin luulin.
Ja haluaisinkin teidän mielipiteitä tähän????
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.