Kuinkakohan moni masennuslääkkeen käyttäjä luulee, että heillä on joku kemiallisen tason häiriö, biologispohjainen pysyvä sairaus, napsiessaan masennuslääkkeitä? Jota masennuslääke korjaa ja he tarvitsevat lääkettä tuon häiriön korjaamiseen. Tiesittekö, että kemiallinen epätasapaino masennuksen syynä ei ole tieteellisesti todistettu. Sillä myytillä on tosin varmaan pidetty ihmisiä koukussa lääkkeisiinsä ja parannettu lääkemyyntiä ja saatu ihmiset kokemaan tarvetta käyttää näitä pillereitä.
Kuinkakohan moni pitkäaikainen masennuslääkkeenkäyttäjä alkaa jossain vaiheessa lääkkeenkäyttöä kokea kroonistuneita oireita? Eikä enää jossain vaiheessa jatkuvaa lääkkeillä aivojensa kyllästämistä, lääkeriippuvuutta, ja keinotekoista välittäjäaineiden ja reseptorien toiminnan muokkausta, enää oikeasti tunne aitoa mielihyvää? Mitä sitten lääkitään yhä lisää, yhä uusilla lääkkeillä. Sille on joku kehitellyt nimenkin, "tardive dysphoria". Pikkuhiljaa lääkkeillä aiheutuu lääkeresistentti masennus, jossa aiheuttajana onkin jatkuva masennuslääkkeenkäyttö? Hoitotulokset jatkuvasta lääkinnästä eivät olekaan niin hyviä?
Kuinka moni sotkee vieroitusoireet (jotka on psykoaktiivisissa aineissa usein myös henkisen tason oireita) omiin mielenterveyden oireisiinsa? Nämä voi olla pitkäaikaisempia mitä psykiatria väittää. Ja ajattelevat, että eivät enää pärjää ilman lääkkeitään ja heidän pitää aloittaa ne uudestaan?
Kuinka moni rämpii riippuvuuden, vieroitusoireiden, lääkekokeilujen ja haittojen suossa vuosia? Jossa voi havaita joissain vaiheessa, että hyötyä tuli oikeasti aika lyhyen aikaa, mutta haittojen osuus alkoikin kasvaa ajallisesti aika suureksi.
Kuinka moni ihminen on koukussa masennuslääkkeisiin, koska heillä vuosien käytön jälkeen ei ole enää normaali olo ilman niitä, koska heidän kehonsa on mukautunut niihin ja lopetus voi olla niin epämukavaa?
Se ei tosin tarkoita, että ne on välttämättä niin hyödyllisiä, se tarkoittaa että heidät on aivopesty jatkuvaksi käyttäjäksi ja että keho mukautuu käyttöön mistä aiheutuu vieroitusoireita.
Kuinka monen lyhytkestoinen masennus ja elämän kriisi on saanut kroonistuneita muotoja, kun sitä on alettu lääkitä masennuslääkkeillä? Ja yhä uusia ongelmia on tullut elämään sen seurauksena?
Kuinka moni ei oikeasti edes voi pillereissä hyvin, mutta käyttävät niitä ja kokeilevat yhä uusia, varmuuden vuoksi, kun lääkäri suosittelee?
Kuinka moni isosta määrästä ihmisiä oikeasti saa masennuslääkkeistä jatkuvaa hyötyä jatkuvassa käytössä? Psykiatria on luonut myytin siitä "oikeasta lääkityksestä", jota pitää etsiä ja joka on ylläpitoannos jolla oireet pysyvät pois. Valitettavasti ei ole takeita, että se on sitten "happily ever after" sillä lääkityksellä. Teho voi loppua, ja mainitsemani haitalliset puolet alkaa. Hyödyllinen lääkekin voi aiheuttaa vieroitusoireita.
Kuinka moni etsii masennuslääkkeistä sitä alun kokemusta, "alkuhuumaa", joka ei välttämättä olekaan pitkäkestoinen? Se suotuisa vaikutus johtuu siitä, että lääkkeet häiritsee aivojen kemiallista toimintaa, mitä aivot voi erehtyä pitämään suotuisana kokemuksena. Hiljalleen tosin aivot ja keho pyrkii kääntämään lääkkeen vaikutusta, ja voi iskeä jotain toleranssia,tehon loppumista, vaikutuksen muuttumista haitallisemmaksi ym, kuten psykoaktiivissa lääkkeissä usein käy. Hiljalleen siis pitkäaikainen käyttö alkaakin itseasiassa lisätä enemmän haittaa kuin hyötyä. Alun suotuisa vaikutus voi olla myös plasebovaikutusta.
Kuinka moni on saanut kokea myös haitalliset puolet tunne-elämälle masennuslääkityksistä? Psykotrooppisissa aineissa voi olla myös haitallisia vaikutuksia tunne-elämälle ja sosiaalisiin suhteisiin. Voisi miettiä, onko oikein edes kutsua näitä aineita "masennuslääkkeiksi" ikäänkuin laittaen masennusta korjaavan ominaisuuden muita puolia merkittävämmäksi vaikka voi tulla myös arvaamattomia negatiivisakin vaikutuksia tunne-elämälle?
Onko tullut käyttäydyttyä jotenkin normaalista poikkeavasti lääkityksellä, esim enemmän estottomuutta tai impulsiivisuutta? Tullut oltua maanisessa tilassa? Oltua kummallisen levoton? Saatua itsemurha-ajatuksia? Oltua emotionaalisesti epävakaampi lääkekokeilujen myötä? Alun vaikutus onkin alkanut hiljalleen muuttua passiivisuutta ja välinpitämättömyyttä lisääväksi ? https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2989833/ Ei pysty itkemään - tunne-elämä on leikkautunut? Välinpitämättömyyttä muiden tunteista ja vähemmän empaattisuutta? Esimerkki täältä: https://neurosciencenews.com/antidepressants-empathetic-empathy-14261/
Ei enää tunne mielenkiintoa seksiä kohtaan tai läheisyyttä kohtaan? Ei ihastu kuin ennen? https://yle.fi/uutiset/3-6739982 Negatiivisia vaikutuksia ihmissuhteisiin?
"Masennuslääkkeet" voivat vaikuttaa arvaamattomallakin tavalla.
Aina lääkkeen vaikutusta ei tajua itseensä vasta kun käytön loputtua ja luulee pärjäävänsä lääkkeellä paremmin kuin oikeasti pärjääkään. Tätä esim. psykiatri Peter Breggin kutsuu "medication spellbinding"-tilaksi.
Kuinkakohan moni pitkäaikainen masennuslääkkeenkäyttäjä alkaa jossain vaiheessa lääkkeenkäyttöä kokea kroonistuneita oireita? Eikä enää jossain vaiheessa jatkuvaa lääkkeillä aivojensa kyllästämistä, lääkeriippuvuutta, ja keinotekoista välittäjäaineiden ja reseptorien toiminnan muokkausta, enää oikeasti tunne aitoa mielihyvää? Mitä sitten lääkitään yhä lisää, yhä uusilla lääkkeillä. Sille on joku kehitellyt nimenkin, "tardive dysphoria". Pikkuhiljaa lääkkeillä aiheutuu lääkeresistentti masennus, jossa aiheuttajana onkin jatkuva masennuslääkkeenkäyttö? Hoitotulokset jatkuvasta lääkinnästä eivät olekaan niin hyviä?
Kuinka moni sotkee vieroitusoireet (jotka on psykoaktiivisissa aineissa usein myös henkisen tason oireita) omiin mielenterveyden oireisiinsa? Nämä voi olla pitkäaikaisempia mitä psykiatria väittää. Ja ajattelevat, että eivät enää pärjää ilman lääkkeitään ja heidän pitää aloittaa ne uudestaan?
Kuinka moni rämpii riippuvuuden, vieroitusoireiden, lääkekokeilujen ja haittojen suossa vuosia? Jossa voi havaita joissain vaiheessa, että hyötyä tuli oikeasti aika lyhyen aikaa, mutta haittojen osuus alkoikin kasvaa ajallisesti aika suureksi.
Kuinka moni ihminen on koukussa masennuslääkkeisiin, koska heillä vuosien käytön jälkeen ei ole enää normaali olo ilman niitä, koska heidän kehonsa on mukautunut niihin ja lopetus voi olla niin epämukavaa?
Se ei tosin tarkoita, että ne on välttämättä niin hyödyllisiä, se tarkoittaa että heidät on aivopesty jatkuvaksi käyttäjäksi ja että keho mukautuu käyttöön mistä aiheutuu vieroitusoireita.
Kuinka monen lyhytkestoinen masennus ja elämän kriisi on saanut kroonistuneita muotoja, kun sitä on alettu lääkitä masennuslääkkeillä? Ja yhä uusia ongelmia on tullut elämään sen seurauksena?
Kuinka moni ei oikeasti edes voi pillereissä hyvin, mutta käyttävät niitä ja kokeilevat yhä uusia, varmuuden vuoksi, kun lääkäri suosittelee?
Kuinka moni isosta määrästä ihmisiä oikeasti saa masennuslääkkeistä jatkuvaa hyötyä jatkuvassa käytössä? Psykiatria on luonut myytin siitä "oikeasta lääkityksestä", jota pitää etsiä ja joka on ylläpitoannos jolla oireet pysyvät pois. Valitettavasti ei ole takeita, että se on sitten "happily ever after" sillä lääkityksellä. Teho voi loppua, ja mainitsemani haitalliset puolet alkaa. Hyödyllinen lääkekin voi aiheuttaa vieroitusoireita.
Kuinka moni etsii masennuslääkkeistä sitä alun kokemusta, "alkuhuumaa", joka ei välttämättä olekaan pitkäkestoinen? Se suotuisa vaikutus johtuu siitä, että lääkkeet häiritsee aivojen kemiallista toimintaa, mitä aivot voi erehtyä pitämään suotuisana kokemuksena. Hiljalleen tosin aivot ja keho pyrkii kääntämään lääkkeen vaikutusta, ja voi iskeä jotain toleranssia,tehon loppumista, vaikutuksen muuttumista haitallisemmaksi ym, kuten psykoaktiivissa lääkkeissä usein käy. Hiljalleen siis pitkäaikainen käyttö alkaakin itseasiassa lisätä enemmän haittaa kuin hyötyä. Alun suotuisa vaikutus voi olla myös plasebovaikutusta.
Kuinka moni on saanut kokea myös haitalliset puolet tunne-elämälle masennuslääkityksistä? Psykotrooppisissa aineissa voi olla myös haitallisia vaikutuksia tunne-elämälle ja sosiaalisiin suhteisiin. Voisi miettiä, onko oikein edes kutsua näitä aineita "masennuslääkkeiksi" ikäänkuin laittaen masennusta korjaavan ominaisuuden muita puolia merkittävämmäksi vaikka voi tulla myös arvaamattomia negatiivisakin vaikutuksia tunne-elämälle?
Onko tullut käyttäydyttyä jotenkin normaalista poikkeavasti lääkityksellä, esim enemmän estottomuutta tai impulsiivisuutta? Tullut oltua maanisessa tilassa? Oltua kummallisen levoton? Saatua itsemurha-ajatuksia? Oltua emotionaalisesti epävakaampi lääkekokeilujen myötä? Alun vaikutus onkin alkanut hiljalleen muuttua passiivisuutta ja välinpitämättömyyttä lisääväksi ? https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2989833/ Ei pysty itkemään - tunne-elämä on leikkautunut? Välinpitämättömyyttä muiden tunteista ja vähemmän empaattisuutta? Esimerkki täältä: https://neurosciencenews.com/antidepressants-empathetic-empathy-14261/
Ei enää tunne mielenkiintoa seksiä kohtaan tai läheisyyttä kohtaan? Ei ihastu kuin ennen? https://yle.fi/uutiset/3-6739982 Negatiivisia vaikutuksia ihmissuhteisiin?
"Masennuslääkkeet" voivat vaikuttaa arvaamattomallakin tavalla.
Aina lääkkeen vaikutusta ei tajua itseensä vasta kun käytön loputtua ja luulee pärjäävänsä lääkkeellä paremmin kuin oikeasti pärjääkään. Tätä esim. psykiatri Peter Breggin kutsuu "medication spellbinding"-tilaksi.
Vastaukset 61
Vanhimmat
Ja vielä viimeinen kysymys: Kuinka moni oikeasti on vakaampi, voi paremmin, on enemmän kytköksissä tunteisiinsa, parempivointinen lopetettuaan masennuslääkkeet ja masennuslääkekokeilut(ja käytyään viekkarit läpi?) Valitettavasti lopetus voi olla tuskien tie pitkän ajan käytön jälkeen eikä kaikki aina jää harmitta (esim. PSSD https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/uutiset/masennuslaakkeen-seksuaalinen-haittavaikutus-voi-jatkua-kayton-jalkeenkin/?public=e6a1bd3417895ce93146b7d82c2abefd&utm_source=facebook).
Masennuslääkkeistä voi valitettavasti jäädä taakkaa vielä niiden käytön jälkeenkin. Voi myös vaatia prosessointia lopetuksen jälkeen kun alkaa oikeasti tajuta masennuslääkkeiden myös negatiiviset vaikutukset itseensä medication spellbinding-tilan jälkeen ja oppia tuntemaan itsensä lääkkeettä. Voi olla myös hankala irtautua ajatuksesta, että itsessä ei ole joku kemiallinen häiriö, jota joutuu lääkkeillä korjaamaan tai tarpeesta etsiä jotain nousua tunnetiloissaan lääkkeiden myötä. Voi olla, että on vuosia oppinut käsittelemään tunnetilojaan lähinnä lääkkeillä turvautuen vaikeissa tilanteissa yhä uusiin lääkekokeiluihin tai annoksen nostoihin. Voi olla haastavaa oppia käsittelemään tunteitaan masennuslääkkeiden lopetuksen jälkeen, koska vieroitusoireena voi tulla oikeasti tosi pahaa tunneherkkyyttä ja normaalista poikkeavia epämiellyttäviä normaalista intensiivisempiä tunnetiloja (ärtyneisyydestä itkuisuuteen).
Hei. Lyhyt vastaus kysymykseen. masennuslääkkeiden sijaan olen keskittynyt toipumisorjentaatioon, ja henkilökohtaisiin voimavaroihin. Tätänykyä toimin vertsikkana, ja en voi kuin suositella ottamaan omat voimavarat käyttöön.
Maksani on hyvää vauhtia sanomassa sopimuksensa irti, mutta se ei millään mene masennuslääkkeiden tyrkyttäjien jakeluun. Kuolema on selvästi pienempi paha kuin lääkekokeilut.
Olen miettinyt noita SSRI-lääkkeitä.
Onko serotoniini se aine aivoissa, joka tekee sitä hyvän olon tunnetta, vai miten sen sanoisi ?
Kuulostaa aika hölmöltä, että serotoniinin takaisinoton estäjää syötetään,koska se takaisin oton estohan kai tarkoittaa sitä, ettei serotoniini pääse enää takaisin aivoissa sinne minne se kuuluu, ja se ei kai ole tarkoitus.
Seurauksenahan olisi automaattisesti se, ettei enää lainkaan tunne hyvää oloa, syystä että ei ole enää serotoniinia siellä missä pitäisi.
Kaikkea sitä tulee ajatelleeksikin, kun miettii tarpeeksi......
SSRI sekottaa kolmen tärkeimmän aivojen välittäjäaineen tason.
Serotoniini, noradrenaliini ja dopamiini.
Tarkoitus on hyvä, mutta noiden tasot muuttuu kuin lottokoneessa, mikä vaan voi mennä mihin suuntaan vaan ja lopputulos sen mukainen.
En suosittele.
Niin vaikutukset ulottuu muuallekin kuin serotoniiniin.
Tarina on kaikille tuttu: masennus johtuu kemiallisesta epätasapainosta aivoissa. Mielialalääkkeet auttavat, koska ne korjaavat tasapainon aivokemiassa. Viesti, jota amerikkalaisessa mediassa alettiin 1980-luvun alussa rummuttaa, oli suoraviivainen. Suomeen tarina saapui kymmenen vuotta myöhemmin. Mielenkiintoista on, että tieteellisessä kirjallisuudessa tarinalle ei koskaan ollut hyviä perusteita.
Onko kemiallisen epätasapainon teoria totta?
Serotoniinin määrää aivoissa ei ole mahdollista mitata suoraan. Siksi ensimmäiset kokeet serotoniinivajeteorian testaamiseksi tehtiin epäsuorasti serotoniinin aineenvaihduntatuotteilla. Serotoniini hajoaa molekyyliksi nimeltä 5-HIAA, jota voidaan mitata selkäydinnesteestä. Ajatuksena oli, että jos masennuspotilailla on serotoniinivaje aivoissaan, heillä pitäisi olla vastaavasti myös vähemmän 5-HIAA:ta selkäydinnesteessään. Tätä mahdollisuutta tutkittiin useissa kokeissa 1960-luvun lopusta alkaen eri yliopistoissa, mutta eroja masennuspotilaiden ja terveiden verrokkien välillä ei löydetty.
Tutkijoilla oli kuitenkin toinenkin keino testata teoriaa: vaikka serotoniinin tasoja ei ole mahdollista mitata ihmisiltä, niiden tasoon voidaan vaikuttaa kokeellisesti. Serotoniinitasojen romahduttaminen terveiltä koehenkilöiltä ei kuitenkaan vaikuttanut halutulla tavalla heidän mielialaansa, mikä sopi huonosti teoriaan serotoniinitasoista masennuksen syynä.
1980-luvulla tutkijat keksivät kolmannen keinon testata masennuksen ja serotoniinivajeen mahdollista yhteyttä. Se perustui havaintoon, jonka mukaan 5-HIAA -tasot ihmisten välillä noudattivat normaalijakaumaa: joillakuilla 5-HIAA:ta oli selkäydinnesteessään vähän, toisilla paljon ja useimmilla jotakin siltä väliltä. Kenties olikin siis niin, että jos ihminen oli masentunut, ja hänen 5-HIAA-tasonsa olivat tämän lisäksi jakauman matalassa ääripäässä, juuri tämä henkilö saattaisi kuulua alajoukkoon, joka reagoisi erityisen hyvin mielialalääkkeisiin? Kun teoriaa testattiin kokeellisesti, sekään ei tuottanut toivottuja tuloksia. Sillä, miten eri ihmiset reagoivat mielialalääkkeisiin, ei ollut yhteyttä siihen, olivatko heidän 5-HIAA-tasonsa matalat vai korkeat.
Kun fluoksetiini tuli markkinoille – Yhdysvalloissa kauppanimellä Prozac – se tarjosi tutkijoille vielä uuden mahdollisuuden testata serotoniinivajeteoriaa uudella lääkkeellä. Kokeita tehtiin, paljon, mutta mikään niistä ei tarjonnut vakuuttavaa näyttöä serotoniinivajeteorian puolesta. Vuonna 1999, yli 30 vuoden uutteran yrityksen jälkeen, APA:n omassa psykiatrian oppikirjassa todettiin, että monoamiiniteorialle serotoniinivajeen ja masennuksen yhteydestä ei ole löydetty tieteellistä vahvistusta. 2000-luvulle tultaessa yhä useammat tutkijat totesivat myös julkisuudessa, että tarina, jonka suuri yleisö oli kuullut jo monen vuosikymmenen ajan, ei pitänyt tieteellisesti paikkaansa.
https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/miten-masennuksesta-leivottiin-kaikkien-aikojen-bisnes?rs=art_355218&fbclid=IwAR1x_y0jm6IQjJELH2lR3tQoWKT0Xr57NRrSPDF4OKtlAwAXdEnw9F0enYQ
Täällä on lääkeyhtiön kehittämä varhainen tv:ssä näytetty mainos SSRI-masennuslääkkeestä:
https://www.youtube.com/watch?v=twhvtzd6gXA
Mikäs se siellä mainitaankaan kohdassa 0:27. Pahaa tekee katsoa koko soopa sotkeutumisen jälkeen kyseiseen lääkeryhmään. Kyseisellä myytillä on myyty valtava määrä lääkkeitä ja joka kadunmies saatiin jossain vaiheessa toistelemaan tuota valetta. On helpompi saada potilas syömään lääkkeitä kemiallisen epätasapainon takia (että he kokevat korjaavansa lääkkeillä jotain viallista), kuin että vetävät psykotrooppisia aineita mielialansa nostoon. Olen nähnyt netissä kuvakaappauksia vanhoista materiaaleista, mitä esim. psykiatrialla on ollut sivuillaan jossa on mainittu tämä kemiallinen epätasapaino tavalla tai toisella eri psykiatrian sairauksien kohdalla. En usko että tämä myytti eläisi näin vahvana, jos sitä ei olisi levittänyt myös mielenterveyshoidon työntekijät.
Jos ihmiset tajuaisi, että he käyttää psykoaktiivista aiheuttavaa ainetta, josta tulee todennäköisemmin vieroitusoireet mitä isompia annoksia ja mitä pidempään niitä vedetään (löytyy lääkepaketista), niin veikkaisin että harvempi varmaan alkaisi tosi pitkäaikaiseen käyttöön kuin ihminen joka luulee korjaavansa jotain vikaa lääkkeellä. Moni varmaan sanoisi, ei kiitos, jos kuulisi oikeasti esim vieroitusoireista määräyshetkellä tai että oikeasti käyttäisivät vain jotain psykotrooppista ainetta parantaakseen mielialaa.
Kemiallinen epätasapaino on suuri, lääkeyhtiöille rahaa tekevä VALE, jolla ei ole tieteellistä näyttöä. https://joannamoncrieff.com/2014/05/01/the-chemical-imbalance-theory-of-depression-still-promoted-but-still-unfounded/
Näin vastasi Royal College of Psychiatrists Twitter-kyselyyn joltain ihmiseltä, jossa joku kysyi kyselyhetkessä kysymyksiä masennuslääkkeistä eli onko todistetta että kemiallinen epätasapaino on olemassa ja masennus johtuu siitä. Löytyy heidän Twitteristään.
"Hi there, the old idea that ADs correct a chemical imbalance in the brain is an over-simplification and we do not support this view"
Lainaus Venlafaxin-lääkepaketista:
"Masennus- ja/tai ahdistuspotilaiden aivojen serotoniini-ja noradrenaliinipitoisuuksien arvellaan olevan tavallista pienemmät. "
"Arvellaan" :,D. Kaikkea sitä voidaankin väittää ja arvella lääkepaketissa. En muista sanoiko lääkärini jotain tähän viittaavaa mutta jotenkin hän viittasi että lääkkeet korjaa jotain kemiallista häiriötä. Siksi olisin halunnut nauhoittaa sen ,että olisin jälkikäteen voinut selvittää hänen väitteensä teoriaperustan.
Itse luulin pitkään, että minulla on joku masennuksen aiheuttama häiriötila aivoissani jota korjaan lääkkeellä, koska niinhän minulle lääke oli määrätty. En tajunnut että minulla olikin sitten jossain vaiheessa lääkkeiden laukaisema häiriötila, mistä kesti aikaa toipua ja lääkkeistä oli hankala päästä irti.
Uskon, että kroonisesta stressistä, traumasta ym voi seurata toki elimistölle ja varmaan aivoillekin haittaa. Ehkä masennus on enemmän seuraus kuin syy millekään. Mutta se, että psykoaktiiviset aineet olisi ratkaisukeino tähän tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Aivot ovat neuroplastiset ja oikeissa olosuhteissa ne voivat korjata itseään. Olosuhteiksi en näkisi lääkeriippuvuutta psykoaktiiviseen aineeseen. Toki ne voi joillekin varmaan antaa buustia alussa alkaa lähteä tekemään jotain, mutta aivojen pitää myös sitten selvitä mukautumisesta näihin aineisiin, harmeista, vieroituksesta ym.. Ne onkin psykiatrialle ihan toissijainen kiinnostuksenkohde, ainakin sen perusteella paljonko tutkimukseen satsataan.
Toisaalta tunne-elämän ongelmat ovat myös sellaisia, mitä en todellakaan niputtaisi joksikin lähtökohtaisesti aivo-ongelmaksi mitä psykiatria on viime vuosikymmeninä tehnyt. On ihan moraalitonta laittaa suuri joukkio ihmisiä lääkkeille niin matalalla kynnyksellä, tietämättä oikeasti seurauksia mitä siitä voi olla. Käypähoidossa lääkehoito on mainittu jopa lievästi masentuneille
Tulevaisuudessa tullaan kauhistelemaan tätä lääkekeskeistä suuntaa, aivan varmasti. Katson ilolla, kun psykiatrian typerä korttitalo tulee kaatumaan, pala palalta. Korttitalolla viittaan paradigmaan "lääkkeiden tärkeys masennuksen hoidossa". Niin paljon valheita ja vääristelyä, joka ei kestä päivänvaloa.
Yleensä kaikilla piristeillä ja päihteillä (kahvi, tupakka, alkoholi, masennuslääkkeet jne) on mahdollista saada "nousuhumala" kausi.
Rööki päihdyttää noin 20 minuuttia, kuppi kahvia pari tuntia ja pari keskikaljaa pari tuntia. Näitä kun vetää päivästä toiseen, niin ne lähinnä ryydyttää eikä piristä. Sama lääkkeillä.
Kaikkien päihteiden piristävä vaikutus loppuu viimeistään muutamassa kuukaudessa jatkuvassa käytössä.
Masennuslääkkeillä saadaan yleensä parin viikon "nousuhumala". Sen jälkeen tulee väsymys ja lopetettaessa viekkarit. Sitten taas uutta lääkettä kun vanhaan turtuu.. .. ..
Uhkapelejä ja seksiä käytetään myös apuvälineinä sekä hiilihydraattien syömistä.
Noista seksi on paras huume :)
Mielenkiintoinen uusi podcasti aiheeseen liittyen
https://youtu.be/OSNwibWB0dA
Josta selviää myös se kuinka vähän näiden lääkkeiden vaikutuksista ja pitkäaikaisvaikutuksista ymmärretään.
Masennuslääkkeen vakavat vieroitusoireet laitetaan potilaan entisen tai uuden mielisairauden taikka psykoottisuuden/kuvittelun piikkiin. Syy on aina potilaassa, ei koskaan lääkkeessä. Lääkkeen sivuvaikutuksista nyt puhumattakaan.
Jos tarkoituksena on potilaan tappaminen kelvottomana yksilönä, voisi sen tehdä humaanimminkin kuin psyykenlääkkeillä.
https://ihmisoikeudet.net/jarjestelmat/ykn-ihmisoikeussopimukset/kidutuksen-ja-epainhimillisen-kohtelun-kieltava-sopimus/
Psykiatria voi sanotua irti osittain ihmisoikeussopimuksista, koska he hoitavat niin stigmatisoituneita, vähän valtaa omaavia, usein huono-osaisia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä, joiden oletettu sairaus oikeuttaa vaikka minkälaisen "hoidon". Jos se hoito mitä on saatavilla voi olla hyvinkin haitallista ja tehotonta, sitä silti pidetään oikeutettuna koska se on hienoa lääketieteteellistä hoitoa ja kehittyneintä mitä on saatavilla (ja usein myös mukavan taloudellista, helppoa toteuttaa vähin resurssein ja lääkeyhtiöille rahaa tuovaa). Psykiatriassahan ihan sädekehä pään päällä tehdään hoitoa, kun ajatellaan ihmisten parasta. Tehdään kaunista auttamistyötä. Valitettavasti kohde ei aina näin ajattele, kun joutuu diagnoosikeskeisen hoidon kohteeksi jossa joku toinen määrittelee hänen ongelmansa typistäen ne yksinkertaistettuun häiriökuvaukseen ja kun potilas pääsee kokemaan lääkekeskeisen hoidon haitat nahoissaan.. On olemassa psykiatrian selviytyjiä, jotka ovat kokeneet hoidon haitallisena eikä psykiatrian opit ole auttaneet heitä elämässä, päinvastoin. He ovat saattaneet ensin käydä psykiatrisen medikalisaation läpi ja jopa toivottomia paranemisennusteita mitkä on jälkikäteen osoittautuneet täysin vääriksi.
Terveydenhuollon nimissä voidaan tehdä vaikka mitä ihmisoikeudellisesti harmaalla alueella olevia asioita ihmisille. Terveydenhoidon eettiset kysymykset pitäisi nousta tärkeään rooliin etenkin näin medikalisaation aikana. Erilaiset hoidot kun voivat pilata ihmiselämää ja aiheuttaa merkittäviä alentumia elämänlaadussa, tästä esimerkki, mikä ei ole psykiatriasta https://www.bbc.com/news/health-45604199 . Joidenkin elämä konkreettisesti pilataan läpikotaisin ja tämä koskee myös psykiatriaa. Keskiöön pitäisi nousta se, miten harmeja estetään, kunnon informaation saaminen lääkkeistä ja harmia saaneiden tukeminen. Nykyisellään se ei ole keskiössä vaan harmia saanut potilas sivuutetaan hoitosysteemissä ja ongelmia pistetään mt-ongelmien piikkiin niin paljon kuin pystytään. Psykiatria ei osaa tukea harmia saaneita koska he vähättelevät haittoja. Sitten jotkut toiset joutuvat korjaamaan heidän hoidoista aiheutuneita harmeja, kuten esimerkiksi vieroitusfoorumit: https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/2045125321991274
Mitä nämä ihmisoikeudellisesti harmaalla alueella olevat tavat hoitaa ovat:
Hoitaa hoitojen haittoja (varmasti hyvin paljon yleisempää psykiatriassa kuin luullaan), psykiatriassa pakkolääkitä ihmisiä, aiheuttaa mielenterveyshoidon nimissä kidutukseen verrattavia haittoja (akatisia :https://missd.co/256/ ) . Tästä tuskin kidutuksen vastaiset ihmisoikeusjärjestötkään on edes tietoisia tai kiinnostuneita koska psykiatrian maine on niin siloteltu ja tehdään hienoa terveydenhoitoa. Kidutukseksi se nousee etenkin tahdonvastaisessa hoidossa (täältä esim https://akathisiaalliance.org/for-clinicians/ ). Tässä on kyse vakavasta asiasta, joka voi olla yhteydessä siis itsemurhiin. Kidutus on myös aika vakava asia. Akatisia voi olla pahinta kidutusta mitä ihminen on eläissään kokenut mikä jatkuu aamusta iltaan.
Muita asioita:
Hoitaa ihmisiä vuositolkulla hoidoilla jota ei ole tutkittu kuin vähän aikaa, hoitaa jotain mitä ei ole todistettu edes biologisesti vialliseksi, jossain vaiheessa aletaan tiedostamaan enemmän hoitojen haittoja kun niitä ei alussa vielä ole tajuttu kun lääke tulee markkinoille. Sinä aikana suuri osa ihmisiä on voinut jäädä informoimatta tai heille on annettu väärää informaatiota. Tästä kamala skandaali on masennuslääkkeiden vieroitusoireet joista varmasti monet on pimennossa kun heille on sanottu jotain "voi lopettaa milloin vain" tai "maasennuslääkkeet ei aiheuta riippuvuutta". Oikeasti kun tutustuu aiheeseen, masennuslääkkeiden vakavammistakin vieroitusongelmista/vieroitusoireista on kyllä ollut kirjoituksia jo hyvin pitkäänkin, mutta jostain kumman syystä ne ei psykiatriaa kiinnosta.
Itselläni ei ole enää kunnioitusta yhtään lääkäreille, jotka eivät mainitse haittoja koska ITSE ajattelevat että heidän mielestään potilas tarvitsee lääkkeitä ja mielummin peittelee niitä
Psykiatrit ovat valta-asemassa määrittelemään toisen ihmisen tarvitseman hoidon ja voivat sivuuttaa potilaan mieltymykset ja tahdon vain leimaamalla hänet liian sairaaksi.
Se on jo käytännössä historiassa nähty, millaisia ihmisoikeusloukkauksiin verrattavissa olevia asioita psykiatriassa on kehitelty: esim lobotomia tai homouden pitäminen sairautena. Psykiatrian suhteen yhteiskunnalla pitäisi aina olla tuntosarvet pystyssä ja pitäisi vahvasti tulkita heidän hoitonsa etiikkaa. Psykiatrien valta potilaaseen on erittäin suurta ja hänen kirjoittamillaan asioilla.
Psykiatria ei joudu ikinä vastuuseen ihan sama kuinka paljon se vääristelee teoriaperustaa lääkkeiden käytön hyödyistä tai siitä miten ne vaikuttavat, vaikka jättäisi kertomatta kaiken olennaisen tai vääristelisi sen minkä ehtii potilaalle. Harmittaa ihan kun en aikanaan nauhoittanut mitä ensimmäinen psykiatri sanoi masennuslääkkeistä joka niitä määräsi.
Suosittelen katsomaan tuon podcastin. Siinä Jordan Petersonin tytär Mikhaila kertoo omia pitkäaikaisia haittoja SSRI-lääkkeistö sekä myös isänsä julkkispsykologi Jordan Petersonin tarinaa. Se on ollut hänelle varmaan melkoinen opetus psyykenlääkkeiden haitoista, koska hänen isänsä kävi aikamoisen kidutuksen ja romahduksen lääkkeiden, bentsodiatsepiinivieroituksen ja akatisian takia. En kaikkea allekirjoita mitä Mikhaila sanoo, koska hän on mm. ollut puolestapuhuja aika äärimilleen viedystä ruokavaliosta, mutta on mielestäni rohkeaa, että hän on uskaltanut puhua tabuaiheesta medikalisoituneessa yhteiskunnassamme, joka varmasti herättää soraääniä.
Hän haastattelee pharmakologi Jim Wrightia, joka on tutkinut reseptilääkkeitä, joka kertoo järkyttävästä asiasta : reseptilääkkeistä ei ole pitkäaikaistutkimuksia ja ei oikeasti tiedetä paljoa mitä nuo lääkkeet tekee potilaille. Myöskin David Cohenia, joka on tutkinut psykoaktiivisia (sekä laittomia että määrättyjä) lääkeaineita ja niiden suotuisia ja epäsuotuisia vaikutuksia. Psykiatriassa tuskin juuri puhutaan siitä, että psyykenlääkkeet voisi niputtaa psykoaktiivisiin aineisiin, mihin voitaisiin siis niputtaa myös laittomia aineita. Ja että näillä aineilla voi olla paljon muitakin vaikutuksia erityisesti pitemmällä tähtäimellä kuin "masennuksen hoitaminen"
Mikhaila suosittelee Medicating Normal dokumenttielokuvaa, mikä sananmukaisesti kertoo siitä, kuinka nykypäivänä normaaleja elämänreaktioita ja tunne-elämän reaktioita lääkitään ("normaalia lääkitään") ja elokuvassa kerrotaan sen todella hirveistä seurauksista eri ihmiselimässä, jossa reseptilääkepino on vain kasvanut ja voi olla vuosien tuskaa ja kärsimystä sen seurauksena. Elämä on muuttunut lääkkeiden seurauksena ja entinen elämä on muisto vain. Suosittelen elokuvaa ja sen Youtube-kanavaa. https://medicatingnormal.com/
Hänen isänsä todennäköisesti tavallisena pulliaisena ei välttämättä olisi nyt takaisin tekemässä podcasteja. Hän on rikas, kuuluisa ja hyvässä asemassa. Jordan Petersonille kun diagnosoitiin esimerkiksi skitsofrenia jo aika vanhalla iällä, hänen kokiessaan akatisiaa lääkkeiden seurauksena. Hänen perheensä kuitenkin kyseenalaisti diagnooseja koska Peterson oli esimerkiksi otettu bentsodiatsepiineista hyvin nopealla tahdilla irti mistä tämä yhtäkkinen myllerrys ja kärsimys hänen elämässään lähti. Hän meni psykiatrian hoidolla huonompaan suuntaan.
Moni ei tajua psyykenlääkkeiden vaaroja, kuin vasta kantapään kautta.
Ja selvennökseksi vielä. Jordan Peterson ja hänen perheensä ovat julkisesti kiistäneet esim. skitsofreniadiagnoosin, mikä hänelle annettiin lääkevieroituksessa ja he ovat yrittäneet esimerkiksi lisätä tietoisuutta akatisiasta ja psyykenlääkkeisiin liittyvistä haitoista. Valitettavasti tällaiset menevät usein kuuroille korville, sen jälkeen kun on tietynlaisia leimoja otsassa. Ihmiset pitävät varoituksia huuhaana eivätkä kuuntele. Mielestäni he ovat ottaneet erittäin tärkeitä asioita esille.
"Harmittaa ihan kun en aikanaan nauhoittanut mitä ensimmäinen psykiatri sanoi masennuslääkkeistä joka niitä määräsi."
Sama täällä. Kun lääkitys minulle määrättiin, olin silloin vielä nuori ja naiivi, vailla riittävää elämänkokemusta. Luotin liikaa, enkä osannut aavistaa vaaraa.
Elämä on opettanut, täytän ensi viikolla 54 vee, että lääkäreihin ei pidä liikoja luottaa (yhtään).
Kyseenalaista kaikki.
En aio enää ikinä koskea mihinkään masennuslääkkeeseen.
Multa katosi kaikki tunteet, ja tulin tosi apaattiseksi noista lääkkeistä.
Mikään ei huvittanut, eikä tuntunut miltään.
Onneksi tajusin lopettaa, olo parani huomattavasti.
Apaattisuus ja tunteiden leikkautuminen on mainittu juuri tuossa yhdessä linkissä. Itse en tajunnut sitä lääkittynä kuinka välinpitämätön olo oli. Aika vain kului ja olin passiivisena välittämättä mistään pitkiä aikoja lääkittynä. Tunnetasolla lähti jotain syvyyttä itsestä pois millä varmasti oli ulottuvuuksia myös ihmissuhteissa. Lääkäri ei koskaan maininnut tästä ominaisuudesta ja en sitä tajunnut, että söin loppupeleissä aika masentavia lääkkeitä. Oli hankalampi tarttua luovaan toimintaan kuin ennen ja tämän tajusin vasta päästyäni irti näistä "lääkkeistä".
Aluksi minulle tuli masennuslääkkeistä hetkellinen piristävä vaikutus joka ei kauaa kestänyt. Apatian lisääntyminen kasvoi hiljalleen. Apatia hiukan parani vaihtaessa lääkeannosta koska suurimmalla mahdollisella annoksella apatia oli todella pahaa. Hetkellinen energian lisääntyminen lääkittynä vaihtui raskaaksi päiväväsymykseksi ja nukuin lääkittynä tosi paljon. Lääke väsytti.
Kun jälkikäteen mietin hyötyä ajallisesti masennuslääkkeistä, suhteutettuna käyttöaikaan hyöty oli lyhyehköä ja mitätöntä. Meni aivan hirveästi elämää hukkaan tilassa missä en ollut oma itseni, oli vieroitusyrityksiä, vieroitusoireita, harmeja jne..
Haitat ja hyödyt punniten kutsuisin masennuslääkkeitä valheeksi. Ei ole mitään masennusta etenkään pitkällä tähtäimellä hoitavaa lääkettä. Ne ovat psykoaktiivisia aineita mihin kuuluu kehon mukautuminen niihin, harmit, toleranssiongelma (teho selvästi loppui jossain vaiheessa mikä johti annoksen nostoon) ja vieroitusoireet. Tosi paljon ongelmia jotka oikeasti vaarantaa hyvinvointia ja saa olon heittelemään.
Masennuslääkkeiden heikko vasta depression hoidossa on vuosikymmeniä ollut julkinen salaisuus. Esimerkiksi professori Irving Kirch yllättyi jo 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa meta-analyysiensa tuloksista, joiden mukaan plasebo selittää käytännössä lähes kaiken masennuslääkkeiden tehosta ja vaste on käytännössä sama, oli kyse sitten serotoniinin takaisinoton estäjistä tai sen tehostajista taikka muista lääkkeistä, joita ei edes käytetä masennuksen hoitoon. Kun hän alkoi tutkia asiaa, hän kertomuksensa mukaan yllättyi myös siitä, kuinka vähän alalla toimivat tutkijat itse yllättyivät hänen tutkimustensa tuloksista. Päin vastoin -he sanoivat, että tämä on tiedetty iät ja ajat tutkijoiden keskuudessa. Valhe oli vaan niin taloudellisesti tuottoisa monille tahoille, ettei siitä ollut helppo luopua.
Masennuksen ja kaikkien muidenkin psykiatristen sairauksien taustalla vaikuttava kemiallisen epätasapainon teoria onkin nolo pikku valhe, joka oli saanut tavan tallukat kuvittelemaan, että heidän reaktionsa elämän vastoinkäymisiin olivat jonkun simppelin kemiallisen epätasapainon ilmentymiä. Monet oikeasti kuvittelevat näin tänäkin päivänä ja olisi varmaan koko alalle todella noloa suoraan myöntää, että masennuslääkkeiden taustalla olevat teoreettiset oletukset eivät ole oikeasti koskaan pitäneet paikkansa ja että suurin vaikuttava aine masennuslääkkeiden takana on uskomus niiden tehoon. Plasebo on sinänsä tutkittu ja tehokas lääke jopa fyysisesti mitattavissa oleviin ongelmiin, saati sitten masennukseen, jonka korostunein oire on toivottomuus. Uskomuksilla voidaan suoraan vaikuttaa kehon reaktioihin myös, ja ne ovat sinällään biologisia ilmiöitä nekin. Mutta ne eivät tuota itsessään juuri mitään lääkeyhtiöille eikä psykiatreille, siksi on kivampi myydä plaseboa, joka aiheuttaa useammalle jonkunasteisen seksuaalitoiminnan häiriön kuin remission depressiosta.
"heidän reaktionsa elämän vastoinkäymisiin "
Niinno, mitä on elämän vastoinkäymiset. Onhan esim. anemia tietysti aikamoinen vastoinkäyminen elämässä.
Aivojen toimintaa on tutkittu niin kauan, että on voitu osoittaa tiettyjä muutoksia tietynlaisilla ihmisillä tietynlaisissa mielentiloissa ja poikkeamissa. Aloitus on taas sitä tyypillistä salaliittohuuhaata.
Vaikka+kaikki+tietää,+että+kuntoutumisesta+se+80%+on+sitä+omaa+työtä,+ja+20%+sitä+lääkehoitoa,+niin+silti+aika+monesta+tekstistä+tällä+foomumilla+paistaa+läpi,+että+ei+olla+ihan+valmiita+itse+laittamaan+kaikkea+likoon,+vaan+petytään+siihen+ettei+lääkkeet+tee+sitä+omasta+puolesta.
Aloitushan on täyttä asiaa. Kun järkiargumentit loppuvat, vedetään salaliittoteoria-kortti esiin. Seuravaaksi varmaan leimaat aloittajan sairaudentunnottomaksi? Sitten ehkä toteat, että epäluuloisuus hoitoa kohtaan kuuluu taudinkuvaan?
"Aivojen toimintaa on tutkittu niin kauan, että on voitu osoittaa tiettyjä muutoksia tietynlaisilla ihmisillä tietynlaisissa mielentiloissa ja poikkeamissa."
Aivojen ja ihmisen koko elimistön toimintaa on tutkittu ja saatu viitteitä siitä, että elämäntilanteet ja niistä johtuvat tunnereaktiot ja stressi aiheuttavat biologisia ja rakenteellisia muutoksia. Traumat ja stressi ilmenevät hermostossa monin tavoin. Tämä ei tarkoita, että kyseiset muutokset ja reaktiot olisivat psyykkisen "sairauden" tai, kuten itse mieluummin sanon, ongelmien aiheuttajia, vaan päinvastoin. Kyseessä on muna-kana-ilmiö-, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Elämäntilanne on todellinen syy, psykofysiologiset ilmenemismuodot ovat seuraus.
Aivot ovat muovautuvia ja joustavia. Jopa geenien toiminta riippuu ympäristöstä, koko ihmisen eliniän ajan. Ympäristö aktivoi ja sammuttaa geenien toimintaa (epigeneettiset muutokset). Perimä ei siis määrää ihmisen kohtaloa.
Psykoaktiiviset aineet kuten katuhuumeet ja psyykenlääkkeet aiheuttavat muutoksia aivojen toimintaan, sekä toiminnoissa että rakenteissa. Nämä muutokset ilmenevät mm. verikokeissa ja aivokuvantamisessa. Seurantatutkimuksissa on voitu todeta, että traumojen ja stressin aiheuttamat aivomuutokset ovat hyvin samankaltaisia kuin psykoaktiivisten aineiden aiheuttamat. Esimerkiksi hippokampuksen (muistikeskus) koko pienenee sekä voimakkaan stressin että joidenkin psyykenlääkkeiden vaikutuksesta. Onneksi tämä vaikutus on myös korjaantuva, kun poistetaan ihmisen elämästä muutoksen aiheuttaja eli traumatisoiva stressi tai/ja psykoaktiiviset aineet. Palautumiseen saattaa kuitenkin mennä kauan, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, riippuen siitä kauanko ihminen on joutunut elämään ylivoimaisen kuormittavissa olosuhteissa tai kauanko hän on käyttänyt huumeita tai huumausaineen kaltaisia aineita joita psyykenlääkkeet käytännössä ovat.
Myös aivokuoren harmaan ja valkoisen aineen on todettu vähenevän (solukuolemat) skitsofreniasta diagnosoiduilla; tämä ei johdu heidän "sairaudestaan" vaan neurolepteistä. Isot (normaalikokoiset) annokset neuroleptejä aiheuttavat aivokudoksen vähenemistä jo muutamassa kuukaudessa.
Syyllistät+ihmisiä.
On olemassa valmiit hoitomallit ja jos et saa siitä apua, olet omillasi.
Mikä tämä pointtisi oli : "aivojen toimintaa on tutkittu niin kauan, että on voitu osoittaa tiettyjä muutoksia tietynlaisilla ihmisillä tietynlaisissa mielentiloissa ja poikkeamissa."
Aivoista ymmärretään hyvin vähän, kuten myös hermoston toiminnasta. Aivot ovat edelleen suureksi osaksi arvoitus, eikä psykiatrian tutkimusnäyttö ole sillä tasolla heidän kuvailemista mielen sairauksista tai näyttö siitä että lääke kääntää jotenkin tätä, ole sillä tasolla, että enää antaisin heille " vapaat kädet " sorkkia hermostoani ja aivojani millään enää. Minun silmissäni näyttää siltä, että kyseessä ovat psykoaktiiviset lääkeaineet, joissa on samantyyppisiä ongelmia kuin laittomissa huumeissa ja yleensäkin psykotrooppisissa aineissa, vieroitusoireet, mahdollinen toleranssin syntyminen, adaptaatio (keho mukautuu lääkkeisiin), tietynlainen riippuvuus mitä voisi kuvata paremmin englannin sanalla "dependence" sanan "addiction" sijaan. Samantyyppisellä linjalla on psykiatrian sotkuja vapaaehtoistyönä vuosikymmeniä ja vuosia korjannut Surviving Antidepressants-palstan perustaja. Hänen mukaansa masennuslääkkeisiin liittyy samantyyppisiä ongelmia kuin psykotrooppisiin aineisiin yleensä.https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/2045125321991274
Hänen kirjoituksessaan on runsas lista tieteellisiä artikkeleita, mihin hän on perehtynyt vuosien aikana ja taustalla vahva kokemus potilaiden vieroittamisesta psyykenlääkkeistä.
Psykiatriassa tosin aineita ei mietitä psykotrooppisina aineina joilla on myös psykotrooppisia aineita koskevia ongelmia (vaikkakin psykiatria on nykyään tuomassa hoitokavalkadiin huumeisiin verrattavia aineita), vaan psykiatriassa psyykenlääkkeiden toimintamekanismi tunnutaan ymmärtävän niin kuin ne kääntäisi jotain sairautta biologisesti. Ainut ongelma vaan tässä psykiatrian tarjoamassa mallissa on se, että he sairastuttavat tuolla tavalla ihmisiä, koska kroonisessa käytössä psykotrooppisista aineista voi alkaa seurata erityyppisiä ongelmia mitkä alkavat lisätä ihmisten ongelmien päälle vielä ihan yhä uusia ulottuvuuksia. Yksi asiantuntija, joka on muuten psykiatri itsekin, aiheesta on Joanna Moncrieff. Suosittelen lukemaan hänen kirjoituksiaan. Tässä hän puhuu siitä, miten hän itse näkee psyykenlääkkeet: https://joannamoncrieff.com/2013/11/21/models-of-drug-action/
Psykiatrisen hoitomallin maagiset uskomukset lääkkeiden toimintamekanismista unohtaa monia seikkoja lääkkeistä, niistä oikeasti tiedetään aika vähän: https://joannamoncrieff.com/2020/10/06/how-little-we-really-know-about-psychiatric-drugs/
Moncrieff ei siis kiellä, etteikö niiden vaikutuksesta voi olla joillekin hyötyä, mutta niiden toimintamekanismi pitäisi ymmärtää realistisemmin. Mielestäni psykiatrialla pitäisi todella olla tuntosarvet pystyssä aiheuttavatko he haittaa ihmisille nykyisellä mallillaan. Nyt on alettu nähdä soraääniäkin tämän mallin puolelta: ihmiset ei pääsekään niin vaivattomasti aineistaan irti. Vaikemmista vieroitusoireista on alettu puhua VUOSIKYMMENIÄ lääkkeiden tulon jälkeen markkinoille.
Psykiatriassa on annettu ymmärtää, kuinka masennuslääkkeet ei aiheuta riippuvuutta. He ovat vain unohtaneet mainita potilaalleen yhden pikku asian: niistä vieroitus voi aiheuttaa kauheita oireita ja keho voi kyllä mukautua lääkeaineiden käyttöön. Englanniksi sana dependence kuvaa tätä ilmiötä. Se on eri sanasta addiction, joka viittaa addiktioon eli riippuvuuteen.
https://emcrit.org/toxhound/dependenceaddiction/
Sen sijaan että lääkkeet jotenkin parantaisi aivojen toimintaa pitemmällä tähtäimellä, keho kyllä pyrkii kääntämään tätä välittäjäaineiden toiminnan häirintää tavalla tai toisella. Niin. Häirintää. Kun lääke otetaan pois, keho joutuu hakemaan uuden homeostaasin ilman lääkkeitä ja tämä ei aina toteudu parhaimmalla mahdollisella tavalla. Lääkkeen vaikutus ei lopu siis lääke lopettaessa vaan se on vuositolkulla tehnyt muutoksia kehossa jotka ei aina kaikissa tapauksissa välittömästi tai joissain tapauksissa ei välttämättä ollenkaan käänny takaisin. Epäilen, että pitkässä käytössä masennuslääkkeet ovat masentavia lääkkeitä, koska ne tekevät tilanteen entistä kehnommaksi, mistä aiheutuu kroonistuneita oireita. https://joannamoncrieff.com/2019/04/01/persistent-withdrawal-and-lasting-damage-from-prescribed-drugs/
Siinä vaiheessa ihmiset haluaa jatkaa lääkkeitään koska olo on niin epämukava ilman lääkettä johon heidän kehonsa on vuosikausiakin tottunut.
Siinä missä psykotrooppiset aineet voi olla haitallisia etenkin pitemmän päälle kroonisessa käytössä, niin on myös psykiatrian tarjoamat psykotrooppiset aineet.
Itse en seuraa mitään salaliittoteorioita, vaan ihan tiedettä tekeviä ihmisiä aihepiirin tienoilta.
Täällä on keskustelemassa aiheesta tutkijoita joita kunnioitan:
https://www.youtube.com/watch?v=f6myi_LFqz0
Giovanni Fava, Mark Horowitz, Joanna Moncrieff ja lisäksi Peter Groot. Muita ketä pidän suuressa arvossa on John Read ja Irving Kirsch ja Peter Götzsche
Ai sellanen Yo Dawg juttu, että laitetaan salaliittoteoria salaliittoteoriaan?
Sehän on tiedossa, että masennuslääkkeet latistavat tunteita.
Olen aina ihmetellyt, että miten jossain terapiassa voidaan näitä tunnelukkoja ym. käydä läpi ja yrittää saada ihminen parempaan kuntoon, kun lääkkeiden turruttama ihminen ei tunne kunnolla omia tunteitaan.
Vaikeita asioita on entistä vaikeampaa käsitellä jossain lääkepöhnässä.
Olen aina ihmetellyt, miten nykyään ihmisten kokemia tunne-elämän kolhuja ja mielialan laskemista ollaan heti lääkitsemässä. Nykyaikana vallalla on tunteiden medikalisaatio. Olen pitemmällä tähtäimellä kokenut jokaisen psykiatrian tarjoaman lääkityksen tunteita lamaavana.
Ja miten tuo suositeltu terapia lääkitys yhdistelmä on muka niin tehokas? Itse en olisi pystynyt käsittelemään mitään tunteita kunnolla lääkepöhnissä. Masennuslääkkeet sekoitti tunne-elämää, vaikeutti tunteiden prosessointia ja erkaannutti tunteista ja erkaannutti itsestä. Niiden seurauksena oli hankala tuntea ja ymmärtää itseään. Tunnen lääkkeiden lopetuksen jälkeen enemmän samaistumista siihen kuka olin ennen lääkkeitä kuin lääkittynä. Prosessointi jäi kesken kun laitettiin aineisiin. Jos saisin elää elämäni uudelleen en olisi koskaan koskenut "masennuslääkkeisiin" koska ymmärsin niiden riskit sekä terveydelle että tunne-elämälle jossain vaiheessa. Lääkkeet on lisäksi hermostolle haitallisia ja ihmisiä pidetään koekaniinina vuosien lääkekäytössä joita määrätään nuoresta asti.
Oon joskus kuullut, että terapiaan ei välttämättä edes pääse, jos ei käytä lääkitystä.
Yhdellä psykiatrian poliklinikalla joitain vuosia sitten minullekin sanottiin, " me ei voida sua täällä hoitaa, kun sä et käytä noita lääkkeitä ".
Vaikuttaa aika järkyttävältä suoraan sanoen, jos apua ei saa kuin sillä ehdolla, että käyttää lääkkeitä.
Ehkä hölmö ajatus, mutta joskus oon miettinyt, jospa se onkin keino " kiristää " ihminen käyttämään lääkkeitä.
Varmaankaan se ei ole noin, mutta siltä se vaikuttaa.
Ei ne taida siellä psyk.poleilla osata hoitaa muutenkaan. Lääkkeillä tai ilman. Ei niillä ole mitään terapiakoulutusta, ja tuskin muunkaanlaisia ihmissuhdetaitoja tai tietämystä. Pseudoammattilaisia ovat. Surkeaa vain että esiintyvät jos jonkinlaisilla asiantuntijan tittelillä.
Toisen auttaminen vaikeissa elämäntilanteissa edellyttää kykyä kuunnella, soveltaa omaa elämänkokemusta ja ennen kaikkea oman itse tuntemusta. Pitäisi olla käynyt jokin oma terapiajakso tai vastaava, jossa pääsisi tutustumaan omiin pimeisiin puoliin ja sitä kautta käsiksi myös voimavaroihinsa. Useimmat ns. auttajat ovat mielestäni enemmänkin vaaraksi kuin hyödyksi hoidettavilleen.
Jos haluaa kunnon apua niin kannattaa hakeutua jollekin koulutetulle terapeutille, vaikka Kelan tuella. Kuntoutuspsykoterapiaan pääsee yksityispsykiatrinkin lähetteellä, pari käyntiä riittää ja lausunto. Ei tarvitse jonotella poleilla ja ottaa kuhmuja niiden "käsittelystä".
"If it ain't broke, don't fix it."
Tämä on ihan viisas toteamus, joka kannattaisi huomioida myös aivojen kemiallista epätasapainoa masennuslääkkeillä säädettäessä.
I agree!
Psykiatriassa ja yleisemmin lääketieteessä kuitenkin tuntuu olevan suunta, että jotain pitäisi tehdä ja kokeilla, jotta potilaan hoitoa saadaan eteenpäin. Heistä tuntuisi varmaan epäeettiseltä olla hoitamatta potilasta. Resurssit ovat puutteelliset, alkuun ei välttämättä saada muuta apua kuin lääkitys. Onhan se tietenkin vähän epäeettistä, jos masentunut potilas kävelee sisään olla tarjoamatta mitään apua, jos terapiaankin voi olla hankala päästä.
Minä kysyn taas kysymyksen. Kuinka eettistä on hoitaa jopa lievää masennusta lääkkeillä? Kuinka eettistä on hoitaa resurssipuutteisessa järjestelmässä ihmisiä lääkkeillä? Kuinka eettistä on hoitaa ongelmia jotka varmaan monessa tapauksessa on ihan täysin suoria reaktioita ympärillä tapahtuviin asioihin tai vaikkapa stressaavaan elämään ja traumatisoiviin kokemuksiin. Yhteiskunnassakin on ongelmia, jotka sitten heijastelevat ihmisten tunne-elämän ongelmina. Kuinka eettistä on nykyajan medikalisoitunut lääketapa tunne-elämän ongelmissa, jossa tunne-elämän ongelmien päälle tulee mahdolliset lääkehaitat jotka voi olla pahempia kuin psykiatria väittää ja on luullut. Kuinka eettistä on hoitaa jos ei edes tiedetä onko mitään kemiallisesti vialla ja määrätä lääkkeitä mistä tulee vieroitusoireita ja joihin keho mukautuu? Kuinka eettistä on määrätä lääkkeitä, joista voi seurata isompia ongelmia kuin itse masennuksesta joissain tapauksissa ? Kuinka eettistä on määrätä lääkkkeitä pitkälle ajalle lyhyen tutkimuksen perusteella? Kuinka eettistä on määrätä lääkkeitä, mistä voi seurata paljon muitakin tunne-elämän seurauksia kuin masennuksen väistyminen jotka voi olla hyvin haitallisia?
Listaa voisi vain jatkaa ja jatkaa.
Kai lääkäreillä sitten on sellainen käsitys, että lääkkeiden hyödyt nousee suuresti haittoja suuremmaksi yleisellä tasolla.
Sen voisin sanoa että mielestäni mt-hoidon malli vaatisi uudistamista
Vuositolkulla psykiatrian masennushoidossa olleena voin sanoa, että minulle koko Käypähoitosuositus ja psykiatrian masennushoidon suositukset on silkka vitsi. Jokainen puhuva psykiatrian pää mediassa kertomassa lääkkeiden hyödyistä ärsyttää kokemukseni takia. Medikalisaatio on iskenyt kasvoille todella pahasti. Yritin vieroittautua lääkkeistä, mitä minulle määrättiin masennuslääkevieroituksessa ja kun vihdoin tokenin hiukan pahimmasta, silloinkin sain lukuisia ja lukuisia kertoja suosituksia uusista lääkkeistä. Aivan loputon reitti pillereitä. Kun opin sanomaan ei kiitos, ja sanoin sen useita kertoja, olo koheni. Ei tarvittu mitään Käypähoidossa mainittuja pilleriyhdistelmiä. Lääkäreillä ei ole asiantuntemusta vieroituksesta, kun siinä tulee ongelmia. Avun vieroituksen toteuttamiseen sain muualta. Hyvä kysymys myös kuuluu, pitäisikö lääkärien saada määrätä lääkkeitä, joiden vieroitustakaan he ei todellakaan kaikissa tapauksissa osaa hoitaa kunnolla?
En voi enää käyttää lääkkeitä, koska en siedä niitä. Enkä kyllä haluaisikaan enää niitä. Jos minua hoidettaisiin Käypähoidolla, olisin varmaan erittäin huonossa kunnossa koska masennuslääkevieroituksessa minua hoidettiin Käypähoidolla. Mielummin menisin vaikka Reikihoitoihin, koska siinäkin vaikuttaa paljonko uskoo hoitoonsa. Ja ps. En kannata menemään uskomushoitoja, mutta en usko että psykiatrian hoidot merkittävästi uskomushoidoista eroaa :,D Plasebolla on todennäköisesti myös vahva elementti psykiatristen hoitojen onnistumisessa. Minuun nuo lääkkeet ei varmaan tehoaisi siksikään enää, kun en enää usko niihin.
Vitsi kun olis kiva nähdä sun kirjoituksias Hesarin yleisönosastolla tai jollain laajemmalla foorumilla :) Harva osaa noin hyvin:)
Elämä hymyilee taas
Roska lähti silmästä
Olen niiiiiiin iloinen
Viime vuosina hyviä mielipidekirjoituksia esimerkiksi masennuslääkkeiden vieroitusoireista on julkaistu:
Tästä esimerkki:
https://www.ts.fi/lukijoilta/4641219/Lukijalta Masennuslaakkeiden vieroitusoireet ovat luultua vakavampia
Kiitos tuon kirjoittajalle hyvästä ja tärkeästä mielipidekirjoituksesta!
Olen iloinen, että myös lääkärit vaikuttavat nykyään olevan enemmän tiedostavia oireiden vaikeuden ja keston suhteen. Valitettavasti samaa ei olisi voinut todeta muutamaa vuotta aikaisemmin (ainakin oma kokemukseni oli tämä) minkä takia voisi esittää ketjun aloitusta mukaillen kysymyksen: kuinka monet ovat saaneet harmia siitä, että lääkärit eivät ole ymmärtäneet masennuslääkkeiden kestoa ja vaikeutta?
Edelleenkin mielestäni Käypähoitosuosituksella ja ylipäätään lääkäreillä on sokeita kohtia masennuslääkevieroituksen suhteen mutta myös masennuslääkkeiden muiden ulottuvuuksien suhteen. Ylipäätään systeemi tuntuu olevan kovin luottavainen että masennuslääkkeet on hyvä ratkaisu ongelmien ratkomisessa tuhansille ja tuhansille ihmisille.
:) :) <3
Tämäkin ketju kertoo sitä tavallista tarinaa, kuinka haasteellisia mielen sairaudet ovat sekä potilaalle että lääketieteelle. Se on paitsi perusoireita, myös pettymystä, syyllistämistä, kuvitelmia, luuloja jne. Kun tarpeeksi huonoksi olo menee, niin on hyvin yleistä, että syyllistetään puuttteelista tai virheellistä hoitoa, jos ei saa apua mistään. Pahimmillaan alkaa muodostua alati paisuvaa salaliittohöpinää. Siihen julkiseen keskusteluun toki vaikuttaa tietyt sairaudet jossa kuvitellaan lääkkeet ja hoitajat "vihollisiksi", joiden tarkoitus on kiduttaa ihmistä.
Ei ne hoitajien sanat ja kemikaalit ole mikään pikatie tai ainoa tie onneen, vaan ainoastaan tukemassa sitä omaa työtä. Potilas itse on se paras lääke ja hoitaja. Jos tähän ei kyetä, niin sairaudestakaan tuskin pääsee eroon.
Miten ne kemikaalit tukee sitä omaa tietä jos niistä tulee entistä pahempi olo?
Onko mielestäsi niiden tarkoitus se, että potilas saadaan sanomaan että on kunnossa ja lopettavan "hoitonsa" ettei tarvitse enää syödä niitä kemikaaleja?
"Tämäkin ketju kertoo sitä tavallista tarinaa, kuinka haasteellisia mielen sairaudet ovat sekä potilaalle että lääketieteelle."
Vaikeusastetta varmasti lisää se, että mieltä ei ole vieläkään ole löydetty.
Oletko etsinyt, syytä olisi varmaankin ollut.
Etsisin kyllä, mutten tiedä miltä se näyttää.
"Tämäkin ketju kertoo sitä tavallista tarinaa, kuinka haasteellisia mielen sairaudet ovat sekä potilaalle että lääketieteelle. Se on paitsi perusoireita, myös pettymystä, syyllistämistä, kuvitelmia, luuloja jne. Kun tarpeeksi huonoksi olo menee, niin on hyvin yleistä, että syyllistetään puuttteelista tai virheellistä hoitoa, jos ei saa apua mistään. Pahimmillaan alkaa muodostua alati paisuvaa salaliittohöpinää. Siihen julkiseen keskusteluun toki vaikuttaa tietyt sairaudet jossa kuvitellaan lääkkeet ja hoitajat "vihollisiksi", joiden tarkoitus on kiduttaa ihmistä."
Salaliittoteoria on yksi lyömäase millä pyritään lyömään toisten argumentit lyttyyn. Psykiatrialla on vielä omia lyömäaseita kuten mielenterveyden epäily, sekin on tullut koettua haittoja kokiessa vaan ei enää tunnu missään. :) Mikset kommentoi argumentteja vaan tulet lyömään koko ketjun alas salaliittoteoriana ?
Jaa mikäköhän osa tästä ketjusta on salaliittoteoriaa? Mielelläni kuulen.
Haittavaikutukset ja vieroitusoireet EI ole salaliittoteoriaa.
Ihmiset ovat turhautuneita ja suuttuneita siitä että eivät ole kuulleet esim vieroitusoireista määräyshetkellä vaan ovat saaneet vääristeltyä informaatiota. Heille on saatettu vääristellä masennuslääkkeiden toimintamekanismia miksi niitä tulee käyttää.
Monen ihmisen kokemat haitat medikalisoituneesta hoidosta sivuutetaan ja se johtaa tunteenpurkauksiin foorumeilla.
Masennuslääkkeiden toimintamekanismin pohtiminen EI ole salaliittoteoriaa. Sitähän ei täysin edes ymmärretä.
Se että tutkimuksesta on puutetta masennuslääkkeiden kohdalla esim pitkäaikaiskäytössä ja vieroituksessa ei ole salaliittoteoriaa. Esim v.2019 Euroopan lääkevirasto määräsi SSRI paketteihin merkinnän jossa todettiin että seksuaaliset haittavaikutukset lääkkeistä voi jatkua käytön jälkeen. Nykyään lukee paketissa. Mitäköhän mieltä asiasta on potilaat jolle näin on käynyt ja ilman infoa on alkaneet käyttämään lääkettä? Vasta viime vuosina mediassa on alettu puhumaan kunnolla vaikeammista pitkäkestoisemmista vieroitusoireista. Masennuslääkkeet tuli markkinoille kymmeniä vuosia sitten. Bentsodiatsepiinitkin oli markkinoilla vuosikymmeniä ennenkuin niiden riippuvuusongelmat alettiin tiedostaa.. Onko tämä salaliittoteoriaa? Ei,vaan faktaa. Kaikkia haittoja lääkkeistä ei ymmärretä.
Se että jotkut voivat huonostilääkekeskeisellä mt hoidolla ei ole salaliittoteoriaa ja on tutkimuksia jotka ei ole yleisessä keskustelussa missä hoitotulokset pitemmällä käytöllä ei välttämättä ole kovin hyviä.
Itse selvisin kun kyseenalaistin ja olin kriittinen hoitoa ja lääkkeitä kohtaan. Siinä olen samaa mieltä että potilas itse on paras hoitaja. Paremminvoiminen alkoi kun aloin kyseenalaistaa hoitoa mitä sain joka oli pahentanut oloani.
Lääkekeskeinen hoito tuhosi terveyttäni. Kehoni mukautui lääkkeisiin ja niiden alasajo oli helvetillistä vieroitusoireiden takia joita psykiatria ei ottanut yhtään vakavasti. Ongelmani pahenivat lääkitysten puhkaisemien ongelmien takia.
En usko että kukaan kiduttaa tai vahingoittaa tahallisesti psykiatriassa toisia ihmisiä. Toivon mukaan ainakaan. Vahingoittavaksi hoito muuttuu, kun hoidetaan lääkkeillä joiden haittoja ei ymmärretä ja esitetään tietävänsä niistä enemmän kuin oikeasti tiedetään. Ja kun ei uskota tai kuunnella potilaan kokemaa harmia ja tulkitaan kaikkea diagnoosilinssien läpi. Haittojakin. Siinä vaiheessa hoito muuttuu vahingoittavaksi. Pahimmillaan jopa kidutukseksi potilaalle.
Tällaista tapahtuu psykiatriassa. Psykiatriassa hoitavalla taholla on enemmän valtaa kuin potilaalla.
Miksi muuten luulet, että tällaisia ketjuja masennuslääkkeistä on olemassa? Kannattaa miettiä sitä.
Täällä voi olla jotain johtolankaa aiheesta sinulle, toki varmaan kaikki salaliittoteoriaa ja kaikki tänne kirjoittavat potilaat ovat hoitoonsa pettyneitä jotka on vielä ihan harhaluuloisiakin, mikä selittää kirjoitukset sinun mielessäsi.
"Psykiatri Ben Furman: Suomen masennuksen käypä hoito -suositus on maailman lääkemyönteisin – tuhannet kokevat, etteivät pääse lääkkeistä eroon"
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/psykiatri-ben-furman-suomen-masennuksen-kaypa-hoito-suositus-on-maailman-laakemyonteisin-tuhannet-kokevat-etteivat-paase-laakkeista-eroon/7598532#gs.2a81x2
"– Jos on käyttänyt vuoden, pari ja kolme, niin se lopettaminen ei ole enää niin helppoa. Hän voi olla hirveän vihainen sille lääkärille, joka lääkkeen määräsi, koska hän sanoo, että "miksi minulle ei sanottu, että tästä on näin vaikea päästä eroon". Ei kukaan sanonut, koska käypä hoito -suosituksessa ei edes lue sellaista.
Facebookissa olevan SSRI-masennuslääkkeiden vieroitukseen liittyvän tukiryhmän kyselyssä vain yksi yli 85 vastaajasta kertoo saaneensa lääkäriltä tietoa mahdollisista lopetukseen liittyvistä oireista, kun lääkitystä oltiin aloittamassa. "
– Jos saa vähän liioitella, niin sanon, että lääkärit on aivopesty sille informaatiolle, jota lääkeyhtiöt meille syöttää. Eikä se nyt ole vain se, että niistä masennuslääkkeistä on vaikea päästä. Nehän aiheuttavat myös hirveästi seksuaalisia sivuvaikutuksia. Joidenkin tutkimusten mukaan 90 prosenttia masennuslääkkeistä syövistä ihmisistä kärsii erilaisista seksuaalisista haittavaikutuksista.
– On tiedetty, että lääkkeiden lopettaminen tuottaa erilaisia ahdistus- ja unettomuusoireita. Sitä ei ole oikein tuotu esille ja sitä asiaa on peitelty. Lääkemarkkinoinnissa tätä ei ole ikinä sanottu ja sitä on vähätelty. Lääkärit ovat mainostaneet potilaille, että "näistä pääsee eroon, ei ole sellaisia ongelmia kuin muilla lääkkeillä". Se on tavallaan ollut vale ja nyt tämä vale on paljastunut.
– Nyt Englannissa käypä hoito -suositus on muuttunut ja tietenkin toivomme, että täällä Suomessakin tämä asia otetaan vihdoinkin vakavasti.
Miten Britanniassa suositusta on muutettu?
– Lokakuussa 2019 on tullut eräänlainen määräys siitä, että lääkärin on pakko kertoa tästä lopettamisongelmasta. Ja sitä ei saa vähätellä ja sanoa, että "pari viikkoa ja kaikki menee hyvin", vaan pitää sanoa, että joillakin ihmisillä oireet kestävät kuukausia. Se on nyt lääkärin velvollisuus kertoa se asia potilaalle. "
Jos haluat lukea lisää salaliittoteoriaa, suosittelen sinulle tätä Britannian johtavien psykiatrien kirjoittamaa salaliittoteoriaa salaliittoteoriamediasta eli Britannian yleisradioyhtiöltä. https://www.bbc.com/news/health-48457980
Siellä mm. mainitaan näin siitä, mitä asioita toivotaan kehitettävän.
"more support services for patients affected by severe antidepressant withdrawal
expanding the programme of talking therapies
more research into the benefits and harms of long-term use"
Miksi luulet että nämä asiat on nostettu esille että näitä asioita pitäisi kehittää?
Miksi pitäisi olla enemmän tutkimusta pitkän ajan käytön hyödyistä ja haitoista? Mitä luulet? Miksi psykiatrit haluavat varoittaa masennuslääkevieroitusoireista? Miksi ihmisille pitäisi tarjota enemmän tukea vakavissa masennuslääkevieroitusoireissa heidän mielestään?
Lisää salaliittoteoriaa sinulle:
Tarina bentsodiatsepiinihaittojen ja SSRI-lääkkeiden tarinoiden yhtäläisyyksistä.
https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/mielialalaakkeiden-vieroitusoireet-deja-vu?fbclid=IwAR0e7vlLiSErsR5SKf4E3UiG4doOGZ8S29HTLJZuHxXeu5WjrZx6hG9XkPY
Aivan mahtava tarina muuten! Ja opettavainen. Mikä tarinan opetus on? Ainiin. Salaliittoteoriaa, ne ei opeta mitään. Kaikki tieto löytyy Suomen Käypähoitosuosituksesta.
Lisää salaliittoteoriaa, ihan Lääkärilehdessä olevaa spekulaatiota. Hitto kun monet pätevät tutkijatkin ovat melkoisia salaliittoteoreetikoita.
"Sveitsiläistutkijat pohtivat, mahtaisiko Giovanni Favan (3) esittämä vastatoleranssimalli selittää tulokset. Sen mukaan mielialalääkkeiden pitkäaikainen käyttö saattaisi hermosolujen reseptoreissa tapahtuvien muutosten vuoksi johtaa tehon vähittäiseen heikkenemiseen ja lopulta ehkä huonompiin hoitotuloksiin. Tästäkään mahdollisuudesta en ole kuullut Suomessa keskusteltavan."
Huonompiin hoitotuloksiin? Ei tietenkään voi johtaa. Kuka nyt tuollaista väittää? Giovanni Fava, aika pätevä ja arvostettukin tutkija. Salaliittoteoreetikko hän on. Jutun kirjoittaja on Jussi Valtonen, joka on neuropsykologi.
Tuossa linkki siihen spekulaatioon. https://www.laakarilehti.fi/maailmassa/kolumni/tarinoita-ja-tutkimustuloksia/?public=784fbcee9fea31494b45ae002744e87f
Kerro mikä mielestäsi oli salaliittoteoriaa noista?
"En usko että kukaan kiduttaa tai vahingoittaa tahallisesti psykiatriassa toisia ihmisiä. Toivon mukaan ainakaan. Vahingoittavaksi hoito muuttuu, kun hoidetaan lääkkeillä joiden haittoja ei ymmärretä ja esitetään tietävänsä niistä enemmän kuin oikeasti tiedetään. "
Pääsin sivusta seuraamaan ja käymään vastaanotollakin, kun potilas ei enää yksin uskaltanut mennä, että mitä tuo touhu on.
Jotenkin se ilmapiiri jo siellä vastaanotolla, että lääkäri on vuorenhuipulla ja potilas on käskytettävänä. Kun potilas oli turhautunut, käytyään kolme diagnoosia läpi ja niihin kaikki mahdolliset lääkitykset, litiumin vatkatessa käsiä eestaas, ja sanoi lääkärille että te ette tiedä mitä teette.
Niin mitä vastasi naislääkäri jolla oli selvästi huono itsetunto? "olen jo näitä töitä tehnyt 25 vuotta joten kyllä minä tiedän nämä asiat".
Hän oli siis varma tekemisistään, vaikka potilaan kunto ei ollut kohentunut vaan merkittävästi huonontunut.
Teko tuntui jo tahalliselta. Milläpä tuollaista vastaan sitten lähdet taistelemaan? Potilaana et mitenkään. Miten sinut ottaisi joku vakavasti kun olet mielenterveyskuntoutuja ja lääkkeiden vallassa, ja toinen on vuosikymmeniä alalla ollut lääkäri.
Sivullisen silmään homma näytti sille, että lääkäri oli tyytyväinen siihen että liksaa tuli, potilaista ei niin väliä.
"Tämäkin ketju kertoo sitä tavallista tarinaa, kuinka haasteellisia mielen sairaudet ovat sekä potilaalle että lääketieteelle. Se on paitsi perusoireita, myös pettymystä, syyllistämistä, kuvitelmia, luuloja jne. Kun tarpeeksi huonoksi olo menee, niin on hyvin yleistä, että syyllistetään puuttteelista tai virheellistä hoitoa, jos ei saa apua mistään. Pahimmillaan alkaa muodostua alati paisuvaa salaliittohöpinää. Siihen julkiseen keskusteluun toki vaikuttaa tietyt sairaudet jossa kuvitellaan lääkkeet ja hoitajat "vihollisiksi", joiden tarkoitus on kiduttaa ihmistä.
Ei ne hoitajien sanat ja kemikaalit ole mikään pikatie tai ainoa tie onneen, vaan ainoastaan tukemassa sitä omaa työtä. Potilas itse on se paras lääke ja hoitaja. Jos tähän ei kyetä, niin sairaudestakaan tuskin pääsee eroon."
Onko asia niin että potilasta aina pidetään parhaana omana hoitajanaan mt palveluissa? Ei. Mielestäni psykiatria jopa voi lisätä avuttomuuden tunnetta ihmisissä.
Jos potilaalle sanotaan että hänellä on masennus ja kemiallinen epätasapaino aivoissa jota pitää korjata lääkkeillä (tämä on voitu ilmaista myös toisella tavalla mutta idea näissä vertauksissa on sama - lääke on kuin jotain täsmähoitoa sairauteen joka esitetään ymmärrettävän biologisella tasolla vähän liiankin hyvin psykiatriassa) tai hänellä sanotaan olevan joku muu kroonisena pidetty psykiatrian sairaus, niin se vie potilaalta uskoa omaan kapasiteettiin parantaa itseään tai omiin voimavaroihin selvitä vaikeista oloistaan ja lisätä potilaan riippuuvuuden tunnetta lääkkeisiin
Psykiatria ei voimaannuta ihmisiä eikä opeta potilasta itse selviytymään vaan opettaa huumaamaan itseään hankalissa oloissa. Oikeasti ihmiset ovat paljon vahvempia kuin voisi luulla. Potilas on valtaepäsuhdassa alempana psykiatriassa mitä korostaa ilmaisut kuten "sairaudentunnoton", "hoitokielteinen" jolla potilasta pyritään ohjaamaan tekemään asiat juuri niinkuin psykiatria asiat ohjaa.
On ok jos potilas haluaa lääkkeitä antaa niitä mutta on väärin vääristellä syitä miksi niitä pitää käyttää tai jättää potilas informaatiopimentoon haitoista (vrt tuo Furmanin kirjoitus)
Tiedän ihmisiä jotka ovat lääkkeettömiä ja voivat paremmin vaikka heillä on psykiatrian antamia "raskaan sarjan kroonisia diagnooseja" joita psykiatrian mielestä pitäisi aina hoitaa yhdellä ja samalla tavalla mikä usein on lääke. Nämä ihmiset on käyneet läpi raskasta lääkintää aikanaan. Näiden ihmisten tarinoita ei juuri kuule koska he eivät sovi psykiatrian narratiiviin jossa tietyissä tiloissa on tietty hoito. Narratiivi on mielisairaat tarvii lääkkeitä. Käy ihan sääliksi potilaita jotka ei reagoi hyvin biologisiin hoitoihin mutta ovat kuitenkin huonokuntoisia ja hoitoja tungetaan heille kun he ei ymmärrä parastaan. En ihmettelisi jos siinä sakissa olisi myös porukkaa joka voi huonosti lääkkeiden takia mutta heillekin hoito on usein sama:lääkkeitä. Tuosta kierteestä voi olla hankala päästä pois, koska potilas voi menettää huonon kuntonsa takia valtaansa
Psykiatria ei todellakaan aina näe ihmisiä yksilöinä jotka reagoi eri tavalla lääkkeisiin. He näkee ihmiset usein saman muotin kautta diagnoosiensa edustajina johon on tietty hoito.
Voi vaatia vahvuutta vaatia potilaana itselleen sopivampaa hoitoa (joka on esim lääkkeetöntä) ja sanoa omat mielipiteensä. Tuossa yhdessä esimerkissä psykiatrian vastaanotolta minkä joku on kirjoittanut se on nähtävissä miksi.
Diagnoosit ei niin luotettavaa eksaktia tiedettä ole että enää luotan niihin saatika Käypähoidon hoitosuosituksiin diagnoosien ratkaisijana ainakaan omassa elämässäni. Ennen uskoni loppumista sain useita erilaisia diagnooseja eri psykiatreilta jotka saattoi jo eka kerralla heittää minua tuntematta jonkin leiman papereihini. Noihin aikoihin psykiatriasta ja lääkkeistä oli jo muodostunut elämässäni pahan olon kierre joka ylläpiti itseöön. joku kirjoittikin hyvän analyysin psykiatrisista diagnooseista alempana tässä ketjussa. Psykiatriassa usein kysytään sen sijaan että kysyttäisiin mitä sinulle on tapahtunut, mikä sinussa on vikana.
Psykiatria tekee potilaista nykymallilla lähinnä itsestään riippuvaisia . Ja lääkkeistä (jatkuva asiointi lääkkeitä uusimassa). Se tarjoaa ihmisille nopean stereotyyppikuvauksen heidän ongelmistaan johon heillä on hieno nopeasti toimiva ratkaisu joka on ihan moraalittoman usein koukuttavia vieroitusoireita sisältäviä lääkkeitä. Kuinka monelle mainitaan puoliakaan haitoista? Ihmisiä pidetään pimennossa myös tarkoituksella koska kuka ottaisi lääkkeitä joka tietäisi kaiken haitoista. Tämä on se ajattelutapa joillakin psykiatreilla. He tekevät päätökset hyöty haitta suhteesta ja kotottavat itseään auktoriteetiksi. Potilas ei pääse tekemään koska ei kuule realistista kuvaa napeista. Ja mikä on teho esim suhtteessa plaseboon tai pitemmän aikavälin seuraukset lääkkeillä aivokemian sotkemisesta ja mukautumisesta aineisiin? Ei taida systeemillämmekään kiinnostaa kuin muka tulokset lääkkeissä jotka todennäköisesti jäävät lyhyemmiksi kuin luullaan pahimmassa tapauksessa kroonistaen pahaa oloa
Mikä voisi mennä vikaan kun ihmisten tunne elämän ongelmia hoidetaan lääketieteen oppien mukaan jaotellen ihmisten ongelmia muutamiin kategorioihin joita hoidetaan korostuneesti pillereillä puutteellisin resurssein toimivassa systeemissä? Olen sataprosenttisen varma että ihmisten normaalit elämänreaktiot joutuvat sairausluokituksen alle nykypäivänä. Lääkkeitä määrätään aivan liian helpolla. Kuten sanoin toivon hartaasti että lääkehomma räjähtää psykiatrialla käsiin koska se on ollut mielestäni suuntaus joka on tökerö ja epäeettinen tapa auttaa ihmisiä, medikalisoida ihmisten tunteita, jota toivon ajateltavan kauhulla tulevaisuudessa kuinka nuoriakin ihmisiä niin innokkaasti ollaan pistämässä aineisiin. Aivoja tai hermoston toimintaa ja lääkkeiden ei tunneta niin paljon saatika lääkkeiden vaikutuksia ja ongelmia pitemmällä tähtäimellä että kannattaisi olla niin itsevarma psykiatrialla.
Itse tulkitsin pitkään itseäni psykiatrian tarjoamien kuvausten kautta, ajatellen että voidakseni paremmin tarvin lääkkeitä. Nykyään määrittelen ongelmani omin sanoin, enkä usko enää psykiatrian hoitomalliin ja irtauduin lääkkeistä. Suhtaudun siihen kriitisesti. En sano että se on kaikkinensa huono mutta siinä on paljon hyvinvointia vaarantaviakin puolia
Olen pro valinnanvapaus ja vastustan kenenkään painostamista tai manipulointia psyykenlääkkeisiin esim että voi saada lisäapua. Jokainen ansaitsee realistisemman kuvan lääkkeistä kuin mitä psykiatria on tarjonnut. Itse koen minulle maalatun kuvan lääkkeistä ja syistä miksi ne on määrätty valeena
"Siihen julkiseen keskusteluun toki vaikuttaa tietyt sairaudet jossa kuvitellaan lääkkeet ja hoitajat "vihollisiksi", joiden tarkoitus on kiduttaa ihmistä."
Psyykenlääkityksiä tulisi käyttää vain kaikista pahimpiin mielialahäiriöihin ja niihinkin vain lyhytaikaisesti pienimmillä vaikuttavilla annoksilla. Turha myös väittää, ettei yhteiskunnalla olisi varaa hoitaa psyykediagnosoituja lääkkeettömästi. Onhan sillä varaa myösnlähettää valtavia summia veronmaksajien rahaa Euroopan Unionille ja muualle joka vuosi. Kyse on prioriteeteista.
Keroputaan malli tulisi ottaa käyttöön koko maassa.
Kuulemma Italiaan lähetetyt miljardit on hyvin tuottoisaa pankkitoimintaa ja muualle Eurooppaan lähetetyt rahat tulee korkojen kanssa takaisin teollisuustilausten muodossa.
Ei meillä mitään häntää siis ole.
Näin on. Pitäydytään siis mieluummin Vantaan mallissa, jotta jää enemmän rahaa ulkomaille lähetettäväksi.
häntää? piti tietysti olla hätää mutta eiköhän tuo selväksi tullut
Mitä olen seurannut useamman kymmenen vuoden ajan psykiatrian tilanteita, niin mielestäni kysymys ei ole niinkään kustannuksista, vaan tahtotilasta.
Resursseja ja varoja luultavasti löytyisi, jos joillain olisi tahtoa niitä käyttää " potilaiden " hyväksi.
Eikös kierrätys, kiertotalous, uusiokäyttö ym. ole tämän päivän muotisanoja ?
( vitsivitsi....)
No olipa mielenkiintoisia kommentteja vaikka en jaksanut lukea puoliakaan. Kokeilkaa ihmeessä homeopatiaa. Nykyisin voi googlata sopivan lääkkeen itselleen vaikka netistä, jos ei ole varaa mennä homeopaatille. Olen opiskellut Intiassa klinikassa jossa oli joka ilta noin 50-100 ihmisen jono homeopaatille, kun samanaikaisesti tavalliselle lääkärille 1-5 ihmistä. Ja samaa hintaluokkaa tai ilmaiseksikin sai kumpiakin lääkkeitä jos ei ollut varaa maksaa. Näin siinä miten uskomattomia juttuja homeopatilla saatiin hoidettua.
Sitten opiskelin myös Englannissa homeopatiaa, siellä keskityttiin enempi psyykkistenkin vaivojen hoitoon ja ne tehosi yhtä hyvin. Kun Suomessakin osattaisiin vähän enemmäin hoitaa näillä lääkkeillä, millä ei ainakaan ole mitään sivuvaikutuksia. Itse olen hoitanut paranoia tapauksia, masennuksesta kärsiviä, bipolar tapauksia, itsemurha aikeissa olevia ja vihanpurkauksista kärsiviä, vaikka en olekaan toiminut koskaan varsinaisesti homeopaattina, Sattuu olemaan vieläkin tärkeämpi työprojekti menossa.
Muu lääketiede on kehittynyt viime vuosikymmenten aikana siinä määrin, että voidaan olettaa psykiatrian alaan kuuluvan lähinnä vain sellaisia sairauksia, jotka eivät (perinteiseen) lääketieteeseen kuulu. Näille ”mielen sairauksille” on somaattisista sairauksista poiketen ominaista, että ne liittyvät sellaisiin asioihin, joita diagnoosin saavalle ihmiselle on tapahtunut. Tutkimuksissa on osoitettu, että skitsofreniadiagnoosia edeltää yleensä koulukiusaamista ja usein myös muita hyvin vaikeita kokemuksia, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä tai vaikeita menetyksiä lapsuuden perheessä. Masennusta puolestaan voi edeltää samantyyppisiä tapahtumia tai esimerkiksi huono työilmapiiri, velkakierre tai muuten stressaava elämäntilanne.
On täysin selvää, että jos ihmistä esimerkiksi pahoinpidellään, niin tällainen tapahtuma aiheuttaa ihmiselle pahan mielen. Ja jos mieli järkkyy erityisen pahasti, ihmisestä voi tulla työkyvytön ja hän voi alkaa kokea eriskummallisia kokemuksia. Esimerkin pahoinpidelty ihminen saattaa toisten ihmisten tuen puuttuessa tai vastoinkäymisten kumuloituessa vetäytyä omiin oloihinsa ja kehittää itselleen ”psykoottisen” maailman, jossa hänen on parempi olla.
Onko yllä kuvattu sairasta ja kuuluuko tällainen ”mielen patologia” lääketieteen alaan? Väitän, että ainoa looginen vastaus kumpaankin kysymykseeni on kieltävä. Psykiatriassa on siis kysymys inhimillisten piirteiden patologisoinnista. Yhdenkin psykiatrisen sairauden olemassaolo kertoo inhimillisen kokemuksen määrittelemistä sairaaksi.
Kuten Thomas Szasz kirjoittaa, mieli ei voi olla lääketieteellisessä merkityksessään sairas. Szasz näkee ”mielen sairaudet” siksi symbolisina, eikä varsinaisesti lääketieteellisinä tiloina. Szasz esittääkin, että mieli voi olla sairas vain samassa merkityksessä kuin kansantalous voi olla sairas. Tästä huomataankin, että ”mielen sairaus” liittyy vahvasti siihen, mikä häiritsee muita ihmisiä tai joskus myös diagnoosin saavaa itseään.
Omaan fantasiamaailmaansa vetäytynyt kovia kokenut henkilö nähdään yhteiskunnallisena uhkana sekä myös uhkana itselleen. Tämä on päällimmäinen syy sille, että psykoosin katsotaan olevan varma merkki ”mielen sairaudesta”. Koska ihminen määritellään mieleltään sairaaksi ja hän saa siitä diagnoosin, hän ei aiheuttamastaan häiriöstä huolimatta ole paha ihminen. Kuitenkin tällaisen ihmisen aiheuttama uhka eliminoidaan viemällä häneltä vapaus ja toimijuus, kunnes henkilö on koulittu ”sairaudentuntoiseksi” ja hänet on saatettu psykiatrisen kontrollin alle.
Vastaavasti syvä surumielisyys aiheuttaa harmia mahdolliselle työnantajalle sekä ongelmia surumielisen perheelle ja tälle itselleen. Tästä syystä surumielisyyden aiheuttamasta harmista poistetaan yhteiskunnallinen moraalinen paha tekemästä tästä inhimillisestä tilasta “sairaus siinä missä muutkin”. Mikä olisikaan sen törkeämpää kuin väittää, ettei syvästi epätoivoinen ja mahdollisesti vaikeita inhimillisiä menetyksiä sureva ihminen kärsisi sairaudesta siinä missä ykköstyypin diabetesta sairastava potilaskin.
https://madinfinland.org/mita-ovat-mielen-sairaudet/
Psykoosi on mielen tapa suojautua erilaisia, kenties juurikin ikävältä tuntuvia, traumaattisiakin, asioita vastaan.
Eli en väittäisi niinkään sairaudeksi.