Tietäspä mitä ihmettä pitäs tehdä, että pääsis lopulta tästä yli. Mä olen kyllä ihan ymmälläni tän jutun kanssa :(
Ajattelin, että kirjotan tän vielä, kun tuntuu että on pakko voida sanoo tää edes jonneki. Jos tästä ei nyt tulis ihan niin valtava mun ikävän tunteen purkaus kuin mikä tosta pari päivää sitten alottamastani viestiketjusta tuli. Niinkun mä sanoin tossa toisessa ketjussa mä olen kyllä todellakin yrittäny jatkaa omaa elämääni, ja välillä se on onnistunuki hyvin, mutta elämä tekee joskus aika kummia temppuja, niinkun sillon jos aika ei tunnu tekevän tehtäväänsä kunnolla, vaikka kuinka yrittäs jatkaa elämäänsä. Vaikka aikaa kuluu ja tunteet väkisin hiipuu kun toista ei näe, niin kokonaan ne ei näköjään helpolla pois mene, ei edes sillon kun tietää tilanteen mahdottomuuden.
Se kaikki alko jo 1996, kun alotettiin opiskelu samalla luokalla. Mä pidin siitä heti ekasta päivästä lähtien ja tultiin hyvin juttuun jo alussa. Sitten vähitellen musta alko tuntua, että olin ihastumassa ja lopulta rakastumassa. Mä en ujona uskaltanu mennä heti jutteleen, mutta sitten lopulta menin ja kerroin sille mun tunteista. Mut sainkin sitten kuulla, että se on varattu.Olin sillon jo tosi rakastunu ja se tieto särki mun sydämen ihan täysin. Siitä tuli sitten tosi vaikeeta kun nähtiin jatkuvasti. Kun sekin sitten valmistu neljän vuoden jälkeen, ajattelin että eiköhän se kaikki käänny parempaan päin. Kun ei nähdä jatkuvasti, niin vaikka tuliski ikävä ni ainakin on helpompi yrittää jatkaa omaa elämää.Enkä mä tossa ihan väärässä ollukaan.Se lähti sitten ulkomaille töihin, eli siinäkin on yksi syy lisää yrittää unohtaa..
Mulla saattaa mennä välillä pitkäkin aika, että pystyn jatkaa omaa elämää, ihan niin kun kuka muu tahansa. Iltasin nukkumaan käydessä ajatukset tosin kyllä monesti harhailee sen luo. Olis kiva tietää ees miten sillä on menny.. Samaten aika ajoin se tulee varottamatta yhtäkkiä mieleen ihan vaikka jostain pienestäkin arkisesta jutusta. Sitten jos noita ajatuksia ei äkkiä hätistä pois mielestä, niin kohta sitä huomaakin taas ajattelevansa sitä yhä useammmin ja ikävän tunne alkaa kasvaa sisällä kuin varkain. Lopulta on taas pakko myöntää itselleen, että ei se tunne ole menny pois, aika ei jostain syystä ole tehny tehtäväänsä. Sitä on vieläki rakastunu, vaikka on menny jo vuosia :( Sitten kun noin alkaa tuntua, saa taas oiken taistella sitä tunnekuohua vastaan, saa taas oikeen ravistella itsensä irti. Viimeaikoina toi tunne on ollu voimakkaampi kun aikoihin, keväällä on varmaan vaikutusta siihen miksi niin kävi just nyt. Mä oon aina ollu luonteeltani tosi tunteellinen ja kevät todellakin vaikuttaa muhun paljon. Tänääkin en ole saanu oikeen mitään aikaseksi kun olen ollu aika ymmälläni ja vaan miettiny, että mitä ihmettä mä voin tehdä.tän tunteen kaa, miks ei se tunne mee pois vaikka mä tiedän etten kai koskaan sitä saa :(
Ihme juttu, että jonkun kohdalla voi tuntua näinkin pitkän ajan jälkeen näin voimakkaasti, että se olis ollu se oikee mulle :( Mä vaan tunnen sen.Se tunne on kestäny kaiken sen erossa toisesta olemisen ja sen, että sydän on revitty ihan palasiksi ja riekaleiksi. Mä joskus sanoin sille itsellekin, etten ole koskaan tuntenu mitään vastaavaa kenenkään muun kohdalla, en ennenkun me tutustuttiin enkä sen jälkeen. Ja se pätee edelleenkin.. Itseasiassa tää juttu on ollu ensimmäinen ja ainut kerta kun voin sanoa koskaan olleeni oikeesti rakastunu, ja eka kerta kun uskalsin myöntää jollekin tytölle omat tunteeni. En tiiä, ehkä sillä kaikella on jotain tekemistä sen kanssa kuinka vaikee sitä on unohtaa.
Joskus mä pelkään, että mitä jos sitä ei rakastukaan enää samalla lailla uudestaa.Mitä, jos se elämän suuri rakkaus oli siinä? Rakastu johonkin jota ei voi saada..
Mä olen yleensäkin todella ujo luonteeltani, ja on muutenkin vaikee uskaltaa mennä jutteleen jonkun naisen kanssa tai tehdä alote jne, niin tällänen ei paljon rohkeemmaksi kyllä tee..
Mä olen alottanu nämä pari viestiketjua täällä (tämä ja toinen "haluisin sut vaan"), kun mun on ollu ihan pakko voida purkaa tunteitani edes johonkin. Kiva jos joku jakso lukea. Mä olen monesti halunnu kauheesti lähettää sille vaikka sähköpostia ja kysellä miten sillä on menny, mutta mä en halua tehdä sille epämukavaa oloa pommittamalla sitä tälläsellä. Mä en ikinä haluis satuttaa sitä, ja siks mä en ole koskaan yrittäny väkisin kolmanneksi pyöräksi. Mä arvostan sitä tosi paljon, että se on halunu pysyä nykysen miehensä kanssa. Ja musta sillä on oikeus elkää onnellisena sen kaa ilman, että joku tulee sotkeen niiden välejä. Siks mä annan niiden olla. Mulle on kaikki tärkein, etttä se on onnellinen.
Mä tiedän etten voi tehdä oikeen mitään muuta kuin yrittää edelleen jatkaa omaa elämääni. Jos nyt oikeen ajattelee sitä, että se on 1) varattu 2) se on töissä ulkomailla 3) mulla on tunteita vielä, niin eh... Se on niin mahdoton yhtälö, että naurattas jos ei itkettäs.
Ajattelin, että kirjotan tän vielä, kun tuntuu että on pakko voida sanoo tää edes jonneki. Jos tästä ei nyt tulis ihan niin valtava mun ikävän tunteen purkaus kuin mikä tosta pari päivää sitten alottamastani viestiketjusta tuli. Niinkun mä sanoin tossa toisessa ketjussa mä olen kyllä todellakin yrittäny jatkaa omaa elämääni, ja välillä se on onnistunuki hyvin, mutta elämä tekee joskus aika kummia temppuja, niinkun sillon jos aika ei tunnu tekevän tehtäväänsä kunnolla, vaikka kuinka yrittäs jatkaa elämäänsä. Vaikka aikaa kuluu ja tunteet väkisin hiipuu kun toista ei näe, niin kokonaan ne ei näköjään helpolla pois mene, ei edes sillon kun tietää tilanteen mahdottomuuden.
Se kaikki alko jo 1996, kun alotettiin opiskelu samalla luokalla. Mä pidin siitä heti ekasta päivästä lähtien ja tultiin hyvin juttuun jo alussa. Sitten vähitellen musta alko tuntua, että olin ihastumassa ja lopulta rakastumassa. Mä en ujona uskaltanu mennä heti jutteleen, mutta sitten lopulta menin ja kerroin sille mun tunteista. Mut sainkin sitten kuulla, että se on varattu.Olin sillon jo tosi rakastunu ja se tieto särki mun sydämen ihan täysin. Siitä tuli sitten tosi vaikeeta kun nähtiin jatkuvasti. Kun sekin sitten valmistu neljän vuoden jälkeen, ajattelin että eiköhän se kaikki käänny parempaan päin. Kun ei nähdä jatkuvasti, niin vaikka tuliski ikävä ni ainakin on helpompi yrittää jatkaa omaa elämää.Enkä mä tossa ihan väärässä ollukaan.Se lähti sitten ulkomaille töihin, eli siinäkin on yksi syy lisää yrittää unohtaa..
Mulla saattaa mennä välillä pitkäkin aika, että pystyn jatkaa omaa elämää, ihan niin kun kuka muu tahansa. Iltasin nukkumaan käydessä ajatukset tosin kyllä monesti harhailee sen luo. Olis kiva tietää ees miten sillä on menny.. Samaten aika ajoin se tulee varottamatta yhtäkkiä mieleen ihan vaikka jostain pienestäkin arkisesta jutusta. Sitten jos noita ajatuksia ei äkkiä hätistä pois mielestä, niin kohta sitä huomaakin taas ajattelevansa sitä yhä useammmin ja ikävän tunne alkaa kasvaa sisällä kuin varkain. Lopulta on taas pakko myöntää itselleen, että ei se tunne ole menny pois, aika ei jostain syystä ole tehny tehtäväänsä. Sitä on vieläki rakastunu, vaikka on menny jo vuosia :( Sitten kun noin alkaa tuntua, saa taas oiken taistella sitä tunnekuohua vastaan, saa taas oikeen ravistella itsensä irti. Viimeaikoina toi tunne on ollu voimakkaampi kun aikoihin, keväällä on varmaan vaikutusta siihen miksi niin kävi just nyt. Mä oon aina ollu luonteeltani tosi tunteellinen ja kevät todellakin vaikuttaa muhun paljon. Tänääkin en ole saanu oikeen mitään aikaseksi kun olen ollu aika ymmälläni ja vaan miettiny, että mitä ihmettä mä voin tehdä.tän tunteen kaa, miks ei se tunne mee pois vaikka mä tiedän etten kai koskaan sitä saa :(
Ihme juttu, että jonkun kohdalla voi tuntua näinkin pitkän ajan jälkeen näin voimakkaasti, että se olis ollu se oikee mulle :( Mä vaan tunnen sen.Se tunne on kestäny kaiken sen erossa toisesta olemisen ja sen, että sydän on revitty ihan palasiksi ja riekaleiksi. Mä joskus sanoin sille itsellekin, etten ole koskaan tuntenu mitään vastaavaa kenenkään muun kohdalla, en ennenkun me tutustuttiin enkä sen jälkeen. Ja se pätee edelleenkin.. Itseasiassa tää juttu on ollu ensimmäinen ja ainut kerta kun voin sanoa koskaan olleeni oikeesti rakastunu, ja eka kerta kun uskalsin myöntää jollekin tytölle omat tunteeni. En tiiä, ehkä sillä kaikella on jotain tekemistä sen kanssa kuinka vaikee sitä on unohtaa.
Joskus mä pelkään, että mitä jos sitä ei rakastukaan enää samalla lailla uudestaa.Mitä, jos se elämän suuri rakkaus oli siinä? Rakastu johonkin jota ei voi saada..
Mä olen yleensäkin todella ujo luonteeltani, ja on muutenkin vaikee uskaltaa mennä jutteleen jonkun naisen kanssa tai tehdä alote jne, niin tällänen ei paljon rohkeemmaksi kyllä tee..
Mä olen alottanu nämä pari viestiketjua täällä (tämä ja toinen "haluisin sut vaan"), kun mun on ollu ihan pakko voida purkaa tunteitani edes johonkin. Kiva jos joku jakso lukea. Mä olen monesti halunnu kauheesti lähettää sille vaikka sähköpostia ja kysellä miten sillä on menny, mutta mä en halua tehdä sille epämukavaa oloa pommittamalla sitä tälläsellä. Mä en ikinä haluis satuttaa sitä, ja siks mä en ole koskaan yrittäny väkisin kolmanneksi pyöräksi. Mä arvostan sitä tosi paljon, että se on halunu pysyä nykysen miehensä kanssa. Ja musta sillä on oikeus elkää onnellisena sen kaa ilman, että joku tulee sotkeen niiden välejä. Siks mä annan niiden olla. Mulle on kaikki tärkein, etttä se on onnellinen.
Mä tiedän etten voi tehdä oikeen mitään muuta kuin yrittää edelleen jatkaa omaa elämääni. Jos nyt oikeen ajattelee sitä, että se on 1) varattu 2) se on töissä ulkomailla 3) mulla on tunteita vielä, niin eh... Se on niin mahdoton yhtälö, että naurattas jos ei itkettäs.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos tunnet noin vahvasti häntä kohtaan, niin lähetä nyt ihmeessä edes meili, eihän kuulumisten kyselyssä mitään pahaa ole. Esimerkiks minä ja mun eka poikaystävä soitellaan parin vuoden välein, joskus harvemmin, ja kertoillaan kuulumisia, jotenkin mukavan nostalgista, ilman sen kummempia tunteita. Ja ethän voi tietää, millaiset tunteet sun rakkaallasi on sua kohtaan nykyään, sehän voi miettiä ihan vastaavia kuin sinä. Ottamalla yhteyttä saat vähintäänkin mielenrauhan tai sitten paljon enemmän.
Aluks: Yks maili ei ole pommitusta. Mieti itse miltä tuntuu saada maili vanhalta opiskelukaverilta, ei se periaatteessa ole sen suurempi asia. Kun se vastaa siihen, niin sekin ongelma on pois.
Se voi ajatella sua myös, mutta kun asuu ulkomailla ja on varattu.. Eli sen kädet on sidotut, mutta sun ei.
Kiitos tosi paljon rohkasusta :) Sun vastauksesta oli kyllä paljon apua.
Kun vaan sais kerättyä rohkeutta, niin voisin sille meilin lähettää. Mä olen jo kauan halunnu sen tehdä. Haluisin tosiaan vaika vaan kuulla miten sillä on menny..
Kiitti sullekin kun jaksoit lukee ton mun pitkän selityksen :) Sun vastauksesta oli kyllä apua :)
Älä odota turhaan rohkeutta. Se ei tule ovellesi koputtelemaan, että tässä minä nyt olen.. Muuten riiput jossakin turhan odotuksessa.
Mene nyt vain laittamaan se maili. Sinä osaat. Sen huomaa jo noista aikaisemmista kirjoituksistasi. Laita vaikka tuo, mitä tuossa aikaisemmassa viestissä kirjoitit. Varmasti nainen ilahtuu.
Sä olet kyllä ihan oikeessa tossa, että rohkeuden odottaminen ei kannata, silleen saa odottaa ties kuinka kauan.. Eli pitäs vaan pitää kirjottaa kun nyt siltä tuntuu. Jospa mä sisin jonkunlaisen kirjeen aikaseksi :)
Laitan tähän ny linkin tommoseen runon tapaseen minkä väsäsin:) Sen olis toki voinu laittaa suoraa tähä ketjuun mut käypä se näinki. Haluun nyt kuitenki vaan, että tää ketju ja toi runon pysyy yhessä :)
Laitan tähän ny linkin tommoseen runon tapaseen minkä väsäsin:) Sen olis toki voinu laittaa suoraa tähä ketjuun mut käypä se näinki. Haluun nyt kuitenki vaan, että tää ketju ja toi runon pysyy yhessä :)
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000407&posting=22000000008022225