Onko kenelläkään tietoa järjestetäänkö tänä kesänä itsemurhan tehneiden läheisille kesällä kokoontumista/leiriä? Ja jos joku on tällaisessa ollut mukana, niin minkälaista siellä oli? Oman siskon kuolemasta tulee kohta kuluneeksi 2 vuotta. Paikkakunnallani toimii surunauhayhdistys, mutta en ole saanut itseä niskasta kiinni, että kävisin kokoontumisessa edes sen yhden kerran katsomassa. Voisi olla hyvä jutella ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Nyt kun voi joskus jopa muistella siskoa ilman kyyneliä. Elämä jatkuu, mutta ikävä jää.
Itsemurhan tehneiden läheiset
sisko-81
62079
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En tiedä tuosta surunauhasta tai muusta, mutta halusin silti kirjoittaa sinulle. Oma veljeni kuoli viime kuussa. Asia on tuore, mutta tuntuu, että olisin prosessoinut tätä kuolemaa jo montavuotta, kun veljeni oli niin itsetuhoinen.
Kaikki puhuvat, että hänen kuolemansa oli vahinko, mutta itse en usko, että näin oli. Hän ei enään välittänyt ja veti viinaa lääkkeidensä kanssa, vaikka tiesi, että sillä tavalla ruumishuone kutsuu kylään.
Itse en osaa muuta kuin muistella. Käyn läpi kämppämme huoneita ja muistelen viimeistä päivää kun nähtiin. Hän oli auttamassa mua muutossa ja meillä oli hauskaa. Vaellan vessaan, saunaan, parvekkeelle ja käyn läpi mitä puhuttiin, missä ja miten veljeni seisoi jne.jne. Samoin käyn läpi lapsuuttani ja asioita pulpahtaa mieleen joita en ole pitkään aikaan edes muistanut.
Välillä naureskelen itsekseni meidän jutuille ja toisinaan tuntuu, että tukehdun tähän tunteeseen, joka kalvaa.
Otan osaa suruusi!
Otan myös osaa suruusi, joka on melko tuore. Sanotaan, että aika parantaa haavat, ei ainakaan vielä ole tepsinyt minun kohdallani..Minusta tuntuu siltä, että joka kerta kun siskon kuoleman vuosipäivä lähestyy tai koittaa jokin perhejuhla tai kuulee samanlaisen kohtalon, ne haavat alkavat vuotamaan. Kun omassa elämässä tapahtuu jotain merkittävää, jonka yleensä on jakanut siskon kanssa, silloin todellisuus iskee vastaan ja kovaa, kun ei ole enää sitä ihmistä, jolle kertoa. Kirjoitit, että luopumisesi alkoi jo aiemmin koska veljesi oli itsetuhoinen..Näin minäkin olen monesti ajatellut siskostani, sitä vaan turtui siihen toisen ainaiseen pahaan oloon. Ja on tosiaan totta, että mieleen tulee sellaisia muistojakin, joita ei ole moneen aikaan muistellut. Kaikista eniten minua nykyään häiritsee se, kuinka olen huomannut olevani kateellinen kavereitteni läheisille sisarsuhteille. Ihan omituista tämä elämä! Ja hitto vie kun on taas niin ikävä :(
Mun isä tappoi itsensä viime kesänä... asiasta puhuminen on tosi vaikeaa ja tuntuu että vasta nyt oon alkanu asiaa käsittelemään... aiemmin piti huolehtia äidistä joka masentui isän kuoleman jälkeen ja siskoista jotka voivat myös huonosti... olisi ihanaa puhua asiasta ihmisten kanssa jotka tietävät miltä tuntuu menettää läheinen näin...
Niin..aika parantaa haavat. Kipu kyllä muuttaa muotoaan, mutta en usko, että niinkään selviän veljeni kuolemasta kokonaan, koska periaatteessa, ei siitä voi. Olen aikoja sitten menettänyt yhden siskonkin ja täytyy myöntää, että häntäkin mietin, viellä 13-vuodenkin jälkeen ja olen surullinen, että hän kuoli.
Itsestäni tuntui oudolta vappu ja MM-kisojen alkaminen. Broidin piti tulla meille katsomaan matseja, suunnitteli jättävän lääkityksen jotta voisi ottaa muutaman kaljan (lääkärit olivat painottaneet, että lääkkeet alkoholin kanssa pysäyttävät sydämen) matsia katsoessa.
Jotenkin on niin vaikea tajuta, kun hänellä kuitenkin oli suunnitelmia, että miksi sitten näin? Hän oli saamassa apua ja kaikkea...
Omat läheiset eivät oikein tahdo puhua veljestäni, heihin se puhuminen sattuu. Itselläni taas olisi hirveä tarve kelata kaikkea, vatvoa, muistella ja muistaa. Pakko pitää hänet lähellä.
Itse olin katkera omalle miehelleni muutamia päiviä veljeni kuoleman jälkeen. Hänellä on vähän saman tapainen veli, kuin nyt kuolleeni ja olin hänelle niin vihainen ja katkera siitä, että hänellä on veli ja hän ei osoita tarpeeksi tukeaan ja kiittolissuuttaan veljelleen. Se oli aivan kamalaa tajuta, että kykenin jotenkin niin alhaiseen tunteeseen..että hänellä on veli elossa ja minulla ei. Mutta se kuuluu asiaan. Muistan saman tunteen, kun siskoni kuoli. Olin kateellinen ja katkera, kun erään ystäväni sisko taas eli. Meidän siskot kun syntyivät samaan aikaan ja oli niin tuskaa kuunnella hänen kertomuksiaan siitä mitä hänen siskonsa jo osasi ja sitä ylpeyttä ja olin niin katkera ja kateellinen! Onneksi se meni ohi, enkä sitä tunnetta näyttänyt tai ilmi tuonut mitenkään tälle ystävälleni. Tosin en osannut niin iloita muiden mukana, kun itse olin menettänyt oman siskoni.
Nyt tulee äitien päivä. Suuntaamme mutsille ja yksi puuttuu joukosta. Joulu...se jo on mielessä, että miten hirveetä on mennä mutsille ja tajuta, että yksi puuttuu joukosta...meidän joka joulunen traditio, että silloin keräännytään yhteen hetkeksi, perheeksi. Muuten emme välttämättä koko vuona vieraile äidin luona samaan aikaan.
Itseäni helpottaa se, että veljeni kuoli nukkuessaan. Hän oli todella rauhallinen enkä armollisempaa tapaa voi keksiäkkään millä lähteä pois (mutta arvaa vaan pelottaako minua nukahtaminen tämän takia! Vaikka tiedän, että sen aiheutti lääkkeet ja viina). Silloin, kun minulle tuotiin kuolin viesti, niin ajattelin, että näin sen piti mennä ja olin jotenkin rauhallinen. Toki, menin shokkiin, itkin ja tärisin, voin pahoin ja tuntui kuin olisin menettänyt koko elämän (ja tavallaan menetinkin hirveän suuren osan elämästäni) mutta päällimäisin tunne oli, että näin tämän piti mennä, ei mitenkään muutoin ja sama tunne oli, kun kävimme laskemassa uurnan, että oli minun tehtäväni saattaa veljeni haudan lepoon ei hänen minua. Ja oikeasti, niin se olikin, sillä molemmat vanhempani olivat kännissä ja jättivät hautajais järjestelyt kokonaan minulle. Isän avokista oli apua, mutta vanhempiani sain hävetä silmät päästä.
Itse en ole paljoa veljeni perään itkenyt. Ensimmäiset päivät ja Vappuna sekä siunaustilaisuudessa, kun kävin jättämässä hänelle hyvästit ruumishuoneella (tai sen kappelissa) sekä silloin, kun kävin hänen haudallaan ekan kerran Uurnan laskun jälkeen. Kovin vähän, kun miettii, että tästä on kohta kaksi kuukautta. Ja silti tuntuu, että on vain kuukausi, muutama päivä, eilen tai ettei sitä viellä olekkaan oikeasti tapahtunut.
Minä olin meidän perheestä oikeastaan ainut, joka tajusi tilanteen vakavuuden. Kerkesin jättää hyvästit veljeni ollessa viellä elossa. Ja toisinaan olen katkera siitäkin, että isäni käski minun pitämään veljeni elossa, koska hän ei kerinnyt...oli liian kiire pitää pää sekaisin. Mutsi ei edes käynyt sairaalassa tai soittanut veljlleni. Minulle kerran kännissä ja käski huolehtia, että saa päänsä parannettua.
Ihan, kuin olisin yksin riittänyt. Aika kovat odotukset, tälläistä tavallista tyttöä kohtaan. No minä yritin parhaani. Vaikka olen väännellyt ja käännellyt asiaa miten päin, en keksi mitään mitä olisin voinut toisin tehdä (paitsi telkeä veljeni kahdeksivuodeksi kellariin psykiatrin kanssa).
Tavallaan olen vihainen veljellenikin. Tuntuu kuin se rakkaus mitä häntä kohtaan tunsin olisi ollutkin täysin arvotonta ja yhdentekevää, vaikka tiedän, ettei näin ollut. Tiedän, että hän tunsi ihan samoin minua kohtaan..ja ei hänellä tosiaan mitään velvoitetta ollut minun vuokseni elää. Se vaan tuntuu niin tuhlaukselta, kun hän oli niin nuori...vasta 22-vuotias. Itse olen kaksivuotta vanhempi, mutta tuntuu, kuin olisin vanhennut 30-vuotta muutamassa kuukaudessa. Tai no, ei valehdella, olen tuntenut itseni nelikymppiseksi jo 5-vuotta..nyt tunnen itseni viiskymppiseksi;)
Voimia teille!
Surunauha ry järjestää kangasalalla elokuussa leirin, olin siellä viime kesä. oli ihanaa puhua, kun tiesi, että itsemurha koskettaa siellä jokaista. Surunauhalla on myös puhelinpalvelua, jos halaut puhua jonkun kanssa. Olen ollut myös vertaisryhmässä, kokemus pelkästään myönteinen. Läheiset, jotka eivät ole kokeneet itsemurhaa, eivät oikein ymmärrä, kuinka pitkään tarvitsee asian puhumista ja pohtimista. Mietin menetystä joka päivä, vaikka aika vähän muuttaa kokemusta. Suru voi tulee usein ja edelleen itkettää. Menetyksestä on 1,5 vuotta, mutta tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen.
miten sinne pääsee mukaan? kuinka pitkä leiri on ja mitä siihen osallistuminen maksaa? Ja minkälainen leiri on tai sen ohjelma? Olisi todella mukava osallistua sellaiseen.kiitos, että vastasit