Yle huolissaan mielenterveysongelmaisten ihmisoikeuksien liiallisesta edistämisestä

Niin, yleensähän ympäristö hoitaa ennen kaikkea itseään silloin kun hoidetaan jotakuta yhtä.

Kun yksi ryhmän jäsen saadaan pakotettua tai painostettua ruotuun, tulee muille parempi olo. Viis siitä, mitä mieltä hän itse on. Ja kun tähän tilanteeseen hoidettavan asemassa joutuu, huomaa pian, että vähimmillä vaurioilla selviää jos myöntää "kaiken."

Jotenkin tuntuu siltä, että yleinen näkemys on siinä, että potilaita ei saisi päästää julkisuudessa ääneen.
Eihän mitkään epäkohdat ole tarkoitettu kaikelle kansalle tiedoksi.

Monissa paikoissa on tähänkin asti ollut käytäntönä, jos työntekijä kertoo julki jotain epäkohtia, niin potkut tulee.
Potilaita ei toki voi sanoa irti mistään työsuhteesta, koska ovat potilaina.

Takavuosina on tullut törmättyä sellaiseen, että laitoksessa oleva potilas on valittanut jonnekkin, usein ehkä ihan aiheestakin. Asia on kuitenkin käännetty niinpäin, että " potilaan sairaus on vaan mennyt pahemmaksi ", eikä häntä ole uskominen.
Eli oletuksella " kuka nyt hullua uskoisi " tai " hullua ei tarvitse uskoa ".

Onhan nykyään olemassa jokin Mad in Finland-sivusto, jossa on omakohtaisia kokemuksia laitos-ym. hoidoista.

Kaiken pitäisi tulla laajasti julkisuuteen, sekä hyvien että huonojen puolien.
Aina halutaan näyttää vain se hyvä, muusta on parempi vaieta.

Mietin tätä vaan siltä kantilta, että miksi syömishäiriötä ei yleensä tunnuta mieltävän riippuvuussairaudeksi? Ihan samalla tavalla se syömishäiriöinen on riippuvainen niistä syömis-sairaalloisista- tavoistaan: säännöistään, itsensä näännyttämisestä, vatsalihasliikkeiden tekemisestä sairaalasängyssä, tai ahmimisesta ym. ym. Peliriippuvaisia ja seksiriippuvaisiakin, eli toiminnallisista riippuvuuksista kärsiviä, jo hoidetaan samoin kuin päihderiippuvaisia: Minnesota-hoitopaikoissa ja vertaistuella (a-a, n-a, g-a, s-a-a). Syömishäiriö on selkeästi toiminnallinen riippuvuus, mutta joissain tapauksissa myös rinnastuu vahvasti päohderiippuvuuteen. Syömishäiriö ei ole mielisairaus sen enempää kuin alkoholismikaan. Joskus tosin mietin, onko alkoholismi mielisairaus sittenkin? Kaikki juopot pakkohoitoon, vai jatketaanko samaan malliin, että jokkainen saa vappaasti juua ittesä hengiltä?

Nää kuvatut omaiset, jotka joutuu käymään terapiassa... Hehän käy siellä myös riippuvuuen takia; he on läheisriippuvaisia. Minnesotahoidossa hoidetaan myös läheisriippuvaisia ja siellä heitä opetetaan ns. "hoitamaan oma tonttinsa". Ei ole heidän asia kokoajan valvoa alkoholistin jokaista ryyppyä/ syömishäiriöisen suupalaa. Monesti läheisriippuvainen oppii nää käytösmallit lapsiudenkodistaan ja jatkaa niitä sotten aikuisuudessaan. Ei siis ihme, että tää "Pelastakaa Veera Pelastusrinki"-koostuu hänen sukulaisistaan...

Monet sairaat ihmiset hylätään, kun se sairaus on vaan toisille liikaa... Miksi nää ei hylkää "Veeraa", jos kerran "Ei häntä kukaan kestä"? Oispa kiva olla 10 ihmisen "suojelemana" (vahdittavana ja syyllistettävänä, uhattavana, juoruiltavana), joiden mielestä mua ei kukaan kestä...

"Terveille" on monesti niin vaikeaa... niin antas meijän sairaiden huolehtia rauhassa toisistamme.

Nim. Jäsen suunnilleen 2 skitsofreenikon, yhen aspergerinsyndroomaisen, yhen pakko-oireisen, yhen epävakaan ja yhen alkoholistin yhteisössä

Periaatteessa olisi mahdollista erottaa toisistaan ihmisen hengen turvaaminen (esim. itsemurhayrityksessä) varsinaisesta hoidosta. On eettisesti eri asia estää pakkokeinoin ihmistä vahingoittamasta itseään kuin alistaa hänet hoitotoimenpiteisiin. Hengen turvaaminen tahdonvastaisesti olisi periaatteessa ja käytännössäkin melko yksinkertaista - en toki sano että se on helppoa, enkä ota kantaa onko se eettisesti oikein. Jossain kohtaa menee kuitenkin raja siihen, missä hengen tai fyysisen vahingoittumattomuuden turvaaminen muuttuu hoitotoimenpiteiksi, ja jälkimmäisistä ihmisen pitäisi mielestäni aina voida kieltäytyä.

Hoitotoimet on aina jostain näkökulmasta perusteltu, ja se näkökulma on sidoksissa historialliseen ajankohtaan ja tieteen kehitysvaiheeseen. Näkökulma on myös aina vain sen, joka hoitotoimia toteuttaa. Näkökulma on subjektiivinen, ei objektiivinen, vaikka lääketiede halutaankin esittää muka objektiivisena. Hoitotoimet ovat siis hyvin kyseenalaisia aina. Historia osoittaa, että lääketieteellä on vahingoitettu ihmisiä valtavasti, ja aina ovat lääkärit luulleet toteuttavansa tieteen viimeistä sanaa. Aina he ovat väittäneet vain "auttavansa."

Myös nykyisessä historiallisessa tilanteessa on jo osoitettu käytössä olevien psykiatrian hoitokeinojen kuten esim. lääkityksen ja stigmatisoivan diagnosoinnin aiheuttavan potilaana oleville ihmisille paljon haittaa. Hyötyjen osoittaminen on jäänyt vähiin, itse asiassa kun psykiatrian tutkimuksia tarkastelee on vaikea hahmottaa, missä se hyöty oikeastaan onkaan, kun todetut haittavaikutukset ovat niin suuret. Suuret sekä potilaana olevan fyysiselle terveydelle (katastrofi) että psyykkiselle tasapainolle ja hyvinvoinnille (yhtä lailla katastrofi -usein, tästä olisi paljon sanottavaa...)

Koska hoitotoimet ovat aina mahdollisesti vahingoittavia, pitäisi ihmisen AINA voida kieltäytyä niistä. Kieltoa pitäisi AINA kunnioittaa.

Pakkohoidosta olisi täysin mahdollista irrottaa hoito ja käyttää vain pakkoa - hyvin rajatusti, hengen pelastamiseen ja mahdollisesti vakavan itsen vahingoittamisen estämiseen. Käytännössä en itse voi olla kannattamatta tätä pakkotoimimahdollisuutta - siis että ei anneta kenenkään tappaa itseään vaikka hän haluaisi, jos vain voimme sen estää. Mutta jos estämmekin sen jollakin, mahdollisesti väkivaltaisellakin keinolla (mikä se keino olisi, on toinen asia) niin emme voi pakottaa häntä ottamaan kehoonsa esimerkiksi mitään hänen psyykeään muuttavaa kemiallista ainetta, emmekä voi diagnosoida häntä jos hän ei sitä halua, emmekä voi pakottaa häntä muutenkaan ottamaan vastaan mitään mitä me itse kutsumme avuksi jos hän on sitä mieltä että hänelle se ei ole apua vaan jotain vahingollista.

En usko että päästään koskaan sellaiseen eettiseen yhteisymmärrykseen, että ihmisten voisi antaa vain tappaa itsensä tosta vaan... Oikeus tappaa itsensä on vaikea eettinen kysymys, ja tärkeää olisi että siitä käytäisiin jatkuvaa pohdintaa. Koska kuitenkin, niin kauan kuin yhteiskunnan enemmistö ajattelee että itsaria tekevä pitää pysäyttää, täytyisi siihen kehittää sellainen pysäytystapa jolla kajotaan hänen mieleensä ja ruumiiseensa niin vähän kuin mahdollista. Psykiatriaa ei siis saa soveltaa ihmiseen hänen tahtonsa vastaisesti, koskaan. Itsensä tappamisen estämistä voisi sanoa vaikka eräänlaiseksi poliisitoiminnan laajennukseksi, jos niin halutaan...

Enkä oikeastaan ajattele että itsemurhan estäminen jos ihminen itse sitä vakaasti haluaa olisi loputtomasti oikein. Sama kysymys kuin eutanasiassa pitkälti... Huolestuneet ympärillä olevat ehkä haluavat pikemminkin varmistua henkilön tahdon vakaudesta, jotta hän ei tekisi hätiköityä päätöstä. Loppupeleissä on minunkin mielestäni ihmisillä oikeus päättää elämästään ja kuolemastaan. Haluaisin kuitenkin, jos näen jonkun tekevän tai aikovan tehdä itsarin, keskustella hänen kanssaan ja tarvittaessa olen valmis käyttämään mahdollisimman lempeää pakkokeinoa estääkseni häntä toteuttamasta aiettaan - toteuttamasta sitä ainakaan ihan heti, ainakaan ennen kuin olen varmistunut että hän sitä todella haluaa, ja että hän on tietoinen kaikista vaihtoehdoista ja erilaisista saatavilla olevista apukeinoista. - Apukeinojahan on paljon muitakin kuin psykiatria!

Anonyymi kirjoitti:

Periaatteessa olisi mahdollista erottaa toisistaan ihmisen hengen turvaaminen (esim. itsemurhayrityksessä) varsinaisesta hoidosta. On eettisesti eri asia estää pakkokeinoin ihmistä vahingoittamasta itseään kuin alistaa hänet hoitotoimenpiteisiin. Hengen turvaaminen tahdonvastaisesti olisi periaatteessa ja käytännössäkin melko yksinkertaista - en toki sano että se on helppoa, enkä ota kantaa onko se eettisesti oikein. Jossain kohtaa menee kuitenkin raja siihen, missä hengen tai fyysisen vahingoittumattomuuden turvaaminen muuttuu hoitotoimenpiteiksi, ja jälkimmäisistä ihmisen pitäisi mielestäni aina voida kieltäytyä.

Hoitotoimet on aina jostain näkökulmasta perusteltu, ja se näkökulma on sidoksissa historialliseen ajankohtaan ja tieteen kehitysvaiheeseen. Näkökulma on myös aina vain sen, joka hoitotoimia toteuttaa. Näkökulma on subjektiivinen, ei objektiivinen, vaikka lääketiede halutaankin esittää muka objektiivisena. Hoitotoimet ovat siis hyvin kyseenalaisia aina. Historia osoittaa, että lääketieteellä on vahingoitettu ihmisiä valtavasti, ja aina ovat lääkärit luulleet toteuttavansa tieteen viimeistä sanaa. Aina he ovat väittäneet vain "auttavansa."

Myös nykyisessä historiallisessa tilanteessa on jo osoitettu käytössä olevien psykiatrian hoitokeinojen kuten esim. lääkityksen ja stigmatisoivan diagnosoinnin aiheuttavan potilaana oleville ihmisille paljon haittaa. Hyötyjen osoittaminen on jäänyt vähiin, itse asiassa kun psykiatrian tutkimuksia tarkastelee on vaikea hahmottaa, missä se hyöty oikeastaan onkaan, kun todetut haittavaikutukset ovat niin suuret. Suuret sekä potilaana olevan fyysiselle terveydelle (katastrofi) että psyykkiselle tasapainolle ja hyvinvoinnille (yhtä lailla katastrofi -usein, tästä olisi paljon sanottavaa...)

Koska hoitotoimet ovat aina mahdollisesti vahingoittavia, pitäisi ihmisen AINA voida kieltäytyä niistä. Kieltoa pitäisi AINA kunnioittaa.

Pakkohoidosta olisi täysin mahdollista irrottaa hoito ja käyttää vain pakkoa - hyvin rajatusti, hengen pelastamiseen ja mahdollisesti vakavan itsen vahingoittamisen estämiseen. Käytännössä en itse voi olla kannattamatta tätä pakkotoimimahdollisuutta - siis että ei anneta kenenkään tappaa itseään vaikka hän haluaisi, jos vain voimme sen estää. Mutta jos estämmekin sen jollakin, mahdollisesti väkivaltaisellakin keinolla (mikä se keino olisi, on toinen asia) niin emme voi pakottaa häntä ottamaan kehoonsa esimerkiksi mitään hänen psyykeään muuttavaa kemiallista ainetta, emmekä voi diagnosoida häntä jos hän ei sitä halua, emmekä voi pakottaa häntä muutenkaan ottamaan vastaan mitään mitä me itse kutsumme avuksi jos hän on sitä mieltä että hänelle se ei ole apua vaan jotain vahingollista.

En usko että päästään koskaan sellaiseen eettiseen yhteisymmärrykseen, että ihmisten voisi antaa vain tappaa itsensä tosta vaan... Oikeus tappaa itsensä on vaikea eettinen kysymys, ja tärkeää olisi että siitä käytäisiin jatkuvaa pohdintaa. Koska kuitenkin, niin kauan kuin yhteiskunnan enemmistö ajattelee että itsaria tekevä pitää pysäyttää, täytyisi siihen kehittää sellainen pysäytystapa jolla kajotaan hänen mieleensä ja ruumiiseensa niin vähän kuin mahdollista. Psykiatriaa ei siis saa soveltaa ihmiseen hänen tahtonsa vastaisesti, koskaan. Itsensä tappamisen estämistä voisi sanoa vaikka eräänlaiseksi poliisitoiminnan laajennukseksi, jos niin halutaan...

Enkä oikeastaan ajattele että itsemurhan estäminen jos ihminen itse sitä vakaasti haluaa olisi loputtomasti oikein. Sama kysymys kuin eutanasiassa pitkälti... Huolestuneet ympärillä olevat ehkä haluavat pikemminkin varmistua henkilön tahdon vakaudesta, jotta hän ei tekisi hätiköityä päätöstä. Loppupeleissä on minunkin mielestäni ihmisillä oikeus päättää elämästään ja kuolemastaan. Haluaisin kuitenkin, jos näen jonkun tekevän tai aikovan tehdä itsarin, keskustella hänen kanssaan ja tarvittaessa olen valmis käyttämään mahdollisimman lempeää pakkokeinoa estääkseni häntä toteuttamasta aiettaan - toteuttamasta sitä ainakaan ihan heti, ainakaan ennen kuin olen varmistunut että hän sitä todella haluaa, ja että hän on tietoinen kaikista vaihtoehdoista ja erilaisista saatavilla olevista apukeinoista. - Apukeinojahan on paljon muitakin kuin psykiatria!

Lue lisää

Lisään edelliseen, että tarkoitin tilanteita, joissa on henki kyseessä (esim. itsemurhayritys). Aloituksessa viitatussa Ylen jutussa käsiteltiin addiktiota ja pakkotoimintoja. Niissä ei ainakaan minun mielestäni tulisi kyseeseen minkäänlainen pakkotoimenpide.

Kun pakkohoitoa vaati Veeran perhe, herää kysymys, mikä osuus heillä on Veeran ongelmissa. Usein addiktoitunut ja syömisongelmista kärsivä ihminen koettaa saavuttaa käytöksellään itsemääräämistä tilanteessa, jossa perhevuorovaikutus estää sen. Jos ympäröivä maailma alkaa rajoittaa "ukkosenjohdattimena" toimivan perheenjäsenen itsemääräämistä, hänen tilanteensa siitä vain pahenee. Näin mielenterveysjärjestelmässä kuitenkin usein toimitaan.

Anonyymi kirjoitti:

Lisään edelliseen, että tarkoitin tilanteita, joissa on henki kyseessä (esim. itsemurhayritys). Aloituksessa viitatussa Ylen jutussa käsiteltiin addiktiota ja pakkotoimintoja. Niissä ei ainakaan minun mielestäni tulisi kyseeseen minkäänlainen pakkotoimenpide.

Kun pakkohoitoa vaati Veeran perhe, herää kysymys, mikä osuus heillä on Veeran ongelmissa. Usein addiktoitunut ja syömisongelmista kärsivä ihminen koettaa saavuttaa käytöksellään itsemääräämistä tilanteessa, jossa perhevuorovaikutus estää sen. Jos ympäröivä maailma alkaa rajoittaa "ukkosenjohdattimena" toimivan perheenjäsenen itsemääräämistä, hänen tilanteensa siitä vain pahenee. Näin mielenterveysjärjestelmässä kuitenkin usein toimitaan.

Lue lisää

Perhe on todennäköisesti traumatisoinut Veeran, ja nyt he yrittävät jatkaa samaa "auttamisyrityksillään."

Anonyymi kirjoitti:

Perhe on todennäköisesti traumatisoinut Veeran, ja nyt he yrittävät jatkaa samaa "auttamisyrityksillään."

Niin ja tämähän mitä Ylen jutussa sanottiin, ei pidä paikkaansa:
"Niin sanottuun pakkohoitoon on Suomessa erittäin tiukat kriteerit, ja potilaan itsemääräämisoikeus on vahva."

Tarkkailulähetteen voi saada hyvin heppoisin perustein keneltä tahansa yleislääkäriltä, jos vain hänen subjektiivisesti havainnoimansa mutu-edellytykset täyttyvät. Psykoosidiagnoosiahan ei tarvita, ainoastaan epäily psykoosista.

"Kun hän herää sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen, päivystävä psykiatri arvioi hänet. Kun Veera tietää, mikä päivä tänään on, hänet päästetään pois. Joskus hänet on kuitenkin lähetetty psykiatriseen sairaalaan tahdonvastaiseen tarkkailuun. Siellä hän viettää neljä päivää, skarppaa ja kertoo psykiatreille, että osastohoitoa ei tarvita. Tarina on ostettu aina."
Veeran onni, että tarina on aina "ostettu"! Hän on hyvä esittämään:)
Jos ei olisi, ja hän olisi joutunut jäämään pakkohoitoon, hänen olisi todennäköisesti käynyt vielä huonommin kuin nyt.

"Hoitotahot hokevat, että hän on hoidon vastainen. Eikö motivaatio hoitoon pitäisi löytää juuri hoidollisin keinoin?"
Huh huh, mitenkähän se hoitomotivaatio hoidettaisiin ihmiseen? Aivopesemällä?
Sitäpaitsi kuvata ihmistä adjektiivilla "hoidonvastainen" on merkki, että häneen ei suhtauduta ihmisenä ja subjektina vaan objektina, jossa jonkin asian "vastaisuus" on ikään kuin hänestä itsestään riippumaton piirre tai ominaisuus. Todellisuudessa Veeralla on mielipide hoidosta, ja siihen pitäisi myös suhtautua kuten kenen tahansa perusteltuun mielipiteeseen.

"Veera olisi kaivannut keskustelua – hän ei tiennyt, miksi syöminen ahdisti häntä niin paljon. "
Veera olisi halunnut keskustella. Hän ei siis ole mitenkään "hoidonvastainen", vaan haluaa apua voidakseen muuttaa tilannettaan. Sitä mahdollisuutta hänelle ei ilmeisesti missään vaiheessa ollut tarjolla, ainakaan riittävästi, eikä oikeanlaista.

"Veera on menettänyt luottonsa hoitolaitoksiin, joissa keskustelun määrä ja mielenterveyden hoito on heikkoa, joten hän välttelee niitä."
Edelleen jätetään jutussa huomiotta Veeran itse selkeästi ilmaisema hoidontarve ja nähdään ongelmana, ettei hän huoli mielenterveysjärjestelmän tarjoamia hoitomuotoja, joiden ei koe hyödyttävän itseään.

"Haimme käräjäoikeudesta hänelle edunvalvontaa, jotta voisimme vaikuttaa hoitoon. Mukana oli psykiatrin lausunto, minkä mukaan Veera vain toisinaan pystyy rationaalisiin päätöksiin. Veera ei pitänyt asiasta. Tuomiossa luki, että henkilön oman vastustuksen vuoksi muuta ei määrätä."
Kaameeta! Onneksi tällä kertaa tuomioistuin kuunteli Veeraa. Onneksi hänellä on kaikesta päätellen hyvä supliikki, ja kuten jutussa lukee, "Hän on siisti, hyvin pukeutuva, fiksu, korkeakoulutettu ihminen. " Tällaiset pärjäävät parhaiten. Teroita kyntesi, Veera!
Aremmat ja ujommat olisivat luultavasti jo tulleet jyrätyksi tuomioistuimessakin, ja kun kerran joutuu edunvalvontaan, voi sanoa hyvästit ihmisoikeuksilleen ja osallistumismahdollisuuksilleen kansalaisena.

"Hän sinnitteli arvostetussa työpaikassaan pitkään, kunnes siitäkään ei tullut enää mitään."
Onnittelut Veeralle lahjakkuudesta, määrätietoisuudesta ja työpanoksesta, jonka hän ehti antaa. Toivotaan, että hän pääsee jossain vaiheessa jatkamaan siitä mihin jäi.

"Veera kutsuu hotellihuoneita turvapaikakseen ja käyttää rahansa niihin."
Jokainen ihminen tarvitsee turvapaikan. Veera etsii omia, rauhallisia tiloja, joissa voi hetken aikaa latautua ja katsoa eteenpäin. On hänen asiansa, miten hän rahansa käyttää.

"Tukiryhmästämme kolme käy terapiassa vain tämän takia. Muutkin kärsivät ahdistuksesta. Samukin hakee jo ammattiapua ja kärsii paniikkikohtauksista.
Veeran sairaus sairastuttaa kaikki."
Hoitakaa omat asianne, ja menkää vaikka jollekin läheisriippuvuuskurssille.

"Olen tämän takia itse mielenterveyshoidon asiakas. Psykiatrin tapaamisissakin päädyn yleensä puhumaan vain Veeran asioista. En voi enää lopettaa. Jos minä en enää jaksa, miten hänkään jaksaisi? Nyt työni on yrittää pitää hänet hengissä."
Samu on pahasti läheisriippuvainen. Hän on sotkenut omat ongelmansa Veeraan niin tiiviisti, ettei pysty enää rimpuilemaan irti. Kuten useimmat muutkin läheisriippuvaiset, hän ei näe omia ongelmiaan ja menneisyytensä traumoja, vaan syyttää kaikesta Veeraa - tai Samun tapauksessa ei ilmeisesti syytä, näkee kuitenkin ainoastaan Veeran haavoittuvana ja apua tarvitsevana. Kietoutuneisuudellaan ja hyysäämisellään Samu saattaa tässä vaiheessa pahentaa Veeran tilaa.

Veeralle ei ilmeisesti ole koskaan tarjottu mahdollisuutta kunnolliseen psykoterapiaan. Turha sitten itkeä, ettei hän kuntoudu.

Anonyymi kirjoitti:

Periaatteessa olisi mahdollista erottaa toisistaan ihmisen hengen turvaaminen (esim. itsemurhayrityksessä) varsinaisesta hoidosta. On eettisesti eri asia estää pakkokeinoin ihmistä vahingoittamasta itseään kuin alistaa hänet hoitotoimenpiteisiin. Hengen turvaaminen tahdonvastaisesti olisi periaatteessa ja käytännössäkin melko yksinkertaista - en toki sano että se on helppoa, enkä ota kantaa onko se eettisesti oikein. Jossain kohtaa menee kuitenkin raja siihen, missä hengen tai fyysisen vahingoittumattomuuden turvaaminen muuttuu hoitotoimenpiteiksi, ja jälkimmäisistä ihmisen pitäisi mielestäni aina voida kieltäytyä.

Hoitotoimet on aina jostain näkökulmasta perusteltu, ja se näkökulma on sidoksissa historialliseen ajankohtaan ja tieteen kehitysvaiheeseen. Näkökulma on myös aina vain sen, joka hoitotoimia toteuttaa. Näkökulma on subjektiivinen, ei objektiivinen, vaikka lääketiede halutaankin esittää muka objektiivisena. Hoitotoimet ovat siis hyvin kyseenalaisia aina. Historia osoittaa, että lääketieteellä on vahingoitettu ihmisiä valtavasti, ja aina ovat lääkärit luulleet toteuttavansa tieteen viimeistä sanaa. Aina he ovat väittäneet vain "auttavansa."

Myös nykyisessä historiallisessa tilanteessa on jo osoitettu käytössä olevien psykiatrian hoitokeinojen kuten esim. lääkityksen ja stigmatisoivan diagnosoinnin aiheuttavan potilaana oleville ihmisille paljon haittaa. Hyötyjen osoittaminen on jäänyt vähiin, itse asiassa kun psykiatrian tutkimuksia tarkastelee on vaikea hahmottaa, missä se hyöty oikeastaan onkaan, kun todetut haittavaikutukset ovat niin suuret. Suuret sekä potilaana olevan fyysiselle terveydelle (katastrofi) että psyykkiselle tasapainolle ja hyvinvoinnille (yhtä lailla katastrofi -usein, tästä olisi paljon sanottavaa...)

Koska hoitotoimet ovat aina mahdollisesti vahingoittavia, pitäisi ihmisen AINA voida kieltäytyä niistä. Kieltoa pitäisi AINA kunnioittaa.

Pakkohoidosta olisi täysin mahdollista irrottaa hoito ja käyttää vain pakkoa - hyvin rajatusti, hengen pelastamiseen ja mahdollisesti vakavan itsen vahingoittamisen estämiseen. Käytännössä en itse voi olla kannattamatta tätä pakkotoimimahdollisuutta - siis että ei anneta kenenkään tappaa itseään vaikka hän haluaisi, jos vain voimme sen estää. Mutta jos estämmekin sen jollakin, mahdollisesti väkivaltaisellakin keinolla (mikä se keino olisi, on toinen asia) niin emme voi pakottaa häntä ottamaan kehoonsa esimerkiksi mitään hänen psyykeään muuttavaa kemiallista ainetta, emmekä voi diagnosoida häntä jos hän ei sitä halua, emmekä voi pakottaa häntä muutenkaan ottamaan vastaan mitään mitä me itse kutsumme avuksi jos hän on sitä mieltä että hänelle se ei ole apua vaan jotain vahingollista.

En usko että päästään koskaan sellaiseen eettiseen yhteisymmärrykseen, että ihmisten voisi antaa vain tappaa itsensä tosta vaan... Oikeus tappaa itsensä on vaikea eettinen kysymys, ja tärkeää olisi että siitä käytäisiin jatkuvaa pohdintaa. Koska kuitenkin, niin kauan kuin yhteiskunnan enemmistö ajattelee että itsaria tekevä pitää pysäyttää, täytyisi siihen kehittää sellainen pysäytystapa jolla kajotaan hänen mieleensä ja ruumiiseensa niin vähän kuin mahdollista. Psykiatriaa ei siis saa soveltaa ihmiseen hänen tahtonsa vastaisesti, koskaan. Itsensä tappamisen estämistä voisi sanoa vaikka eräänlaiseksi poliisitoiminnan laajennukseksi, jos niin halutaan...

Enkä oikeastaan ajattele että itsemurhan estäminen jos ihminen itse sitä vakaasti haluaa olisi loputtomasti oikein. Sama kysymys kuin eutanasiassa pitkälti... Huolestuneet ympärillä olevat ehkä haluavat pikemminkin varmistua henkilön tahdon vakaudesta, jotta hän ei tekisi hätiköityä päätöstä. Loppupeleissä on minunkin mielestäni ihmisillä oikeus päättää elämästään ja kuolemastaan. Haluaisin kuitenkin, jos näen jonkun tekevän tai aikovan tehdä itsarin, keskustella hänen kanssaan ja tarvittaessa olen valmis käyttämään mahdollisimman lempeää pakkokeinoa estääkseni häntä toteuttamasta aiettaan - toteuttamasta sitä ainakaan ihan heti, ainakaan ennen kuin olen varmistunut että hän sitä todella haluaa, ja että hän on tietoinen kaikista vaihtoehdoista ja erilaisista saatavilla olevista apukeinoista. - Apukeinojahan on paljon muitakin kuin psykiatria!

Lue lisää

Niin tässähän sitä ollaan sen aidon kysymyksen ääressä. Miten “pyhää” elämä itseisarvona on? Miten paljon toisen puolesta voi häntä pitää hengissä?

Siihen liittyy juuri mainitsemasi asiat, itsemurhat, eutanasiat, ja myös pakkohoidot. Teoriassa on mahdollista että ihminen sidotaan, ja syötetään nenämahaletkulla. Toimenpide jota käsittääkseni kehitysvamma puolella käytetään, ilman että kukaan tulee kiljumaan traumoista. Vaikka silläkin puolella on tarvetta jatkuvaan arvokeskusteluun.

Väkisin syöttämisestä, tai elossa pitämisestä tullaan siihen “aivopesu” kysymykseen. Voiko elossapidolla aivopestä ihmisen elämänhaluiseksi? Valistunut arvaukseni on, että ei pysty. Ihminen voi tehdä itsarin vaikka laitoksessa, eikä sitä aidosti kukaan pysty estämään, jos halu on riittävän kova.

Väitänkin, että tarinan Veeran tapauksessa kyse ei ole siitä, että täyttyykö hänen kohdallaan jotkut hoidon kriteerit, vaan siitä yksinkertaisesta asiasta että hänen elämänhaluaan ei pystytä siellä pakkohoidossa häneen asentamaan. Karusti sanottuna hän siis vain tuhlaa yhteiskunnan rahoja makaamalla sairaalassa.

Eli tarinan aidot traumatisoitujat ovat ne Veeran läheiset, joiden täytyy tajuta, etteivät he voi elää Veeran puolesta, vaan se elämä täytyy löytyä jotenkin hänestä itsestään, ja tarinasta päätellen Veera tulee kuolemaan siinä prosessissa. Tietysti toivon toisenlaista loppua, jotain taijan omaista nälkäkuiskaajaa joka pystyisi jutustelemaan ihmisen terveeksi, mutta tie siihen kuntoon että hyötyisi jostain terapiasta, on pelottavan pitkä.

Anonyymi kirjoitti:

Niin tässähän sitä ollaan sen aidon kysymyksen ääressä. Miten “pyhää” elämä itseisarvona on? Miten paljon toisen puolesta voi häntä pitää hengissä?

Siihen liittyy juuri mainitsemasi asiat, itsemurhat, eutanasiat, ja myös pakkohoidot. Teoriassa on mahdollista että ihminen sidotaan, ja syötetään nenämahaletkulla. Toimenpide jota käsittääkseni kehitysvamma puolella käytetään, ilman että kukaan tulee kiljumaan traumoista. Vaikka silläkin puolella on tarvetta jatkuvaan arvokeskusteluun.

Väkisin syöttämisestä, tai elossa pitämisestä tullaan siihen “aivopesu” kysymykseen. Voiko elossapidolla aivopestä ihmisen elämänhaluiseksi? Valistunut arvaukseni on, että ei pysty. Ihminen voi tehdä itsarin vaikka laitoksessa, eikä sitä aidosti kukaan pysty estämään, jos halu on riittävän kova.

Väitänkin, että tarinan Veeran tapauksessa kyse ei ole siitä, että täyttyykö hänen kohdallaan jotkut hoidon kriteerit, vaan siitä yksinkertaisesta asiasta että hänen elämänhaluaan ei pystytä siellä pakkohoidossa häneen asentamaan. Karusti sanottuna hän siis vain tuhlaa yhteiskunnan rahoja makaamalla sairaalassa.

Eli tarinan aidot traumatisoitujat ovat ne Veeran läheiset, joiden täytyy tajuta, etteivät he voi elää Veeran puolesta, vaan se elämä täytyy löytyä jotenkin hänestä itsestään, ja tarinasta päätellen Veera tulee kuolemaan siinä prosessissa. Tietysti toivon toisenlaista loppua, jotain taijan omaista nälkäkuiskaajaa joka pystyisi jutustelemaan ihmisen terveeksi, mutta tie siihen kuntoon että hyötyisi jostain terapiasta, on pelottavan pitkä.

Lue lisää

"Karusti sanottuna hän siis vain tuhlaa yhteiskunnan rahoja makaamalla sairaalassa."

Ei hän yhteiskunnan varoja tuhlaa vaan he jotka hänet ovat sinne laittaneet.

Anonyymi kirjoitti:

Perhe on todennäköisesti traumatisoinut Veeran, ja nyt he yrittävät jatkaa samaa "auttamisyrityksillään."

Näissä väitteissä on se vaara, että jos ne eivät olekkaan totta, niin saa sen "hullun" leiman itse.

Anonyymi kirjoitti:

"Karusti sanottuna hän siis vain tuhlaa yhteiskunnan rahoja makaamalla sairaalassa."

Ei hän yhteiskunnan varoja tuhlaa vaan he jotka hänet ovat sinne laittaneet.

Lue lisää

Niin, joskus mennään omaehtoisesti, joskus puoliväkisin, ja joskus pakolla.

On outoa, kun jotkut ihmiset haluaisivat päästä osastohoitoon, mutta kuitenkin nykyään on aika mahdotonta päästä sinne.
On sitten myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä tarvitsisi hoitoa osastolla, pärjäisivät avohoidossakin, mutta laitetaan jostain syystä pakkohoitoon.

Se, että hakeutuu omaehtoisesti hoidon tarpeessa lääkärille, ja haluaisi osastolle, pitäisi ottaa huomioon, koska onhan sillä ihmisellä oikeasti hätä kun tajuaa, että tarvitsee apua, yksin ei pärjää.

Tunsin yhden ihmisen, joka oli kerran päivystyksessä kanssani samaan aikaan. Hän
odotteli psykiatria, koska voi huonosti.
Hänellä oli kassissa tavaroita mukana, kun luuli pääsevänsä hoitoon, oli ollut aiemminkin.
Istuin vielä aulassa, kun hän käveli lääkärin kanssa ulko-ovelle päin, lähteäkseen kotiin.

Kuinka ollakkaan, sain tutun kautta tietää, että kyseinen henkilö oli tehnyt itsemurhan reilun viikon kuluttua siitä, kun yritti hakea apua.

Mistäköhän se loppujen lopuksi " mitataan ", se hoidon tarve ?
Onko se aina niin, että lääkäri päättää, riippumatta potilaan omista toiveista ?

Anonyymi kirjoitti:

"Karusti sanottuna hän siis vain tuhlaa yhteiskunnan rahoja makaamalla sairaalassa."

Ei hän yhteiskunnan varoja tuhlaa vaan he jotka hänet ovat sinne laittaneet.

Lue lisää

Tai siis tässä tapauksessa eivät laittaneet, ja säästivät sen omasiten nahasta.

Kokemusta on auttamisen yrittämisestä.
Kokemusta on myös omalta kohdalta, kun olin huonona ja omaiset yrittivät auttaa.

Auttaja joutuu kokemaan suurehkoja voimattomuuden tunteita, kun tekisi vaikka mitä toisen hyväksi, muttei pysty.
Esim. psykiatrian puolella auttajan asemassa oleva läheinenkin on aika heikossa asemassa, vaikka joskus omaisen tai läheisen mielipiteitäkin kysytään.

Aika paljon psykiatrian puolella kai pyritäänkin tekemään yhteistyötä omaisten kanssa, mutta joskus se menee siihen, että omaisiltakin salataan joitain tietoja ja asioita.
Jos puhutaan vaikka hoidettavan lääkityksistä, hoitavalta taholta ei saa kovin tarkkaa tietoa lääkityksistä, esim. mahdolisista haitoista ym.

Jos omaisella ei ole mitään tietoa eikä kokemusta mt-asioista, niin on hankalaa päästä systeemiin mukaan ja tuntea itseään osalliseksi esim. hoitopalavereissa.
Jonkin verran ulkopuolinen tunne tulee niissä tilanteissa.

Läheisen auttaminen on toki hyvä asia, mutta silloin on hyvä tietää, miten tulee toimia ja minkälaisia asioita eteen tulee. Joskus auttaminen voi tulla auttajalle itselleen liian raskaaksi.

Anonyymi kirjoitti:

Kokemusta on auttamisen yrittämisestä.
Kokemusta on myös omalta kohdalta, kun olin huonona ja omaiset yrittivät auttaa.

Auttaja joutuu kokemaan suurehkoja voimattomuuden tunteita, kun tekisi vaikka mitä toisen hyväksi, muttei pysty.
Esim. psykiatrian puolella auttajan asemassa oleva läheinenkin on aika heikossa asemassa, vaikka joskus omaisen tai läheisen mielipiteitäkin kysytään.

Aika paljon psykiatrian puolella kai pyritäänkin tekemään yhteistyötä omaisten kanssa, mutta joskus se menee siihen, että omaisiltakin salataan joitain tietoja ja asioita.
Jos puhutaan vaikka hoidettavan lääkityksistä, hoitavalta taholta ei saa kovin tarkkaa tietoa lääkityksistä, esim. mahdolisista haitoista ym.

Jos omaisella ei ole mitään tietoa eikä kokemusta mt-asioista, niin on hankalaa päästä systeemiin mukaan ja tuntea itseään osalliseksi esim. hoitopalavereissa.
Jonkin verran ulkopuolinen tunne tulee niissä tilanteissa.

Läheisen auttaminen on toki hyvä asia, mutta silloin on hyvä tietää, miten tulee toimia ja minkälaisia asioita eteen tulee. Joskus auttaminen voi tulla auttajalle itselleen liian raskaaksi.

Lue lisää

Veeran tapauksessa auttajina toimivat läheiset. Tarkemmin ei tainnut jutussa lukea ketkä, mutta käsitin että lapsuudenperheen jäsenet ja miesystävä. He kaikki ovat kiinteässä, pitkäaikaisessa tunnesiteessä Veeraan, ja heillä on siten ns. oma lehmä ojassa. Läheinen ihmissuhde muuttuu helposti kietoutuneeksi, tukahduttavaksi läheisriippuvuussuhteeksi kun asetelma on, että eräät yrittävät auttaa yhtä.

Veeralle tarvittaisiin ulkopuolinen, puolueeton auttaja - tai sanoisin mieluummin, että tukija. "Auttaminen" korostaa jo sanana autettavan passiivisuutta ja avuttomuutta. Olisi tärkeää, että Veeraa tuettaisiin voimaantumaan.
Läheisriippuvuussuhteesta on vaikea kummankaan osapuolen pyristellä irti, itsenäistymään. Sellaiset suhteet ovat kierteitä, joissa kukaan ei voi hyvin. Veeralle tilanne on hankalin, koska hän on saanut suhteissa kohteen, objektin, autettavan aseman.

Veeran tilannetta lähiyhteisössään ja hoitojärjestelmässä määrittää vahvasti mielenterveysjärjestelmän hänelle antama potilaanrooli. Hänen psyykkinen kärsimyksensä, toimintavaikeutensa työssä ja sosiaalisesti, ja hänen ongelmallinen suhteensa ruokaan on määritelty psyykkiseksi sairaudeksi. Kyse on siis ihmismielen toiminnan medikalisoinnista. Mielenterveysjärjestelmä kaikkinensa rakentuu medikalisaation periaatteelle. "Ken tästä portista käy, saa kaiken toivon heittää..." tekisi mieleni sanoa. Nimittäin toivon voimaantumisesta ja elämisestä kokonaisvaltaisesti ihmisenä.

Kun nyt olet monesti näissä tilanteissa mukana, niin miksi et hoitotahon roolissasi kysy tältä potilaalta mielipidettä?

Anonyymi kirjoitti:

Kun nyt olet monesti näissä tilanteissa mukana, niin miksi et hoitotahon roolissasi kysy tältä potilaalta mielipidettä?

Enpä ole kyseisen alan ammattilaisia.
Itse asiassa olen eläkkeellä juuri mt-ongelmien takia.

Mistä mieleesi tuli, että olisin hoitavassa roolissa ?
Ei aina tarvi olla ammattilainen pystyäkseen tekemään havaintoja siitä, miten ihmisiä kohdellaan.

Anonyymi kirjoitti:

Enpä ole kyseisen alan ammattilaisia.
Itse asiassa olen eläkkeellä juuri mt-ongelmien takia.

Mistä mieleesi tuli, että olisin hoitavassa roolissa ?
Ei aina tarvi olla ammattilainen pystyäkseen tekemään havaintoja siitä, miten ihmisiä kohdellaan.

Lue lisää

Sorry mun moka. Sain tekstin alusta sen käsityksen että sinulla olisi laajaa ensikäden tietoa.

Siis löysin jutun googlettamalla yle, veera, ja tiedot otso karhusta joka jutun oli kirjoittanut roolihahmonsa nimellä, myös googlella.

"Toivottavasti tästä ketjusta on apua joillekin vastaavissa tilanteissa painiskeleville. "

Niin toivottavasti on apua, sitähän täällä varmaan jokainen aidosti toivoo, mutta tässä ketjussa on nyt lähinnä haukuttu toimittajat, hoitotaho ja omaiset.

Että jäin nyt kyllä ihan miettimään että ketä tämä ketju voisi auttaa? Ei ainakaan tapauksen Veeraa, tai ketään muutakaan omaista, hoitajaa tai Veeraa joka on vastaavassa tilanteessa.

Valitettavasti tämä ketju on ihan puhdasta loanheittoa.

Nuo kaksi juttua saattavat hyvinkin olla tehty todellisista ihmisistä. Toimittaja vain on käyttänyt samaa Veera-pseudonyymiä heidän todellisen henkilöllisyytensä suojaamiseksi.

Anonyymi kirjoitti:

"Toivottavasti tästä ketjusta on apua joillekin vastaavissa tilanteissa painiskeleville. "

Niin toivottavasti on apua, sitähän täällä varmaan jokainen aidosti toivoo, mutta tässä ketjussa on nyt lähinnä haukuttu toimittajat, hoitotaho ja omaiset.

Että jäin nyt kyllä ihan miettimään että ketä tämä ketju voisi auttaa? Ei ainakaan tapauksen Veeraa, tai ketään muutakaan omaista, hoitajaa tai Veeraa joka on vastaavassa tilanteessa.

Valitettavasti tämä ketju on ihan puhdasta loanheittoa.

Lue lisää

Osittain varmastikin on loanheittoa, mutta osittain myös paikkaansa pitävää tekstiä.

Kritiikkiäkin on lupa antaa, joten sitä olisi myös hyvä ottaa vastaan.
Onhan kyseessä tavallaan aivan kaksi eri maailmaa, kuten joku tuota sanontaa käytti.
Kahden eri maailmankin olisi hyvä kohdata, ja kuunnella toinen toistaan.

Palstoiltakin tosin näkee, että useimmiten syyttelyksi menee.
Aina kun jossain asiassa on kaksi puolta, tulee eripuraa.

Jos ajatellaan mt-ongelmaisten suunnalta, he/me puramme vain tuntemuksiamme ja kokemuksiamme, joita kaikilla meillä on jonkin verran olemassa, toisilla enemmän, toisilla vähemmän.
Me katsomme etupäässä omasta näkökulmasta, joka on joskus ehkä kenties turhan kapea, ja saattaa olla joskus myös katkeroitunut.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vastaan on tullut sekä hyviä että huonoja kokemuksia, valitettavasti myös erittäin huonoja.

Jotenkin kyllä on tullut vaikutelma, että jotakin muutosta on tapahtunut.
Ehkä psykiatrien koulutuksessa on tapahtunut vuosien varrella jonkinlaista muutosta, sekä myös aika, että ihmiset luonnostaan muuttuvat. Tulee ns. nuorempi sukupolvi toimimaan samassa, josta jo ikääntyneemmät jäävät sivuun.

Kerran olen ollut sairaalassa suljetulla, jossa yhdellä osastolla kohdeltiin potilaita todella huonosti.
Ja mikä oli kaikkein oudointa, myöhemmässä vaiheessa kyseisen osaston hoitaja oli tuuraamassa toisenlaisella osastolla, eikä häntä olisi uskonut samaksi ihmiseksi, käytös oli aivan erilaista.
Mietin, että voiko olla mahdollista, että niin tyly ihminen muuttuu tilanteen ja ympäristön mukaan suorastaan mukavaksi ja iloiseksi. Mutta kyllä se oli sama hoitaja.

On tullut mieleen, että onko työilmapiirissä/-paikassa esimerkiksi jotain, jokin tekijä, joka saa henkilökunnan juuri tietyn tyyliseksi,
Eri osastoissa ja laitoksissa on aika suuriakin eroja, henkilökunnan toimintaa verratessa.

Potilaiden kannalta on myös monia näkökulmia, paljolti riippuen esim. siitä, onko ihminen motivoitunut saamaansa hoitoon.
On olemassa monia, joilla on oikeasti aihetta/tarvetta saada hoitoa. Jotkut eivät hoitoa halua, kun taas jotkut ovat ihan tyytyväisiä saamaansa hoitoon ja apuun.
Siinä tulee jossain kohtaan vastaan nämä sairaudentunto ja -tunnottomuus, jne.

Aihe on kovin laaja, sitä on hankala alkaa avata ja analysoida lyhyeen tekstiin.
Sekä myös, että itse en ole ollut hoitoalalla, eli tämäkin on vain näkemys yhdeltä suunnalta.

Ei näistä kirjoituksista varmastikaan ole apua sinänsä, mutta ihmiset näkevät, että on muitakin, jotka ovat kokeneet samantyylisiä juttuja, ettei ole asian äärellä yksin.
Sekin on jo pienoinen apua monille.

...ainakin omasta mielestäni tuo saitti on "must" jokaiselle mt-järjestelmän kanssa tekemisissä olevalle, niin itse siellä asioineille kuin läheisille ja työntekijöillekin.

Anonyymi kirjoitti:

...ainakin omasta mielestäni tuo saitti on "must" jokaiselle mt-järjestelmän kanssa tekemisissä olevalle, niin itse siellä asioineille kuin läheisille ja työntekijöillekin.

Lue lisää

On kyllä lähde kirjauksiltaan sellainen mielenterveyden MV lehti että huh huh.