Uskonto - Ateistin Näkökulma

Itseasiassa minä uskon suurempaan voimaan ja jumalaan. uskon, että Jumala ei ole taivaassa oleva konkreettinen hahmo tai henki vaan Jumala on kaikkialla... meissä, kasveissa, koko kosmoksessa. Me olemme Jumalassa ja jumala on meissä.
En ole -Uskovainen... Mutta uskon kuitenkin...
En usko kirkon totuuteen, vaan minulla on eri näkökanta asioista...
Totuuksia kun on niin monen laista, kun on ihmistäkin
Itse jouduin lapsena uskonkäännyttämisen uhriksi ja se sai minut vaan pakenemaan asiaa ja tavallaan vihaamaan sitä.

Erittäin mukavaa, että kysyt tällä tavalla. Itse olen käynyt seuraavanlaiset vaiheet:
-Lapsena pyhäkoulu
-Sitten ei mitään uskonnollista
-Nuorena rippikoulu
-Uskonnollinen kausi, joka loppui, kun oppikoulussa tutuistuin evoluutioteoriaan. Tiede vastasi kaikkeen ja Jumala oli vain primitiivisen mielen luoma heijastuma jostakin oidipaalikompleksista.
-Lukion lopulla lyhyt ohimenevä uskonnollisuuden kausi.
-Armeijassa lyhyt ohimenevä uskonnollisuuden kausi. Päättelin tästä uskonnollisuuden liittyvän elämän kriisinhallintaan. Eli kyse olisi, kuten Marxin totesi, kainalokepeistä, jotka joutaisi potkaista pois.
-Mutta työelämään siirtyessäni koin vielä yhden uskonnollisuuden puuskan ja rukoilin, että mikäli Jumala on todellinen Hän pitäisi itse huolen siitä, että pysyisin uskossa, koska henkilöhistoriani näytti uskonnollisuuden vain ohimeneväksi puuskaksi. Näin on sitten tapahtunut. Uskossa olen ollut yli 20v. Sinä aikana olen pikkuhiljaa rakentanut maailmankuvaa, jossa usko ja järki voisivat viihtyä samassa pääkopassa. Aluksi se vaikutti täysin toivottamalta. Nyt olen hiljokseen huomannut, että maailmanselitysmallimme ovat jatkuvan kehityksen tiellä. Big Bang teoria on hallitseva, mutta siinä on puutteita. Voi olla, että tulemme kokemaan uuden "kopernikiaalisen" pyörähdyksen tavassamme ymmärtää todellisuus. Itse sain ahaa-elämyksen Velikovskyn ajatusten tiimoilta. En niele hänen ajatuksiaan siltään, mutta hänen ajatuksensa suurkatastrofeista historian muokkaajana sai minut ymmärtämään, että mikään selitysmalli ei ole vielä lukkoon lyöty.
Miksi siis uskon kristinuskon Jumalaan? Hyvä kysymys. Eräässä vaiheessa harkitsinkin vakavasti islamiin kääntymistä. Mutta se jokin veti minut takaisin kristinuskon piiriin (rukous Jumalalle silloin joskus).
Ise koen, että kyse on sisäisestä vakuuttuneisuudesta yhdistyneenä maailmankuvan kristillistymiseen (tässä yhteydessä puhun usein värillisistä silmälaseista/-lapuista). Kristinusko lähtee kuitenkin viime kädessä siitä, että Jumala tekee kristityksi tulemisenkin mahdolliseksi (ei kukaan tule minun, eli Jeesuksen, tykö, ellei Isä häntä vedä), saati sitten kristittynä elämisen.
Buber puhui Minä-Sinä suhteesta Jumalasuhdetta tarkoittaessaan. Kyse on persoonien välisestä vuorovaikutuksesta. Vuorovaikutukseen tullessaan alkaa vakuuttua toisen todellisuudesta. Tähän varmaan perustuu sekin, kun sinulle sanottiin, että Jumalasta ei voi tietää. Jumala täytyy tuntea.
Raamatussa todetaankin, että tässä elämässä elämme uskossa (luota, että näin on, vaikka kovaa faktaa tutkimustuloksina, valokuvina tms. ei lyödä pöytään), emmekä näkemisessä.
Toinen mahdollinen suhde olisi Minä-Se-suhde. Silloin olisi jokin objekti jota ajatella. Ehkä jokin aate tai ideaali tms. Monesti uskonto mielletään tällaiseksi. Mutta sellainen uskonto on kuollut asia. Siinä voi vain riippua kiinni joissain ajatuksissa, ei muuta.

Olen pahoillani, etten voi tämän selvemmin sinulle vastata. Mutta käsittääkseni Jumalasuhde on aina henkilökohtainen asia. Jumala luo jokaiseen halukkaaseen riskinottajaan Minä-Sinä-suhteen.

Morjens!

"Itse enemmän tieteen puolella kävelijänä en ole koskaan käsittänyt minkä takia ihminen uskoo siihen mitä ei koskaan olla voitu todistaa?"

No tämähän on ihan tervettä ajattelua ei siinä mitään. Mutta omasta mielestäni tiede ei ole mikään luotettava lähde. Nimittäin jatkuvastihan tiede muuttuu. Mikä oli totta ja todistettu eilen, onkin tänään taas todettu virheelliseksi tai vajaavaiseksi. Näin on käynyt koko tieteen olemassaolon ajan. Tottakai on paljon asioita mitä ei olisi olemassa ilman toimivaa tiedettä mutta ei nykypäivän tiede ole lähelläkään oikeasti merkittäviä asioita maailmankaikkeudesta. Näin siis itse ajattelen.

Pikkuhiljaa elämän aikana olen huomannut ja ymmärtänyt asioita siten, että olen tullut vakuuttuneeksi siitä että Jumala on olemassa. Ei tosin täysin sellainen Jumala kuin mitä Raamattu kertoo mutta kuitenkin. Ja että elämällä on tarkoitus ja monilla asioilla on tarkoitus eikä kaikki ole sitä miltä näyttää.

"Totuuden" löytämiseen vaaditaan ainoastaan uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja rehellisyyttä. Rehellisyyttä nimenomaan itseään kohtaan että pystyy pohtimaan ja myöntämään asioita itselleen eikä kiellä niitä suoralta kädeltä.

"Olen sitä mieltä että näinä päivinä ympäri maailmaa ja ennen kaikkea ihmisen ajan alkuaikoina, kun ihminen on tuntenut itsensä mitättömäksi, pieneksi, oman elämänsä vaikeaksi, on ihminen mielesssään keksinyt jotain suurempaa itseään varten. Jotain mihin voi aina turvautua ja hakea lohtua."

Ymmärrän kyllä jos ajattelet näin. Mutta ihmisillä on tapana ajatella asioita vain siitä omasta näkökulmasta. "Koska minulle ei ole kukaan todistanut tätä niin ei se voi olla totta". Kaikki ihmiset ei edes halua kertoa muille omia kokemuksiaan. Miksi he sen tekisivät? Jotta saisivat kuulla olevansa hulluja tai lapsellisia? Vain sen takia koska enemmistö on sitä mieltä että ei se ole mahdollista.

..uskonnosta ja uskomisesta ovat aika vaikeita juuri siksi, että uskova usein vetoaa raamatun sanaan perustellessaan asioita. Kun sitten ateisti pitää raamattua lähinnä antiikin ajan seikkailuromaanina, niin umpikuja on valmis.

Tämähän ei kuitenkaan estä käymästä rakentavaa keskustelua tai jopa väittelyä. Pitää vain muistaa, ettei keskustelun tarkoitus ole osoittaa toisen mielipidettä tai uskomusta vääräksi. Hyvä keskustelu kyllä ainakin antaa mahdollisuuden paremmin ymmärtää myös toisenlaisia näkökantoja asioista.

Muutamaa uskontoaiheista palstaa seuranneena pistää kyllä silmään se, että usein ei-uskovalla henkilöllä on paremmat tiedot raamatusta ja sen historiasta, kuin uskovalla.
Johtuneeko se sitten siitä, ettei uskova ehkä haluakaan tietää monia asioita, jotka saattaisivat heikentää omaa uskoa?

>>Tovi siinä juteltuamme tuli kohta jossa sanoin "en usko mihinkään korkeampaan tms." Vastaukseksi ystävä totesi "uskot siis johonkin..." tarkoittaen ja vetäen asian uskonnon puolelle.

Itse tulin uskoon 29 vuotiaana, omaksi yllätyksekseni. En ollut missään kriisissä, en toivonut, halunnut, ruokoillut että tulisin uskoon. Niin vain kävi. Koin, että usko tuli minuun, ei niin että olisin tullut uskoon tai itse sen valinnut.

Koin, että minut "vedettiin" uskoon, uskon asiat olivat kiinnostaneet jo silloin tällöin aikaisemminkin minua, mutta olin ihan tyytyväinen senhetkiseen tilanteeseen.

Omassa elämässäni sattui tuohon aikaan lukematon määrä ns. sattumia, että en millään loogisella päättelyllä voinut ajatella, että nämä olisivat vain sattuneet minulle vaan loogisemmalta tuntui ajatella, että jokin korkeampi voima ohjaa tapahtumien kulkua.

Juurikin tällaista hyvää ja tasokasta keskustelua odotinkin. Mielenkiinnolla luin ylläolevia tekstejä.
Tulen varmastikin vielä jakamaan omia mielipiteitäni tänne jahka kerkiän.

tuossa jo parissa vastauksessa tullut ajatusmalli jossa todetaan ettei tiede pysty osoittamaan kaikkiin kysymyksiin vastauksia ja toisekseen tieteen näkemykset muuttuvat jatkuvasti, niin nuo puutteet paikataan jumalalla.

Siis miten hankalat asiat helpottuvat luomalla vastaukseksi vielä hankalampi asia?

Ei mahdu minun kykyyni ymmärtää asioita.

Tulihan tämä kai kaikille selväksi.Tämä on yksi minun perustotuuksistani ja siihen uskon.
En luo jumalaa, koska en sitä tarvitse.

Olen ollut kristitty koko ikäni enkä ole koskaan saanut vedenpitäviä todisteita jumalan olemassa olosta, mutta uskon silti. Uskon siksi, koska tahdon uskoa. Tahdon uskoa siksi, että uskon, että se on pelastukseni avain. Uskon, että Raamatun sana pitää pääpiirteittäin paikkansa.
Eli pähkinän kuoressa uskon koska uskon.

Ateistin näkökulmasta tämä on hulluutta. Ymmärrän sen. Olen miettinyt itsekin asioita ateistin näkökulmasta ja jos olisin ateisti, olisin nihilisti, ja silloin kaikenlainen yliluonnolliseen uskominen olisi hulluutta. Mutta kristityn mielestä uskominen on tie taivaaseen ja siinä on uskomiseen syytä kerrakseen.

Vertaisin asiaa tilanteeseen, jossa sinulla on kaksi lääkettä. Uskot, että lääke A parantaa ja B tappaa. Luulen, ettet kovin mielelläsi usko päinvastaista väitettä, koska uskot, että sen uskominen olisi kuolemaksi.

Ensiksi haluan kiittää asiallisesta viestistä, on todella mukava lukea alkuperäisviestiä ja vastauksia, kun keskustelua syntyy järkevästi.

Monissa suhteissa edellisissä viesteissä näkyy myös oma Jumala-käsitykseni ja syy miksi uskon.
On se toki myös sitä, että ihminen on heikko ja tarvitsee turvakseen jonkun suuremman voiman, mutta en pidä sitä ainoana syynä. Uskon evoluutioteoriaan ja pidän itseäni myös henkilönä, joka kyseenalaistaa kuulemaansa, mutta ei silti kiellä sitä.

Itse olen aina uskonut Jumalaan, mutta joskus yläasteella aloin pohtia (ja myös epäillä. Synti johon monissa asioissa sorrun) enemmän Jumalaa, Jeesusta ja uskoa.
Vaikeissa elämänvaiheissa olen kokenut uskon läheiseksi ja tunnen, että rukoukseni on kuultu. Jumala on minulle kovin henkiläkohtainen asia enkä voi luokitella sitä riippuvaiseksi mihinkään seurakuntaan, vaikka luterilainen olenkin. Pidän Jumalaa Luojajumalana, mutta se ei tarkoita, että en usko evoluutioon, koska siihen uskon.

***

"Itse enemmän tieteen puolella kävelijänä en ole koskaan käsittänyt minkä takia ihminen uskoo siihen mitä ei koskaan olla voitu todistaa?"

Tästä kysymyksestä teen mielenkiinnosta vastakysymyksen: Uskotko, että on olemassa seku ruumis että sielu?

Tieteen kannattajana uskon, että ainakin uskot ruumiiseen, mutta olisin kiinnostunut uskotko sieluun. Sehän ei ole fyysisesti nykytieteen tuntemilla aisteilla mahdollista todistaa.