ikkunat

Hiljaa kysyy;
Isä vastaa - tavallaan.Omat mahdollisuudet raunioina
pelot väistyneinä, tietää jo, mitä tietää tulee, nyt.
Sokealle ikkuna avattu Taivaan eteiseen asti.
Huomenna on uudet tikkaat Taivaan eteiseen kiivettäviksi, niin sokealle kuin kuurolle, jälleen.
Tyytyykö koskaan täällä?

minä rakensin taloa! kuuletko!
jalokivistä minä rakensin,
monenlaisista säihkyvistä kivistä,
kullasta ja hopeasta.
uskotko?

kaikella sydämeni voimalla minä
sitä rakensin!
...rakensin...

kunnes - paljon olin jo saanut
valmiiksi, kun -
yksi ainoa puhuri, yksi ainoa lujasti
puhaltava.

ja kaikki minun tekoni raukesivat!
ymmärrätkö?

istuin hiljaa tomussa,
joku käveli luokseni ja kysyi miksi
en rakenna, irvistin ja taisi olla vähällä
etten sylkenyt kasvoilleen, kuinka niin
en rakenna, katso nyt kuinka olen
rakentanut ja mitä siitä on
jäljellä.

näilläkö rakennat?
hän kysyi.

jalokivilläkö rakennat? kullasta ja hopeasta rakennat?
vaivaannuin
enkä vielä tuntenut häntä.

kunnes - kohottaessani katseeni
elämäni aarteista - huomasin
rakkautta säteilevät silmät jotka katsoivat
suoraan sydämeni syvyyksiin.

suoraan sydämeni syvyyksiin.

ja katsoessani hänen silmiinsä
eteeni avautui maisema.

etkö rakentaisi näistä? hän kysyi.
minä katselin
karkeaa ristin puuta, punaisena
valuvia pisaroita,
jotka värjäsivät maan.

minä katselin ihmisiä jotka riensivät
ristin luo, he painoivat päänsä
ja polvistuivat, heidän sydämestään vuoti
jalokivien ja kulta-aarteiden vuo
hänen ristinsä juurelle.

he laskivat sen kaiken roskaksi -
huomaa, kaikki aarteensa he laskivat roskaksi.
eikö se olekin ihmeellistä?
hymyilen.

nyt minä rakennan.

rakennan aivan uudella tavalla, rakennan
rakastaen, rakastan luovuttaen
kaiken hänen käsiinsä.

sillä tiedätkö, tiedätkö mitä näin
katsoessani hänen silmiinsä?

nuo ihmiset, nuo hänen tähtensä
köyhiksi tulleet, jotka laskivat aarteensa ristin
juurelle - ja niin tehdessään he huomasivat: kaikki aarteet
ristin juurelle lasketut olivat vain roskaa -
niin, he näkivät tomuaarteensa
nyt uudessa valossa.

ja he alkoivat rakentaa karkeista aineista,
elämän raadollisuuksiin laskeutuen, kohdaten
ikävät ja ilkeät ihmiset, väistymättä elämän mielettömyyttä
he rakensivat ihmisenkäsin.

rakensivat omaa ristiään kantaen.

minä huomasin: nuo karkeat, yksinkertaiset aineet
muuttuivat jalokiviksi - kultaa, hopeaa - !

sen minä ymmärsin
elämäni tomussa maatessani, ja häpesin
sydämeni tyhmyyttä.

olin luullut tuntevani hänet, olin luullut seuraavani häntä -
ja niihän minä olinkin, mutta
sokeana, niin sokeana -

tiedätkö, ystäväni, tänään rakennan?
rakennan ihmisenkäsin
ristiäni kantaen, enkä enää
voi kerskata itsestäni ja rakentamisestani, kerskaan

vain hänestä:
ihmeellinen on Kristus!
ihmeellinen on hän, joka elämän kovuuden
muuttaa jalokiviksi.

ristinsä ihmeellä.

ja hän tekee sen jokaiselle joka tahtoo tulla.
ja hän näyttää kuinka tomuaarteemme, joita luulimme
jalokiviksi, ovat roskaa.
ja hän näyttää kuinka taivaalliset rikkaudet, joita
luulimme roskaksi, ovat taivaallisia rikkauksia:

rakastaa pienin teoin, yksinkertaisin askelin,
rakastaa niin huomaamattomasti usein
ja toisten kävellessä ohi -

rakastaa pysähtyen, niitä
joita vain harvat rakastavat, sivussa hurraavista laumoista
ja kokemuksia etsivien egoismista.
rakastaa

sillä rakkaudella jonka synnyttää
armo.
eikö se ole rakentavaa rakkautta?
eikö se olekin, eikö se olekin ihmeellistä?

että hän saa meissä,
kylmissä ja ylpeissä, jotka olimme kiinnostuneet
vain omasta rakentamisestamme -
millaisen talon saamme aikaiseksi
taivaan valtakuntaan
hurskaudellamme -

että hän saa meissä,
omaa pyhyyttä rakentavissa ja hurskastelevissa,
aikaan tällaisen rakkauden?

mikä on ristin varaan rakennettu,
on rakennettu elämän todellisuutta pakenematta,
on rakennettu omat kasvonsa kohdaten,
se pysyy.

kylmimmän viimankin edessä!

kuulen
askeleet
syvällä
itsessäni
kävelevät
ajatukset
yön
saapuessa

tiedostaessani sen
mitä on
se lakkaa olemasta
ja tulee toiseksi

mutta yön tullessa
on toisin

se mikä on tiedostettua
lakkaa olemasta
ja mitä todellisesti on
alkaa olla

viimeinen
askel
tietoisuuden
rihma
tarttuva
käsi
sitten
heltiää

rakenna
känsäisin
kourin
elämän
rosoisuudessa
uurtuneita
ystävän
kasvoja
kavahtamatta

niin
rakennat

rakenna
pienin
sanoin
ystävällisin
elein
niin
rakennat
arkipäiväisyyden
kiertokulussa
jalokivistä
kullasta
hopeasta

olen nähnyt

mikä
rakentuu
taivasta
kohti
kurottuen
sydämen
syvyyksistä
kirkkauteen

elävien
toiveiden
syttyessä
haluna
vaeltaa
puhtaasti
kaiken
keskellä
on

jalokiviä
kultaa
hopeaa
kallisarvoista
katoamatonta
ikuisesti

halleluja

istuin rantakivellä
kirkuivat lokit
aurinkoon
katselin olkapäiltäni

pölyt

puhalsi tuuli ajatuksen
hienosäätöä
siirryin tunnustelemaan
todellisuutta
varpaillani

sanot rakastavasi minua
ja pakenen sanojasi
onko se ihme
kun on aina lopulta purtu niskaan
ja ajettu yhteisestä kopista pimeään yöhön
pelkään hellien sanojesi takana
vaanivia hampaita
ja sanojesi tyhjyyttä
vaikka ne olisivatkin tarkoituksesta täydet
ja nyt syytät minua vielä
tästä pelostani
ymmärrän toki
kun on tarpeeksi monta kertaa käännetty selkä
kun on luvattu tulla eikä olla tultu
minunkin tulemattomuuteni
onhan se luonnollista
tuttu tunne hylkäämisestä
vaikka en hylkäisikään

kuinka pavlovin koirat
voivat oppia luottamaan sanoihin
joilla niiden sydämet on särjetty
kuinka ne voivat oppia uskomaan
että nyt ei käy niin
ja kuinka me voimme
me pavlovin koirat
oppia ymmärtämään toisiamme
sinä minun
luottamuksen puutettani ja pakoani yöhön
johon tiedän kohta kuitenkin joutuvani
ja minä sinun turvautumistasi
syytöksiin
kun tiedät minun kohta kuitenkin
hylkäävän

ehkä voimme
hyväksyessämme raadollisuutemme
oppia hyväksymään myös toisen raadollisena
itseemme katsomalla
antamatta silti itsellemme lupaa
raadella
tahdomme kasvaa armoon
jossa jokainen on hyväksytty
ja armoon
joka samalla parantaa
purkaen ehdollistumat meissä
opettaa olemaan lähellä
haavoittuneena
hiljaa

pavlovin koirat

rakentaa esteitä selkeälle tielle
edessä avautuvalle hyvyydelle
kyvyttömyytemme erottaa toisistaan
tie ja tapahtumia koskevat toiveemme
kompastumme mielikuviimme ja
ajatusmaailmamme epäolennaisiin kysymyksiin
ihmetellen miksi tiellä on niin kovin paljon
kuoppia ja satuttavia teräviä kiviä