Kohtalotovereita tueksi parantumiseen

Olisi kiva löytää samankaltaisessa tilanteessa olevia ihmisiä, joiden kanssa voisi vaihtaa kokemuksia, kuulumisia, antaa ja saada tukea jne.

Oma tarinani siis on se, että ihan lapsesta saakka olen kokenut ulkonäkö paineita. Äitini haukkui aina itseään meidän edessä lapsena, puhui ja itki peilin edessä miten läski on ja että miksi pitää olla sen näköinen ja ettei suunnilleen ansaitse mitään elämässä ulkonäkönsä takia. No tämä tietenkin tarttui minuunkin, eikä asiaa auttanut että aloin kehittymään hyvin nuorella iällä. Olin 4-5 luokalla koko koulun pisin tyttö, koko koulussa oli 3 ihmistä jotka olivat pidempiä ja he kaikki poikia. Rinnatkin kasvoivat jo 9-vuotiaana joten olin näistä syistä helposti isomman näköinen kuin kaikki muut vaikka pituuteeni nähden olin alipainoinen. Pituuskasvuni sitten kyllä myös tyssäsi joskus ehkä 6-7 luokan aikana eikä tätä pituutta jäänyt aikuis iälle kuin 164cm.

Laihduttelin mennen tullen jo ylä aste ikäisenä koska äitikin oli milloin milläkin dieetillä eikä hän koskaan estellyt kun halusin yhdessä hänen kanssaan vedellä kaalikeitto dieettejä sun muita vähä kalorisia ihme dieettejä.

18-vuotiaana seurustelin ikäiseni pojan kanssa joka jatkuvasti haukkui ulkomuotoani (olin tuolloin joku 164cm/56kg) ja tämän seurauksena lopetin syömisen kokonaan. Asuimme yhdessä ja söin ainoastaan silloin kun olin yksin, piilotin kaikki todisteet syömisistäni huolella ennen kuin hän palasi kotiin ja jos hän oli viikon putkeen käymättä missään niin sitten viestin sen viikon syömättä. Näön vuoksi saatin joskus närppiä jotain makaronia. Laihduin silloin todella nopeasti ja lopulta painoin 43kg. Siltikin pidin itseäni läskinä ja erottuammekin halusin vieläkin jatkaa laihduttamista.

Jossain kohtaa aloin mässäilemään holtittomasti, asuin nyt yksin ja saatoin syödä mitä halusin ilman että kenenkään tarvitsi tietää. Seurassa en syönyt mutta kotona yksin saatoin vetää kokonaisen perheen edestä ruokaa ja herkkuja illan aikana. Paino tietty nousi, paha olo kasvoi.

Sitten alkoi se kierre kun vuorotellen laihdutin tai mässäilin, laihduttaminen perustui aina kitu dieeteille, kaloreita ei saanut päivän aikana kertyä yli 500kcal tai yritin olla mahd monta päivää täysin syömättä. Kun en viikossa saanut montaa kiloa pois, niin mässäsin seuraavan viikon pahaan oloon. Ja sitten taas sama alusta.
Jossain kohtaa söin päivän aikana 1-2 ateriaa, joissa kummassakaan ei kalorit saanut nousta yli 100kcal.. sen päälle treenasin kotona tanssia, pilatesta, hikijumppaa ja kehonpainotreeniä useamman tunnin päivässä jotta kaikki ja vähän ekstraa palaisi pois.

Perustin koko elämäni onnellisuuden sen varaan paljonko painoin, jos oli juhlat tulossa niin piti saada x määrä kiloja pois ennen että kehtaisin mennä juhliin. Muuten jätin juhlat välistä koska eihän kukaan olisi jotain sotanorsua katsellut. En enää löytänyt parisuhdetta koska eihän kukaan rakastaisi minua sen näköisenä kun olin, sitten kun olisin laiha niin voisin löytää jonkun. Paitsi etten ikinä ollut tarpeeksi laiha että se olisi omasta mielestäni oikeuttanut minua löytämään rakkautta tai ansaitsemaan muiden ihmisten arvostusta)

Nyt olen 33v, tahtoisin ajatella että minulla menee nyt hyvin. En ikinä ole saanut diagnooseja syömis häiriöistä, en ole saanut apua tai mitään muutakaan. Itse en nuorempana nähnyt käytöksessäni mitään vikaa vaikka kärsin suuresti vuosikausia. Läheiseni eivät joko huomanneet, syyttivät muita asioita tai eivät uskaltaneet auttaa tai hakea apua minulle.

Tiedostin ongelmani vain jossain kohtaa itse ja aloin tietoisesti itse yrittämään irti näistä ajatuksista. Nykyään tiedostan ongelmani, tiedän miten haitallista toimintani on ollut, tiedän mitä olen tehnyt väärin ja miten tulisi toimia nyt. Tiedän paljonko kaloreita minun tulisi syödä päivässä terveelliseen painonhallintaan ja hyvinvointiin. Mutta silti se ei vain onnistu. Olen oppinut olemaan armollisempi kehoani kohtaan, mutta silti tulee päiviä kun vihaan peilikuvaani yli kaiken, istun vääntelemässä ja kääntelemässä läskejäni ja virheitäni itse inhon vallassa. Syön edelleenkin piilossa kun haluan herkutella kunnolla ja välillä haluan olla yksin ihan vain siksi että saisin herkutella. Haluan edelleen laihduttaa jatkuvasti ja mieleni yrittää aina vakuuttaa minua siitä että vähennä nyt vain enemmän niitä kaloreita.

Olen huono hakemaan apua tai myöntämään muille että minulla on ongelma. Joten tämä on suuri askel minulle, lähipiirissäni ei ole oikein ketään kenen kanssa voisi keskustella koska ei heillä ole samaa ongelmaa. Olen myös varma että kohtalotovereiden apu ja tuki on sitä kaikkein arvokkainta, ja siksi yritän nyt tätä kautta jos edes yksi löytyisi. Kiitos ja anteeksi pitkästä tekstistä!