Tämän päivän helluntaiseurakuntien ja myös muiden vapaiden suuntien seurakuntien toiminta ei ainoastaan näytä olevan, vaan myös on kuin oppikirjaesimerkki siitä, miten toimitaan kaikenlaisen kehityksen jarruna. Kehityksellä tarkoitan erityisesti evankeliumin leviämistä, mutta myös seurakuntalaisten hyvinvointia yhteisössään. Ulkopuoliselle asia saattaa näyttää siltä, että kaikkensa seurakunta tekee asioiden hyväksi. Tulokset kuitenkin puhuvat puolestaan. En tarkoita tuloksellisuudella ajan ilmiöitä tai pelkästään uskonratkaisun tehneiden määrää vaan nimenomaan seurakuntalaisten hengellisen ja henkisen pääoman laatua. Mielestäni toimintatavat ovat usein jopa vakavasti virheellisiä.
Itse yli kymmenen vuotta uskossa olleena ja aktiivisesti seurakunnan ERI tilaisuuksissa käyneenä sekä jonkin verran työssä mukana olleena omaan kyllä varsin hyvän pohjan asioiden tarkasteluun. Noin 8-9 vuoden jälkeen väsyin seurakuntaan (en jumalasuhteeseen). Lieveilmiöt olivat tulleet tutuiksi, eikä opetuksesta saanut irti enää juuri mitään uutta. Ihmetytti mm se, miten Paavalin kirjeet vievät saarnoissa lähes kaiken huomion, kerrasta toiseen(kahdessa eri hsrk:ssa, joissa olen jäsenenä ollut)
Listaanpa tähän nyt muutamia huomioita.
Erityisesti järjestetyissä tapahtumissa on erittäin yleistä, että puhujan paikalla käy ihmisiä jotka järjestään itkevät. Yleensä omaa surkeuttaan. Miksi näin? Eikö usko olekaan iloinen asia?
Kutsuisin energian tuhlaukseksi sitä, miten joka kokouksen kulkuun kuuluu kehoitukset nousta seisomaan ylistyksen aikana, sekä siirtyä istumaan etummaisille paikoille. Tämän johdosta tapahtuva liikehdintä ei ole täysin vapaaehtoista. Näin saadaan kuitenkin taas aikaan yksi illuusio siitä, miten hyvin asiat ovat. Hieman provosoiden voisin sanoa, ettei kyseinen menettely ole useinkaan tapana erilaisissa asiallisissa tilaisuuksissa kulttuurissamme. Todellisuudessa monet saattavat pelätä ja kärsiä tällaisesta, mielestäni asiattomuudesta, puuttua ihmisten pieniinkin valintoihin. Pahimmillaan muistan jonkun jankuttaneen ja menettäneen hermonsa kuulijoiden istumapaikkojen vuoksi. Voi vain kuvitella, mitä mahdollisesti paikalle saapunut ulkopuolinen tai vaikka paniikkihäiriöstä kärsivä ajattelee.
Ilmapiiri on lähes poikkeuksetta varsin epäaito, teennäinen, johtuen erityisesti iäkkäämpien seurakuntalaisten ko. ominaisuuksista. Ilo (luonnollinen, ulospäin näkyvä) on vieras asia ja käsite. Vapaiden suuntien seurakunnat tuntuvat keräävään keskuuteensa myös huomattavan määrän henkisesti häiriintyneitä persoonia, jopa sellaisia, joiden elämän perusta on psyykelääkkeet. Tämä sinänsä hyvä asia kärsii vahvasti, ellei seurakunnalla ole tarjota heillekään kuin depressiivistä hautajaisilmapiiriä itkevine puhujineen ja esim hengellisen laulukirjan äärimmäisenkin raskaine sävelineen.
Kulttuurissamme ylistyskin on sitä, että tietty ryhmä on NÄKYVÄSTI esillä. He johtavat "yleisöään". Lähes kaikki tapahtuu käskystä. Vaan missä olet Sinä Pyhä Henki?
Kipeimpiä vaiettujen asioiden listalla on uskoontulleiden ja etenkin evankelioimistapahtumissa ulkopuolisten määrä. Asia, jonka todella luulisi herättävän keskustelu - paitsi jos se tietoisesti torjutaan. Hyvää evankelioimistapahtumissa on se, että näissä edes silloin tällöin joku tekee ratkaisun. Usein kuitenkin saa törmätä itse tapahtumaan kohdistuvaan päivittelyyn, ja kysymyksiin siitä, onko tämä nyt saatanasta vai ei - niin, kun ihmisiä tulee uskoon??? Usein kritiikin saa aikaan varttuneempi väki. Sama joka niin usein vuosikymmeniä uskossa oltuaan tahtoo lisää opetusta ja taas lisää opetusta? Tätä voi jo, kaikella kunnioituksella, kuitenkin nimittää hengelliseksi kehitysvammaisuudeksi.
Nämä ovat asioita, joita saa ja on erittäin suotavaa ajatella, ja erityisesti ymmärtää. Voisin jopa sanoa, että tällaisiin asioihin seurakunnassa puuttuva kulkee todellisen ristin tien. Ja kaikki kansa sanoi: ristiinnaulitse!
Itse en ole esimerkki asioiden eteenpäin viemisessä, (ainoastaan kai kritisoimisessa, ja kritiikkiähän ei saa olla keskuudessamme) mutta rohkaisen kyllä halukkaita toimimaan, kunhan kaikki tapahtuu siinä hengessä, jonka tähden Jeesus Kristus koki osansa omiensa taholta.
Itse yli kymmenen vuotta uskossa olleena ja aktiivisesti seurakunnan ERI tilaisuuksissa käyneenä sekä jonkin verran työssä mukana olleena omaan kyllä varsin hyvän pohjan asioiden tarkasteluun. Noin 8-9 vuoden jälkeen väsyin seurakuntaan (en jumalasuhteeseen). Lieveilmiöt olivat tulleet tutuiksi, eikä opetuksesta saanut irti enää juuri mitään uutta. Ihmetytti mm se, miten Paavalin kirjeet vievät saarnoissa lähes kaiken huomion, kerrasta toiseen(kahdessa eri hsrk:ssa, joissa olen jäsenenä ollut)
Listaanpa tähän nyt muutamia huomioita.
Erityisesti järjestetyissä tapahtumissa on erittäin yleistä, että puhujan paikalla käy ihmisiä jotka järjestään itkevät. Yleensä omaa surkeuttaan. Miksi näin? Eikö usko olekaan iloinen asia?
Kutsuisin energian tuhlaukseksi sitä, miten joka kokouksen kulkuun kuuluu kehoitukset nousta seisomaan ylistyksen aikana, sekä siirtyä istumaan etummaisille paikoille. Tämän johdosta tapahtuva liikehdintä ei ole täysin vapaaehtoista. Näin saadaan kuitenkin taas aikaan yksi illuusio siitä, miten hyvin asiat ovat. Hieman provosoiden voisin sanoa, ettei kyseinen menettely ole useinkaan tapana erilaisissa asiallisissa tilaisuuksissa kulttuurissamme. Todellisuudessa monet saattavat pelätä ja kärsiä tällaisesta, mielestäni asiattomuudesta, puuttua ihmisten pieniinkin valintoihin. Pahimmillaan muistan jonkun jankuttaneen ja menettäneen hermonsa kuulijoiden istumapaikkojen vuoksi. Voi vain kuvitella, mitä mahdollisesti paikalle saapunut ulkopuolinen tai vaikka paniikkihäiriöstä kärsivä ajattelee.
Ilmapiiri on lähes poikkeuksetta varsin epäaito, teennäinen, johtuen erityisesti iäkkäämpien seurakuntalaisten ko. ominaisuuksista. Ilo (luonnollinen, ulospäin näkyvä) on vieras asia ja käsite. Vapaiden suuntien seurakunnat tuntuvat keräävään keskuuteensa myös huomattavan määrän henkisesti häiriintyneitä persoonia, jopa sellaisia, joiden elämän perusta on psyykelääkkeet. Tämä sinänsä hyvä asia kärsii vahvasti, ellei seurakunnalla ole tarjota heillekään kuin depressiivistä hautajaisilmapiiriä itkevine puhujineen ja esim hengellisen laulukirjan äärimmäisenkin raskaine sävelineen.
Kulttuurissamme ylistyskin on sitä, että tietty ryhmä on NÄKYVÄSTI esillä. He johtavat "yleisöään". Lähes kaikki tapahtuu käskystä. Vaan missä olet Sinä Pyhä Henki?
Kipeimpiä vaiettujen asioiden listalla on uskoontulleiden ja etenkin evankelioimistapahtumissa ulkopuolisten määrä. Asia, jonka todella luulisi herättävän keskustelu - paitsi jos se tietoisesti torjutaan. Hyvää evankelioimistapahtumissa on se, että näissä edes silloin tällöin joku tekee ratkaisun. Usein kuitenkin saa törmätä itse tapahtumaan kohdistuvaan päivittelyyn, ja kysymyksiin siitä, onko tämä nyt saatanasta vai ei - niin, kun ihmisiä tulee uskoon??? Usein kritiikin saa aikaan varttuneempi väki. Sama joka niin usein vuosikymmeniä uskossa oltuaan tahtoo lisää opetusta ja taas lisää opetusta? Tätä voi jo, kaikella kunnioituksella, kuitenkin nimittää hengelliseksi kehitysvammaisuudeksi.
Nämä ovat asioita, joita saa ja on erittäin suotavaa ajatella, ja erityisesti ymmärtää. Voisin jopa sanoa, että tällaisiin asioihin seurakunnassa puuttuva kulkee todellisen ristin tien. Ja kaikki kansa sanoi: ristiinnaulitse!
Itse en ole esimerkki asioiden eteenpäin viemisessä, (ainoastaan kai kritisoimisessa, ja kritiikkiähän ei saa olla keskuudessamme) mutta rohkaisen kyllä halukkaita toimimaan, kunhan kaikki tapahtuu siinä hengessä, jonka tähden Jeesus Kristus koki osansa omiensa taholta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Asiaa kirjoitit pääpiirteittäin.
Uskoisin pinnallisuuteen pääsyynä olevan henkilökohtaisen Jumala-suhteen vaalimisen puuttuminen. Usko on henkilökohtainen ja sitä on vaalittava. Ihmiset eivät lue Raamattua kotona eikä rukoile. Onko helpompaa jos kerran viikossa saarnaaja hoitaa tuon puolen? Rukous on myös vähäistä. Rukoustaistelusta puhumattakaan. On helpompi viedä rukousaihe seurakuntaan tai työntää se toisen vastuulle; Muistkaa minua rukouksin. Ei siinä pahaa ole jos muistaa, mutta jos se on se ainut kanava sitten on huonosti pullat uunissa. Huvittavinta on sanonta jonka olen aina joskus kuullut;' kätkeytyen teidän esirukouksiinne.'
Itse luen Raamattua rukoillen joka päivä. Tutkin myös puhutun saarnan onko raamatullista. Tutkitko sinä?
Apostolien teoissa Berean juutalaiset tutkivat onko kirjoitettu niin.
Todistajan paikalle astuessa on oltava asiaa ja myös osattava tuoda se esille. Hyvä asia on esitettävä hyvin ja tarkkaan. Omien tunnetilojen ja utukuvien höpöttäminen on turhaa, ketä se rakentaa?
Alttarikutsun ollessa kyseessä monesti sen esittäjä saa sen parhaan sielunhoidon kun väkeä menee esille. Mitä enemmän sitä parempi.
Kerran puhuja esitti kokouksessa kutsun tulla esille joka tahtoo kohdata Herran. Kukapa uskova ei tahdo. Kaikki muut menivät esille paitsi meitä jäi penkkiin 5 ihmistä. Minun lisäksi myös vierailevan puhujan vaimo. En tiedä kohtasiko kukaan ja mitään. Tilaisuuden jälkeen puhuja loikki nopeasti pois.
Ylistys lähtee spontaanisti kun saa syntinsä anteeksi ja täyttyy Pyhällä Hengellä. Sitä ei tarvitse pumpata eikä hokea,' ollaan vapaita jne.'
Olisikohan niin, että liian usein tuijotamme itsemme sokeiksi katselemalla puutteellisia seurakuntia ja kaikkia vieläkin puutteellisempia ihmisiä? Mutta HÄN; Jeesus; joka on edelleenkin uskomme päämies, on tarkotettu ainoaksi katseltavaksi ja on ainut katselemisen arvoinen; vieläpä niin, että tekee katselijoistansa hyvin pieniä ja hiljaisia. Sillä eihän täällä alennustilassa olessamme ole ainuttakaan toista, jonka nimi olisi kuin Vuodatettu Öljy? Eikä ainuttakaan, jonka suu on se jalo viini, Viini, joka helposti valahtaa rakaaseensa kostuttaakseen nukkuvien huulet?
Täällä saa taistella loppuun asti ja iloitakin joskus; kun Armon Aurinko pääsee valaisemaan niin, että huomaa niitä olevan muitakin surkeita, jotka elävät Toivossa;"Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan; minä suojelen hänet, koska hän tuntee minun nimeni.
Kyllä Hengellisessä laulukirjassa on hyviä lauluja. Sitten on tehty kauniita uusia sovituksia joistakin ikivihreistä.
Ainakaan minun käymissäni tilaisuuksissa ei vapaissa suunnissa itketä kurjuutta. Joku voi jännittää ja purskahtaa itkuun. Joku on vain murtuneella mielellä.