puiston penkillä

merkitä sinulle mitään, mutta oikea termi on Nefertiti, ei Neffertiti...
Sitäpaitsi kirjoittelet typeryyksiä.

kuuntelet viserrystä humisevassa oksistossa,
sanot kuuntele kuinka kauniisti
lintu laulaa.
mutta minä kuuntelen repaleisten siipien havinaa
seinään törmänneiden yrittäessä lentoon viimeisin voimin.
siinä kuulen kauneimman laulun.

minua eivät koiranäyttelyt kiinnosta.
enkä osaa asiallisesti keskustella
evankelistan kravatin väristä tai hänen tavastaan liikkua lavalla.
katselen ihmisten kasvoja joissa pelko ja pyrkimykset parempaan
näkyvät usein niin jännittyneiden hymyjen takaa ja
koneellisten rauhantoivotusten läpi kuulen
rauhattomuutensa kuin laulun.
he eivät vieläkään ole antaneet periksi,
pettymyksilleen.

vuosi vuodesta seurakunnan keskellä jatkuvista kiistoista
ja kaikesta siitä tympäännyttävästä keskinkertaisuudesta huolimatta
he vielä uskovat seurakuntaan
sillä he uskovat Kristukseen.
muut lähtevät jo suuttuneina pois
lyövät oven perässään kiinni mielenosoituksellisesti,
menevät kuuntelemaan lintujen laulua.

sanot kuuntele kuinka kauniisti se laulaa,
ja yrität unohtaa katkeruutesi
keväisten tunnelmien alle
kuin sitä ei olisi vaikka se vaikuttaa
kaikessa olemisessasi
ja minä mietin oletko jo luopunut toivosta
tunnistatko enää tarvettasi muuttua.
onko sinussa vielä jäljellä taivaallista laulua.

äkkiä jokin minussa sanoo kuuntele.
tuntuu kuin Jumala laskisi sormen suulleni
ja pyytäisi olemaan hiljaa.
katselen kovettuneita kasvojasi
istuessamme puiston penkillä me kaksi uskovaista.
kyynel pusertuu silmäkulmaani.

enkö enää osaa rakastaa sinua, veljeni?
enkö enää osaa rakastaa sinua, siskoni?
elämässään kamppailevia viimeisin voimiin lentoon hapuilevia
osaan kyllä rakastaa mutta entä fariseukset
omaan itseensä tyytyväiset arvostelijat ja pikkusieluiset
toisen elämän tonkijat?

enkö osaa kuunnella laulua heissä.
olenko menettänyt jotain kyvystäni olla aito ja vapaa.

sillä arvostellessani niitä jotka arvostelevat
olen kääntänyt katseeni Kristuksesta ja juuttunut itsessäni siihen
mitä toisissa arvostelen.
olenko minäkin hurskailla lauseillani
ja nöyrillä eleillä
lyömässä niitä jotka eivät osaa olla yhtä taipuisia ja nöyriä
kuin minä?

Herra, anna minulle anteeksi.
käteni tarttuu veljen käteen, käteni tarttuu siskon käteen.
et vedä kättäsi pois
sinä käännät katseesi humisevasta oksistosta
ja jää kasvoillasi sulaa.
alat hiljaa kertoa elämästäsi.

kaukana on koiranäyttelyiden humina!
huomaan erehtyneeni niin monessa kohdin.
kiitos Jumalalle, sinunkin sielussasi
on vielä jäljellä laulua.
paljon taivaallista laulua.

jos vain olisin osannut kuunnella olisin huomannut sen.
tuomitsevien lauseidesi läpi
joissa hehkuu oppikiistojen ja oikeassaolemisen
kuumentunut rauta.
kaikessa tuossa näpertelyssä ja askartelussa
oikeiden termien parissa
viskoessasi sanoja sinne tänne
kun tahdot päästä kohtaamasta oman sielusi kipua ja
avuttomuutta.

jos vain osaisin kuunnella huomaisin sen niin monessa kohdin.
kun kyllästyneenä vaikenet etkä enää puhu mitään
vetäydyt puistoihin yrittäen etsiä ilosi pienistä asioista
ja kun kohdatessamme sattumalta muistutan menneistä
vuosistasi seurakunnassa
jähmetyt kuin äänettömän syytöksen edessä.
kaikessa siinä, kaikessa siinä on vielä jäljellä
taivaallista laulua.

enemmän kuin inhimillinen syyllisyys.
enemmän kuin pavlovin koirien opetetut refleksit.

enemmän kuin ylistyslaulujen usein niin pinnallinen kohina.
enemmän kuin minun sanani tai heidän sanansa tai sinun.
enemmän kuin kaikki se miten peittelet tai pakenet
juuri sitä.

juuri sitä joka on enemmän!
meihin asetettua laulua kuin kertomusta sanomaa ja viestiä
rakkaudesta hyvyydestä ja täydellisyydestä
jota epätäydellisyytemme ei koskaan kykene murskaamaan.

vain se voi sulattaa kovien sydäntemme jään.
tietoisuus Jumalan hyvyydestä
joka ei vaadi meitä muuttumaan
mutta tarjoaa muutoksen
ihmeellisesti hyväksyvässä armossaan.