Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilee elämäämme valoa (2 Kor 4:4). Evankeliumia kuunnellessamme Kristuksen kasvoilta säteilevä Jumalan kirkkaus valaisee joka kerta sydämemme (4:6). Se loistaa koimmepa itsemme sitten tunkion jätevesilammikoksi tai puhtaaksi lähdelammeksi.
Se loistaa kehitysmaan miljoonakaupungin slummin likaiseen ja köyhään majaan yhtä lailla kuin suomalaisen esikaupunkialueen tilavaan ja kauniiseen omakotitaloon. Kaikkialla missä ristiinnaulittua Kristusta julistetaan ja häneen uskotaan – täysin ympäristöstä, läsnäolevista ihmisistä riippumatta, sinne loistaa tämä ihmeellinen valo.
Missä evankeliumia julistetaan, siellä ”kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa loistaa valkeus” (Jes 9:1; Matt 4:16). Siksi vaikka juuri nyt ”kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi” (Ps 23:6).
Herra johdattaa silloinkin vaikka kivut tuntuvat sietämättömiltä ja ongelmat täysin ylivoimaisilta. Siksi ”katson hyljättynäkin silmiis helliin, Jeesus” (virsi 288:4).
Yksikään Kristuksen evankeliumin valon kohdannut ihminen ei voi sille mitään, että hänen elämänsä on merkillinen sekoitus kärsimystä ja iloa. Siinä vaihtelee luottamus ja toiveissa pettyminen, turvallisuus ja pelko, menestys ja vastoinkäymiset, perheriidat, jopa erot, mutta myös sopu, epätoivo ja toivo, kiitos ja panettelu, katkera itku ja vapauttava nauru, sairaus ja terveys.
Lopuksi - kaikkein varmimpana vaiheena, usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema. Keskiaikainen sanonta ilmaisee tämän elämän moniselitteisyyden ja kaksinaisuuden sanoilla: keskellä elämää olemme kuolemassa..
Tähän monella tavoin niin heikkoon, haparoivaan ja mitättömältä tuntuvaan elämäämme loistaa evankeliumissa Kristuksen rakkauden valo. Se valo ei muuta täällä alhaalla elämäämme eikä olosuhteitamme. Se antaa rohkeuden kohdata todellisuus, jota meidän on elettävä.
Se valo ohjaa tietämme askeleen verran eteenpäin maanpäällisessä helvetissämmekin ja muuta emme tarvitsekaan tänään. Sen valon varassa jaksamme vaeltaa ja kantaa ne kuormat, jotka meille on annettu.
Kenties nousemme vastustamaan näin synkältä kuulostavaa opetusta Jumalan lapsen pysyvästä ristin tiestä. Eikö uskovan tulisi jo nyt elää Kristuksen ylösnousemuksen huikeasta voimasta? Eikö evankeliumin valkeuden loistaessa elämäämme kaiken pitäisi olla yhtä ainoaa riemua, voimaa ja selvyyttä? Kaukana olkoon kaikki heikkous ja haparointi!
Ei kiirehditä ajan edelle. Nyt elämme vasta armon aikakaudessa emme vielä täyttymyksen ja kirkkauden ajassa. Täällä kylvetään kyynelin, siellä leikataan riemuiten, täällä kylvetään katoavana, siellä nousee katoamattomana. Nyt kylvetään vähäpätöisenä, kerran nousee kirkkaana, kylvetään heikkona, mutta pian täynnä voimaa (1 Kor 15:43-44). Hetki vielä ja raja on ylitetty ja riemu alkanut.
Siksi yksikään Kristuksen evankeliumin valossa vaeltava ei voi paeta tänään heikkoutta, vähäpätöisyyttä eikä kärsimyksiä. Vieläkin pitää paikkansa, että "Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta." (Apt 14:22).
Jumalan heikkous ja kärsimys Golgatalla Kristuksessa ei ollutkaan tässä maailmassa tilapäisilmiö, jonka ylösnousemus lakaisi pois ja jonka ylösnousemuksen ja helluntain kokeneet opetuslapset voisivat unohtaa.
Jeesuksen ristillä ja alennustiellä on pysyvä merkitys. Kuinka voisimme vaatia tuloksia ja suuria aikaansaannoksia, kun hän sai kokea elämänsä viime hetkinä, että kaikki jättivät hänet. Hän jopa joutui huutamaan: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Eikä se ollut mitään teatteria!
Tänäänkin Jumalan lapset lähetetään kaikkialle maailmaan. He julistavat oman elämänsä kärsimyksessä ristiinnaulittua Kristusta: ”Julistatte Herran kuolemaa siihen asti kun hän tulee” (1 Kor 11:26). Ei kuoleman julistus ole voiton, vaan heikkouden ja tappion julistusta.
Mutta juuri siinä tappiossa oli ja on Kristuksen voitto ja siinä on meidänkin voittomme. Jeesus ei luvannut seuraajilleen mitään menestystarinaa maailmassa (Joh 16:33). Seurakunta tulee olemaan loppuun asti vainottu. Kun Ihmisen Poika tulee löytäneekö hän uskoa maan päältä (Luuk 18:8).
Paavali uskalsi sanoa, että elämä on hänelle Kristus ja kuolema voitto (Fil 1:21). Hän myös sanoi, että hän pitää kaikkea pelkkänä tappiona "tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani tuntemisen rinnalla." Hän jatkaa: "Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen" (Fil 3:8).
On mieletöntä vaihtaa Kristuksen tuntemisen ja seuraamisen heikkous ja avuttomuus tämän ajallisen elämän mahtavuuteen, loistoon, yltäkylläisyyteen ja helppouteen. Vain Kristuksen kanssa tappio voi muuttua voitoksi, heikkous voimaksi ja haparointi kirkkaaksi ja määrätietoiseksi vaellukseksi. Vain hänen seurassaan saavutamme lopullisen voiton!
( Lähde: Olavi Peltola/Uskonelämästä)
Se loistaa kehitysmaan miljoonakaupungin slummin likaiseen ja köyhään majaan yhtä lailla kuin suomalaisen esikaupunkialueen tilavaan ja kauniiseen omakotitaloon. Kaikkialla missä ristiinnaulittua Kristusta julistetaan ja häneen uskotaan – täysin ympäristöstä, läsnäolevista ihmisistä riippumatta, sinne loistaa tämä ihmeellinen valo.
Missä evankeliumia julistetaan, siellä ”kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa loistaa valkeus” (Jes 9:1; Matt 4:16). Siksi vaikka juuri nyt ”kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi” (Ps 23:6).
Herra johdattaa silloinkin vaikka kivut tuntuvat sietämättömiltä ja ongelmat täysin ylivoimaisilta. Siksi ”katson hyljättynäkin silmiis helliin, Jeesus” (virsi 288:4).
Yksikään Kristuksen evankeliumin valon kohdannut ihminen ei voi sille mitään, että hänen elämänsä on merkillinen sekoitus kärsimystä ja iloa. Siinä vaihtelee luottamus ja toiveissa pettyminen, turvallisuus ja pelko, menestys ja vastoinkäymiset, perheriidat, jopa erot, mutta myös sopu, epätoivo ja toivo, kiitos ja panettelu, katkera itku ja vapauttava nauru, sairaus ja terveys.
Lopuksi - kaikkein varmimpana vaiheena, usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema. Keskiaikainen sanonta ilmaisee tämän elämän moniselitteisyyden ja kaksinaisuuden sanoilla: keskellä elämää olemme kuolemassa..
Tähän monella tavoin niin heikkoon, haparoivaan ja mitättömältä tuntuvaan elämäämme loistaa evankeliumissa Kristuksen rakkauden valo. Se valo ei muuta täällä alhaalla elämäämme eikä olosuhteitamme. Se antaa rohkeuden kohdata todellisuus, jota meidän on elettävä.
Se valo ohjaa tietämme askeleen verran eteenpäin maanpäällisessä helvetissämmekin ja muuta emme tarvitsekaan tänään. Sen valon varassa jaksamme vaeltaa ja kantaa ne kuormat, jotka meille on annettu.
Kenties nousemme vastustamaan näin synkältä kuulostavaa opetusta Jumalan lapsen pysyvästä ristin tiestä. Eikö uskovan tulisi jo nyt elää Kristuksen ylösnousemuksen huikeasta voimasta? Eikö evankeliumin valkeuden loistaessa elämäämme kaiken pitäisi olla yhtä ainoaa riemua, voimaa ja selvyyttä? Kaukana olkoon kaikki heikkous ja haparointi!
Ei kiirehditä ajan edelle. Nyt elämme vasta armon aikakaudessa emme vielä täyttymyksen ja kirkkauden ajassa. Täällä kylvetään kyynelin, siellä leikataan riemuiten, täällä kylvetään katoavana, siellä nousee katoamattomana. Nyt kylvetään vähäpätöisenä, kerran nousee kirkkaana, kylvetään heikkona, mutta pian täynnä voimaa (1 Kor 15:43-44). Hetki vielä ja raja on ylitetty ja riemu alkanut.
Siksi yksikään Kristuksen evankeliumin valossa vaeltava ei voi paeta tänään heikkoutta, vähäpätöisyyttä eikä kärsimyksiä. Vieläkin pitää paikkansa, että "Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta." (Apt 14:22).
Jumalan heikkous ja kärsimys Golgatalla Kristuksessa ei ollutkaan tässä maailmassa tilapäisilmiö, jonka ylösnousemus lakaisi pois ja jonka ylösnousemuksen ja helluntain kokeneet opetuslapset voisivat unohtaa.
Jeesuksen ristillä ja alennustiellä on pysyvä merkitys. Kuinka voisimme vaatia tuloksia ja suuria aikaansaannoksia, kun hän sai kokea elämänsä viime hetkinä, että kaikki jättivät hänet. Hän jopa joutui huutamaan: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Eikä se ollut mitään teatteria!
Tänäänkin Jumalan lapset lähetetään kaikkialle maailmaan. He julistavat oman elämänsä kärsimyksessä ristiinnaulittua Kristusta: ”Julistatte Herran kuolemaa siihen asti kun hän tulee” (1 Kor 11:26). Ei kuoleman julistus ole voiton, vaan heikkouden ja tappion julistusta.
Mutta juuri siinä tappiossa oli ja on Kristuksen voitto ja siinä on meidänkin voittomme. Jeesus ei luvannut seuraajilleen mitään menestystarinaa maailmassa (Joh 16:33). Seurakunta tulee olemaan loppuun asti vainottu. Kun Ihmisen Poika tulee löytäneekö hän uskoa maan päältä (Luuk 18:8).
Paavali uskalsi sanoa, että elämä on hänelle Kristus ja kuolema voitto (Fil 1:21). Hän myös sanoi, että hän pitää kaikkea pelkkänä tappiona "tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani tuntemisen rinnalla." Hän jatkaa: "Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen" (Fil 3:8).
On mieletöntä vaihtaa Kristuksen tuntemisen ja seuraamisen heikkous ja avuttomuus tämän ajallisen elämän mahtavuuteen, loistoon, yltäkylläisyyteen ja helppouteen. Vain Kristuksen kanssa tappio voi muuttua voitoksi, heikkous voimaksi ja haparointi kirkkaaksi ja määrätietoiseksi vaellukseksi. Vain hänen seurassaan saavutamme lopullisen voiton!
( Lähde: Olavi Peltola/Uskonelämästä)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos tästä avauksesta; laitanpa tähän yhteyteen jo aiemmin tekemäni koosteen Jumalan valtakunnan arvoista:
• mikä ihmisten keskuudessa on korkeata ja arvostettua, se onkin Jumalan edessä kauhistus
• ensimmäiset (= ’pyrkyrit’) tulevatkin viimeisiksi
• Pyhä Henki auttaa meidän heikkouttamme, ei meidän vahvuuttamme
• kristillinen johtaja olkoon muiden palvelija
• Jeesus ei kehottanut omiaan ihailemaan häntä, vaan seuraamaan häntä
• tie Jumalan valtakuntaan käy monen ahdistuksen kautta; ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä
• Jumala pääosin nöyryyttää kristittyä, sielunvihollinen antaa mielellään ylennyksiä (= ’tekeytyy valkeuden enkeliksi’)
• Raamatun salaisuus on Kristus; Kristuksen salaisuus on armo; armon salaisuus on nöyryys
• vain hengellisesti köyhät tuntevat Jumalan valtakunnan, eivät hengellisesti itseriittoiset
• ihmiset katsovat, miltä henkilö vaikuttaa käytöksensä ja esiintymisensä perusteella; Jumala katsoo ihmisen sisimpään
• kristityn (= Jeesuksen oman) elämässä tärkeintä ei ole oikea ja puhdas oppi, vaan oikea ja puhdas suhde Jumalaan ja lähimmäisiimme
• ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ei hänen kirjanoppineisuutensa
• itseensä pettyminen, oman toiminnan ja käytöksen häpeäminen on todiste Pyhän Hengen asumisesta kristityssä; jonkin kristillisen konferenssin yhteydessä koettu euforia ei sitä välttämättä ole
• syntiä tekevät kaikki ihmiset täällä syntiin langenneella Telluksella, mutta: kristityille se on ”shame”, jumalattomille ”pride”
• se, joka huutaa Jumalaa hädässään avuksi, pelastuu; ei se, joka huutaa Jumalaa yhteistyökumppanikseen oman elämänsä voimaannuttamiseen
• Jumalan valtakunnassa iloitaan syntisestä, joka kääntyy Jumalan puoleen; Jumalalle on kunnia-asia armahtaa syntinen ihminen
• kristityn pelastusvarmuudessa ei ole kyse pelastettavan uskonelämän (pyhityksen) laadusta, vaan luottamuksesta pelastajan (Jeesus Kristus) varmuuteen
• kristitty ei tule Golgatalle hakemaan Jumalalta vanhurskautta eikä mielisuosiota, vielä vähemmän palkkaa omasta hengellisestä palvelutehtävästään; kristitty tulee Golgatan ristin juurelle ainoastaan pyytämään Jumalalta laupeutta (armahdusta ja anteeksiantoa)
• täällä ajassa ihmisten keskuudessa surkeasti epäonnistunut luuseri onkin sankari, joka päätyy Jumalan valtakunnassa Aabrahamin helmaan
Kiitos viestistäsi, joka on varmasti siunaukseksi ja rohkaisuksi monelle meistä palstalaisista.
Jumalan Siunausta sinulle.
s-seutulainen
Jos saisin valita, niin mieluimmin menisin Mooseksen kauhtanan helmoihin.
T. Savoseutulainen.