MITÄ TAPAHTUISI, JOS

Siinä se nyt tuli tehtävä, jota toki osasin jo odottaa. Enkä tätä, totisesti, iloiten vastaanottanut, vaikka olin sitä jo monta kuukautta odottanut, kun profeettojen julmasta kohtalosta tiesin, mikä minuakin saattaa odottaa, joten vastasin:

"Kiitos ei, kyllä minä sinusta ihmisille puhun, kuten olen tähänkin asti puhunut, mutta tällaista tehtävää en itselleni halua."

Ja vastaus tuli: "Sinä lupasit!" Näin olin todella luvannut 3 vuotta ja 3 kuukautta sitten: "Tämän takia, mitä nyt olen saanut nähdä ja kokea, tahdon lähteä minne vain haluat minut lähettää!"

Sen kyllä tajusin, että valokuvaajan ammatti on nyt ohi, joten aloin etsiä jatkajaa, joka löytyikin samasta kylästä. Nuori mies, joka osti minulta studiokamerat ja valaisinlaitteet, ja tammikuun alussa tehtiin kaupat.

Mutta Jumala ei kutsumistaan perunut, eikä muuttanut vaan pisti päälle tällaisen remmin: ei maistunut, ruoka eikä uni, ja korvissani soi lähes yötä päivää:

"Sinä lupasit!" Ja kolmen kuukauden kuluttua, helmikuun lopulla vuonna 1989 olin vuoteen pohjalla niin heikossa kunnossa, että vaimo yritti väkisin toimittaa minut sairaalaan. Ja lopulta oli pakko huutaa Jumalalle - ei vaimolle:

"Tässä olen, omapa on valintasi!"
Ja tässä nyt olen edelleen samalla asialla 33 vuoden kuluttu tuosta tapahtumasta. Hankkimassa ihmisten vihalla palkkaa ikuista elämää varten:

"Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset EROTTAVAT TEIDÄT KESKUUDESTAAN ja inhoavat teidän nimeännekin.
Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri. Samoinhan tekivät heidän isänsä profeetoille."

Jos joku ei ole vielä tätä lukenut ja herjannut niin tässä tilanteessa tuon lupauksen tein.

28. 2. 1983 pääsin täysin palvelleena sotilaseläkkeelle. Aloin heti toteuttaa eläkepäivien haavetta, aloittaen valokuvaajana Ruukissa. Pääsin muotokuvillani myöskin Suomen Valokuvaajain Liiton jäseneksi.

Asuimme tuolloin jo omassa kodissa, jonka olin perheelleni rakentanut, ja johon olimme muuttaneet 3 vuotta aikaisemmin. Enkä Jumalalla enää päätäni vaivannut.
Mutta Jumalapa alkoikin toteuttaa omaa suunnitelmaansa kesällä 1985.

Ritvan isä sai iäisyyskutsun Lappeenrannassa, jonne he olivat muuttaneet, kun olivat luovuttaneet maatilan vanhimmalle pojalleen. Hautajaiset olivat lauantaina 10. elokuuta. Siinä avoimen arkun äärellä tulin miettineeksi tätä: tässäkö on kaikki, mitä ihmisestä jäljelle jää? Missä on se, mikä sai tämänkin, nyt ruumiina olevan ihmisen elämään?

Sunnuntaina menimme Lappeenrannan kirkkoon jumalanpalvelukseen, jossa luettiin viikon aikana siunattujen vainajien nimet. Olin hieman hengästynyt, kun tulimme kirkkosalin ovelle. Sinnehän noustaan monta porrasta, joista Jaana oli pyörätuolin kanssa vedettävä. Näin seinällä virsitaulun, josta loisti silmiini numero 456. Tuo ihmeen antanut virsi vuosikymmenien takaa. Nykyisessä virsikirjassa sen numero on 307. Kun tämän näin, ajattelin, että onpa mukava pitkästä aikaa kuulla tuo virsi kaukaa lapsuudesta.

Missä jumalanpalveluksen osassa tuo virsi oli, sitä en muista. Kun se alkoi, tuli sellainen tunne kuin minut olisi kääritty lämpimään pumpuliin. Tönäisin Ritvaa kylkeen:

"Tämä on minun virsi." Koskaan aikaisemmin en ollut tästä mitään puhunut.
Sen jälkeen meni kirkon alttariseinä silmissäni täysin mustaksi. Siihen oli vedetty kuin musta samettiverho, johon suurin kultakirjaimin ilmestyi sanat: RAAMATTU ON TOTTA.

Minua alkoi hävettää, koska en ollut tuota kirjaa juurikaan lukenut. Monta kertaa olin sen alusta aloittanut ja aina sen lukeminen oli kesken jäänyt. Koska sen kirjan kansien välissä touhusi tuo inhottava Jumala.

Sitten koin aivan kuin pääni päälle olisi laskettu raskas paino, mutta siitä huolimatta tunsin, kuinka aloin kohota penkistä kohti korkeuksia. Virttä en enää kuullut, urkujen äänikin oli poissa ja oli aivan hiljaista.

Katselin ympärilläni olevaa valtavaa kirkkautta, ja tunsin pääni yläpuolella olevan jotakin hyvin puoleensa vetävää, jota en kuitenkaan nähnyt. Mieleen palautui heti se ihana tunne siellä järven rannalla kalliolla, kun se valonsäde täytti sylini.
Hetken tätä kirkkautta katsellessa ja ihmetellessä, kuulen sen keskeltä jostakin miehen äänellä lausutut sanat:

"Minä olen Herra, sinun Jumalasi, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, ja älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi!"

Siinä tulivat itsekkäälle ihmiselle kovat sanat. Vaikka on tietoisesti ollut ketään muita tuominnut kuin vain tuota koston Jumalaa. Hetken kuluttua sama ääni jatkoi:

"Ei ole mitään väliä sillä, onko sinulla isä tai ei, oletko rikas tai köyhä, terve tai sairas, kunhan elät elämäsi niin, että kerran saavutat tämän kirkkauden!"

Tämän jälkeen päässäni käytettiin ajatuksenjuoksu: oli verrattava tätä tunnetta, joka minut ympäröi, tunteeseen vaimoani kohtaan. Tämä meni kirkkaasti edelle.
Sitten olivat vuorossa kaikki viisi tytärtä. Toiseksi jäivät hekin. Sitten kirkonmäellä oleva auto ja siellä oleva kameralaukku, nekin kun olivat silloin vielä hyvin rakkaita. Toiseksi jäivät nekin, samoin vielä pohjoisessa oleva koti, kun sekin lopuksi ajatuksiin johdatettiin.
Tämän tajuttuani tulin sen ihanuuden keskellä luvanneeksi, vaikka mitään ei minulta kysyttykään.

"Tämän takia, mitä nyt olen saanut nähdä ja kokea, tahdon lähteä minne vain haluat minut lähettää!"
Näky päättyi siihen, kun ympäröivän kirkkauden keskellä katsoin taakseni, ja huomasin selkäni takana syvän mustan rotkon, jonka reunalla istuin. Mistä tuon jumalanpalveluksen saarnassa puhuttiin, sitä en muista, mutta tämä näky ja sen seuraukset eivät tule koskaan silmistäni ja ajatuksistani katoamaan.

Välittömät seuraukset sain kokea heti, kun kirkon rappusia alas astelimme. Oli kuin päältäni olisi riisuttu pakkopaita ja raskaat kahleet. Kaikki vuosikymmenien aikana koetut tuskat olivat poissa. Melkein nauraen ihmettelin, miten olivatkaan nuo kolme elämäni kipeintä kohtaa - isättömyys, köyhä koti ja vammainen esikoinen, Jumalan monet kostamiset - lähes koko siihen asti eletyn elämäni henkisen puolen pilanneet. Ja nyt, 48-vuotiaana, olin kuin uuden elämän alussa.

Suurin ihme oli tuon isättömyyden tuskan ja sen tuottaman häpeän pois ottaminen. Se oli siihen asti ollut niin kipeä asia, ettei siitä voinut kenellekään puhua. Kukaan ulkopuolinen ei ollut koskaan saanut tietää, että olin syntynyt aviottomana. Kun Ruukissa tutustuimme uusiin ihmisiin, heille piti valehdella, että vanhempani olivat kuolleet. Ritvakin kun tämän kipeyden tiesi, niin hänkin vaikeni.

Jatkuu

Jatkuu

Koko sen päivän olin kuin pumpulipilvessä. Oltiin surutalossa ja sisälläni oli ilojuhla. En voinut siellä tuosta näystä mitään puhua. Se päivä oli Sanna-myrskyn päivä, 11. elokuuta 1985. Se yli 30-asteinen lämmin tuuli, joka Lappeenrannassa silloin puhalsi, oli kuin Pyhän Hengen valtavaa syleilyä.

Tuo myrsky syntyi Etelä-Karjalassa, kulki läpi Savon, ja teki suurimmat tuhot lähellä kotiani. Sekin tuon kostavan Jumalan ihmeellinen suunnitelma.
Illalla läksimme ajamaan kotiin, Ruukkiin.

Matkan aikana ei montaa sanaa vaihdettu. Päässäni pyöri jatkuvana nauhana tuon päivän suurin tapahtuma. Vasta yöllä kotona vuoteessa kerroin Ritvalle tämän ja kysyin: Voiko Saatana antaa ihmisille tällaisia näkyjä?

"Ei, kyllä sinua on Pyhä Henki koskettanut", hän vastasi ja jatkoi: "Koko matkan ajan tunsin, että sinulle on tapahtunut jotakin."

Näin kävi toteen myöskin tämä Jeesuksen ilmoitus:
"Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni."
"Minut kalliisti hän osti, minut nosti kadotuksen kuopasta."
Minut nostettiin yhdestä kadotuksen kuopasta, luterilaisen kirkon penkistä, hänen kirkkauteensa. Tuo selvisi vasta tammikuun viimeisenä viikonloppuna kolme vuotta myöhemmin.

Tätä ei tapahdu, ennen kuin vasta sitten, kun kaikkien maailman jumalienhuoneet palvelijoineen tuhotaan, kun joukkoja aletaan koota viimeistä tuomiota varten. Kun ne kaksi viimeisiä Jumalan lähettämää todistajaa tapetaan. Ja Saatana hyökkää kautta koko maailman viimeisten Kristuksen todistajien kimppuun, pyhien leiriin. Jonka jälkeen käy toteen tämä Hesekielille annettu ennustus: Hes. 9:1-11

"Aloittakaa minun temppelistäni." Niin he aloittivat kansan vanhimmista, jotka olivat temppelin edustalla."

Tämä tapahtuu samaan aikaan kaikkialla maailmassa:

"Kun tuhat vuotta tulee täyteen, päästetään Saatana vankilastaan,
ja se lähtee liikkeelle, kiertää maan neljä kolkkaa ja johtaa kansat harhaan. Se eksyttää niin Gogin kuin Magogin ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa.

Saatana, noiden kansojen eksyttäjä, heitetään samaan rikinkatkuiseen, tuliseen järveen kuin peto ja väärä profeetta, ja siellä niitä kidutetaan yötä päivää, aina ja ikuisesti:

Saatanan joukkojen tuhatvuotinen vankeus maan uumenissa päättyi juuri sopivasti silloin, kun Jumala johdatti ensimmäiset ihmiset Paratiisiin.

Jossa se sai pitää ihmiskunnan ensimmäisen herätyskokouksen:
"Onko Jumala todella sanonut. Ei suinkaan, vaan . . ."

"Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä.
Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi."

Tästä alkoi koko ihmiskunnan perisynti, kaikkien ihmisten lihassa asuva halu Saatanan ihanille valheille.