Diagnosoimaton otsalohkovaurio?

Se, että lääkärit eivät pysty, osaa tai halua diagnosoida aivovauriota ei aina tarkoita, ettei sellaista olisi. Päähäni ja kehooni on kymmenien vuosien aikana kohdistunut useita iskuja. Pahin taisi olla kun 20 vuotta sitten lensin koulumatkalla fillarin ohjaustangon yli leuka edellä asfalttiin. Muovinen etulokasuoja taittui pinnojen väliin. Kypärä ei pelastanut. Taivas tummeni tummanvihreän ja mustan sävyihin. Meinasin menettää tajuntani. Mitään ei silloin tutkittu eikä asiaan sen koommin palattu. Mitään havaittavia oireita tästä ei jäänyt.

Sen jälkeen minulle kehittyi persoonallisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö. Näihin sain masennuslääkityksen, jota jatkoin kymmeniä vuosia. Lääkevieroitukseen pari vuotta sitten en saanut kunnollista tukea ja menetin itsekontrollini. Tapahtui asioita, joiden seurauksena minulla on nyt ajattelun häiriöitä, vaikeuksia lyhyt- ja pitkäkestoisen muistin kanssa, keskittymisvaikeuksia sekä vaikeuksia seurata keskusteluja. Keskustelujen seuraamisessa minulla oli vaikeuksia jo aiemmin ennen lääkevieroitusta, mutta tämä oire on pahentunut. Lääkityksellä ollessani minulla oli myös impulsiivisuutta ja väkivaltaisuutta.
En kykene enää tuntemaan tunteita enkä empatiaa ketään enkä mitään kohtaan. Tämä tekee elämästä erityisen raskasta.

Pään laajassa magneettitutkimuksessa löydös oli normaali, tottakai. Mietin, onkohan minulla enää mitään toivoa kuntoutua takaisin ihmiseksi? On kuin ylläni olisi jonkinlainen kirous. Mitään ei näy päällepäin ja millään et voi todistaa, että nyt ei ole kyse mistään tavallisesta masennuksesta.