En niinkään pelkää kuolemaa vaan elämää. Olen alkanut pelätä oikein tosissani siitä lähtien kun olen törmännyt näihin puolikuolleisiin vanhuksiin kadulla.
Minä en tiedä mikä heidän tarkoituksena on? Osaa pitää täällä varmaan vielä Jumala, osa haluaa jatkaa eloaan täysin omaehtoisesti, ja osaa täällä taas pidättelevät omaiset ja yhteiskunta.
Olen jo päättänyt tehdä hoitotestamentin, mutta en tiedä kuinka paljon se minua todella auttaa jos joudun tuollaiseen tilaan? Toisaalta, minulla on alkanut...en tiedä miten sen sanoisi. Jotenkin olen vain huomannut jonkinlaisia yhtymäkohtia näihin "puolikuolleisiin" mummeleihin ja pappoihin ja pikkulapsiin, joita tulee minua vastaan kadulla. En tiedä, miten sen voisi parhaiten kuvata? Yksi vaihtoehto tosin on, etteivät nämä lapset ole oikeasti jälleensyntyneitä, vaan vain vailla persoonallisuutta. He eivät siis toisin sanoen ole vielä "pop-kulttuurimme" aivopesemiä ihmisiä. Mutta jotenkin tavallaan havaitsen heissä hyvin samanlaisia piirteitä kuin esim suurissa ikäluokissa. Uskon, että ainakin osa heistä on ihan oikeasti jälleensyntyneitä. Ehkä se on Jumalan palkinto heille, kun he ovat jaksaneet sinnitellä niinkin kauan elämässä. He saavat syntyä nyt lapsiksi omille lapsilleen tai lapsen lapsilleen.
Niin tai näin, niin heidän kohtalonsa silti pelottaa minua. Pelottaa, että minusta joskus tulisi tuollainen puolikuollut mummeli. Luin eräästä lehdestä kuuluisasta sotaveteraanista, joka sodan jälkeen perusti mm oman hyvin menestyvän yrityksen. Hän on yhä elossa, mutta nyt pahasti halvaantuneena, eikä kykene enää edes nousemaan tuolistaan omin avuin.
Uskon, että Jumala antaa osan heistä jälleensyntyä tähän maailmaan, mutta en tiedä miksi. Se saattaa olla jonkinlainen palkinto, että he voivat päästä tänne maailmaan jatkamaan elämäänsä. Tämä on siis se "samsara" eli suuret ikäluokat jostain 50-luvulta tulevat 2000-luvun uusiksi ikäluokiksi. Niin tai näin, niin minua pelottaa vanheta Suomessa. Ei niinkään pelota se, ettei kukaan hoitaisi minua. Kaikista eniten pelottaa se, että minua pakkohoidettaisiin tuollaisena zombiena niinkuin joitakin. Olen myös pohtinut, haluauisinko leikkausta jos minulla paljastuisi vaikkapa kives tai aivosyöpä? Antaisinko vain kuoleman tehdä tehtävänsä, vai voiko lääkäri väkisin poistaa minulta esim kivekset jos en halua. Säälin (otto)vanhempiani, vaikken erityisen hyvin ole kyllä koskaan heidän kanssaan toimeen tullutkaan. He kärsivät hyvin, HYVIN monesta vaivasta, kuten kaihista ja kives-syövästä. Ottoäitini pelkää kuolemaa kuin ruttoa, ja että hän joutuu helvettiin. En usko että hän joutuu minnekään muualle kuin siihen paikkaan, jonka on rakentanut itselleen maan päällä, eli käytännössä se olisi se sama helvetti, millaiseksi hän on tehnyt ihmisten elämän ympärillään. He kauhistuttavat minua! Kaksi ihmistä, jotka ovat omistaneet koko elämänsä Jumalalle, ja mielestäni se ei näy heissä mitenkään! En usko että Jumala oikeasti puhuu heille. Ehkä joskus puhui, mutta ainakin viimeisen 20-vuoden ajan heille kummallekin on pääosin puhunut vain oma ego. He ovat tyypillisiä "ikikristittyjä" joita en saanut innostumaan edes Raamatun lukemisesta alkukielellä vaikka he ovatkin "Raamattuhulluja" En tiedä, mitä äitini kanssa tottapuhuen pitäisi tehdä. Hän on nyt noin 70 ja minä 23-vuotias. Sekä hän että hän miehensä ovat kohta dementia tavaraa, eikä se ole kaunista katseltavaa! Ehkä kaikista pahinta on, etten ikinä pitänyt heistä. Minulla ei tottapuhuen(olen adoptoitu)ole heistä yhtään hyvää muistoa, vain pahoja. Tämä kai kuuluisi enemmän dementia tai vanhainhoitopalstalle, mutta ajattelin että kai tämä nyt jollain lailla liittyy kuolemaan ja jälleensyntymiseen?
En tiedä mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä, koska en edes haluaisi rukoilla heidän puolestaan. Heidän omille biologisille lapsilleenkin he ovat olleet aika kovia paloja purtaviksi. Heitä ei voi saada lopettamaan hoitoja esim sydänvikoihin, koska(otto)äidilleni se olisi sama kuin itsemurha. He odottavat yhä rakasta Jeesustaan. Tosin en tiedä kuinka Jeesus voisi tulla heidän luokseen nyt, kun eiväthän he päästäneet sitä oikeaa rakkauden ruhtinasta heidän sydämmiinsä silloin kun adoptoivat minut(yli 20-vuotta sitten). Sanohaan iso kirja "hedelmistään puu tunnetaan" No, sen sanon, että nämä hedelmät ovat aika kitkeriä. En tiedä mitä minun ja "sisarusteni" pitäisi heille tehdä. Ilmeisesti Jumala haluaa kai rangaista heitä, minkä he todellakin ansaitsisivat, mutta minusta tuntuu, että heille on edessä ainakin vielä yksi kierros samsaraa. Ehkä tarkoitukseni on vielä tavata heidän uusi inkarnaationsa ennen omaa kuolemaani? Niin tai näin, tulipa taas purettua paineita. Eli rukoilen vain, ettei minulle kävisi noin. En todellakaan halua elää noin vanhaksi ja heikoksi! Älkööt sen enempää Jumala kuin "hyvinvointiyhteiskunta" siihen minua pakottako, sillä se on kauhea kohtalo!!! Enempää en sano!
Minä en tiedä mikä heidän tarkoituksena on? Osaa pitää täällä varmaan vielä Jumala, osa haluaa jatkaa eloaan täysin omaehtoisesti, ja osaa täällä taas pidättelevät omaiset ja yhteiskunta.
Olen jo päättänyt tehdä hoitotestamentin, mutta en tiedä kuinka paljon se minua todella auttaa jos joudun tuollaiseen tilaan? Toisaalta, minulla on alkanut...en tiedä miten sen sanoisi. Jotenkin olen vain huomannut jonkinlaisia yhtymäkohtia näihin "puolikuolleisiin" mummeleihin ja pappoihin ja pikkulapsiin, joita tulee minua vastaan kadulla. En tiedä, miten sen voisi parhaiten kuvata? Yksi vaihtoehto tosin on, etteivät nämä lapset ole oikeasti jälleensyntyneitä, vaan vain vailla persoonallisuutta. He eivät siis toisin sanoen ole vielä "pop-kulttuurimme" aivopesemiä ihmisiä. Mutta jotenkin tavallaan havaitsen heissä hyvin samanlaisia piirteitä kuin esim suurissa ikäluokissa. Uskon, että ainakin osa heistä on ihan oikeasti jälleensyntyneitä. Ehkä se on Jumalan palkinto heille, kun he ovat jaksaneet sinnitellä niinkin kauan elämässä. He saavat syntyä nyt lapsiksi omille lapsilleen tai lapsen lapsilleen.
Niin tai näin, niin heidän kohtalonsa silti pelottaa minua. Pelottaa, että minusta joskus tulisi tuollainen puolikuollut mummeli. Luin eräästä lehdestä kuuluisasta sotaveteraanista, joka sodan jälkeen perusti mm oman hyvin menestyvän yrityksen. Hän on yhä elossa, mutta nyt pahasti halvaantuneena, eikä kykene enää edes nousemaan tuolistaan omin avuin.
Uskon, että Jumala antaa osan heistä jälleensyntyä tähän maailmaan, mutta en tiedä miksi. Se saattaa olla jonkinlainen palkinto, että he voivat päästä tänne maailmaan jatkamaan elämäänsä. Tämä on siis se "samsara" eli suuret ikäluokat jostain 50-luvulta tulevat 2000-luvun uusiksi ikäluokiksi. Niin tai näin, niin minua pelottaa vanheta Suomessa. Ei niinkään pelota se, ettei kukaan hoitaisi minua. Kaikista eniten pelottaa se, että minua pakkohoidettaisiin tuollaisena zombiena niinkuin joitakin. Olen myös pohtinut, haluauisinko leikkausta jos minulla paljastuisi vaikkapa kives tai aivosyöpä? Antaisinko vain kuoleman tehdä tehtävänsä, vai voiko lääkäri väkisin poistaa minulta esim kivekset jos en halua. Säälin (otto)vanhempiani, vaikken erityisen hyvin ole kyllä koskaan heidän kanssaan toimeen tullutkaan. He kärsivät hyvin, HYVIN monesta vaivasta, kuten kaihista ja kives-syövästä. Ottoäitini pelkää kuolemaa kuin ruttoa, ja että hän joutuu helvettiin. En usko että hän joutuu minnekään muualle kuin siihen paikkaan, jonka on rakentanut itselleen maan päällä, eli käytännössä se olisi se sama helvetti, millaiseksi hän on tehnyt ihmisten elämän ympärillään. He kauhistuttavat minua! Kaksi ihmistä, jotka ovat omistaneet koko elämänsä Jumalalle, ja mielestäni se ei näy heissä mitenkään! En usko että Jumala oikeasti puhuu heille. Ehkä joskus puhui, mutta ainakin viimeisen 20-vuoden ajan heille kummallekin on pääosin puhunut vain oma ego. He ovat tyypillisiä "ikikristittyjä" joita en saanut innostumaan edes Raamatun lukemisesta alkukielellä vaikka he ovatkin "Raamattuhulluja" En tiedä, mitä äitini kanssa tottapuhuen pitäisi tehdä. Hän on nyt noin 70 ja minä 23-vuotias. Sekä hän että hän miehensä ovat kohta dementia tavaraa, eikä se ole kaunista katseltavaa! Ehkä kaikista pahinta on, etten ikinä pitänyt heistä. Minulla ei tottapuhuen(olen adoptoitu)ole heistä yhtään hyvää muistoa, vain pahoja. Tämä kai kuuluisi enemmän dementia tai vanhainhoitopalstalle, mutta ajattelin että kai tämä nyt jollain lailla liittyy kuolemaan ja jälleensyntymiseen?
En tiedä mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä, koska en edes haluaisi rukoilla heidän puolestaan. Heidän omille biologisille lapsilleenkin he ovat olleet aika kovia paloja purtaviksi. Heitä ei voi saada lopettamaan hoitoja esim sydänvikoihin, koska(otto)äidilleni se olisi sama kuin itsemurha. He odottavat yhä rakasta Jeesustaan. Tosin en tiedä kuinka Jeesus voisi tulla heidän luokseen nyt, kun eiväthän he päästäneet sitä oikeaa rakkauden ruhtinasta heidän sydämmiinsä silloin kun adoptoivat minut(yli 20-vuotta sitten). Sanohaan iso kirja "hedelmistään puu tunnetaan" No, sen sanon, että nämä hedelmät ovat aika kitkeriä. En tiedä mitä minun ja "sisarusteni" pitäisi heille tehdä. Ilmeisesti Jumala haluaa kai rangaista heitä, minkä he todellakin ansaitsisivat, mutta minusta tuntuu, että heille on edessä ainakin vielä yksi kierros samsaraa. Ehkä tarkoitukseni on vielä tavata heidän uusi inkarnaationsa ennen omaa kuolemaani? Niin tai näin, tulipa taas purettua paineita. Eli rukoilen vain, ettei minulle kävisi noin. En todellakaan halua elää noin vanhaksi ja heikoksi! Älkööt sen enempää Jumala kuin "hyvinvointiyhteiskunta" siihen minua pakottako, sillä se on kauhea kohtalo!!! Enempää en sano!
Vastaukset 4
Vanhimmat
heille heidän pahat tekonsa, niin sinullekin anteeksi annetaan. Oikeasti, jos vain oikein yrität ja osaat antaa heille heidän tekonsa anteeksi, niin huomaat miten suuresta taakasta pääset lopullisesti eroon. Kenties nämä vanhukset ovat opettamassa meille nuoremmille, jotain jota emme muuten oppisi tässä elämässä johon olemme opiskelemaan tulleet. Mitä ja miksi sen Jumala yksin tietää, vaan ei kerro.
Salaisuuden arkku aukenee vasta kun viimeinen portti sulkeutuu. Ennen sitä olemme ja elämme vain pelkkinä ihmisparkoina joille ei kaikkea tietoa suoda vaikka kuinka tahtoisimme.
Tätä elämää sietääkin pelätä, vaan jos ja kun Jeesus elämääsi tulee huomaat ettei sinun täällä ollessasi tarvitse mitään enään pelätä. Ja palkkio tämä elämä ei todellakaan kenellekään meistä ole. Vaikka niin suurin osa ihmisistä uskoo, koska heidät on opetettu niin uskomaan.
Mikä ihmeen puolikuollut?
Olet tainnut katsoa liikaa TV-viihdettä jos olet luullut kaikkien pysyvän nuorina ja terveinä.
Ja jälleensyntyminen taitaa olla roskaa.
Jälleensyntymisoppi ei ole raamatullinen, kristillinen oppi. Se on antikristillinen harhaoppi.
Ehkä sekoitat sen termiin "uudestisyntyminen", joka kristinuskossa tarkoittaa arkikielellä sanottuna "uskoon tulemista".
Jälleensyntymä ei ole palkinto. Emme ole täällä hyvän karman (sellaista ei kai olekaan) ansiosta, vaan siksi, että olemme täällä oppimassa. Joko sen takia, että olemme täällä vapaaehtoisina oppimassa uutta, tai sen takia, että kämmelsimme viime kerralla ja joudumme ottamaan uusinnan.
Siddharta Gautama Buddhan elämän kovin kokemus oli se, kun hän, prinssi, näki sairaan, kerjäläisen, munkin ja vanhuksen ja tajusi, miten elämä oli kärsimystä. Vaikken olekaan buddhalainen, mielestäni hän kuitenkin teki ainakin osaksi oikeat johtopäätökset: tähän maailmaan ja maalliseen takertuminen vain pahentaa.
Olemme täällä oppimassa. Kun Luojamme katsoo, että olemme oppimme saaneet, ja että elonpäivämme ovat täynnä, hän kutsuu meidät luokseen. Niin kauan kun on elämää, on myös mahdollisuus oppia. Rakkautta, viisautta ja elämänkokemusta. Toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä elämässään. Mutta mielestäni kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pitää meitä tässä maailmassa yhtään sen pitempään kuin on tarpeen. Samalla uskon, että jos elonpäivämme ovat tulleet jo iltaan ja katsomme, että olemme oppimme saaneet - tai olemme vakavasti sairaita eikä toivoa enää ole - meillä on oikeus lähteä tästä maailmasta vapaaehtoisesti.
http://www.near-death.com/experiences/suicide10.html
Yritä antaa ottovanhemmillesi anteeksi, ja noudattaa rakkuden kaksoiskäskyä omalta osaltasi. Siitä se lähtee.