pieni sana meille lapsille.

tiedän jo nyt, kun aloittelen tätä kirjoitustani, että tämä tulee herättämään varmasti kovin eriäviä mielipiteitä, mutta toivon, että lähinnä vain niitä positiivisia. toivottavasti tämä laittaisi edes jonkun miettimään näitä elämän hyviäkin puolia.

mä olen seurannut aika ahkerasti tätä äidit&isät-palstaa, tosin nyt vasta ensimmäistä kertaa kirjoitan. mulla on itsellänikin ollut aika värikäs nuoruus vanhempieni kasvatuksessa, mutta olen siitä kuitenkin niin ylpeä, että kirjoitan teille, jotka koette perheenne niin kovin pahaksi, siitä muutaman sanan.

ihan ensiksi sanon, että koska itselläni on niin sanotusti hyvä perhe, eli ei ole alkoholiongelmia tai väkivaltaa eivätkä vanhempani ole eronneet tai muuta vastaavaa (enkä nyt tarkoittanut, että uusioperheet ovat "huonoja" perheitä), en voi sanoa kenellekään tällaisten perheiden lapsille mitään lohduttavia sanoja, koska ei mulla itselläni ole kokemusta mistään niin vakavasta.
mutta teille, kapinoivat teinit (joka siis itsekin olen, tai ainakin olen ollut) haluan sanoa, että nyt hetkeksi ylpeys ja itsekkyys sivuun, ja miettimään asioita ihan rauhassa.

onko se niin kovin kamalaa, jos äiti on huolissaan sun asioistasi? tunnetko olevasi niin ei-rakastettu, kun äiti kyselee koulusta, kavereista, harrastuksista? tuntuuko susta oikeesti pahalta se, että äiti haluaa tietää mistä tulet kello 3 aamuyöllä viinan hajuisena? luulet, että se vituttaa sinua, ja ehkä silloin vituttaakin, mutta ei varmasti tee elämästäsi helvettiä. luulisin sen tuntuvan aika kivalta huomata että äiti on jaksanut valvoa ja odottaa sinua kotiin.

entä onko ne kotiintuloajat ihan hirveitä? laittaako vanhemmat ne kiusallaan? joo, tottakai. mutta en usko, että on aivan hirveää mennä kotiin omaan lämpimään sänkyyn nukkumaan. en usko, että se kotiin meneminen on niin vastenmielistä, kun on katto pään päällä ja ihmisiä, jotka ovat välittääkseen laittaneet nämä kotiintuloajat? niin. sitä kannattaa ehkä miettiä. joillain ei sellaista ole.

otetaan vertauskuva: minä ja mun yksi kaverini olimme jo ylästeella. minulla oli kotiintuloajat vielä viikonloppuisinkin, hänellä ei koskaan. hän ei koskaan edes halunnut mennä aikaisin kotiin. kerran saatoin hänet kotiovelle ja kävin vielä hänen huoneessaankin. hänellä ei ollut edes lakanoita sängyssä, huone oli sotkuinen. hänen äitinsä huusi: "miten sä nyt jo näin aikaisin tuut kotiin!?"
kun minä menin kotiin, mulla oli sängyssä äidin vaihtamat puhtaat lakanat, ja äiti tuli vielä toivottamaan hyvää yötä.

joskus vain niin ärsyttää, kun teinit valittavat niin turhasta! mä olen itsekin valittanut, tiedän sen, mutta kyllä sitä oikeasti kannattaa hetken miettiä, mistä sitä kiukuttelee!
jotkut jaksaa valittaa ruoasta, jotkut viikkorahasta, jotkut niistä kotiintuloajoista... onko se niin kamalaa, kun joku välittää? eikö olekin kiva mennä kotiin, kun siellä tuoksuu ruoka ja on lämmintä, ja äiskä ja iskä istuu olohuoneessa ja kyselee päivän kuulumisia... ärsyttääkö se? nehän vaan haluaa tietää miten asiat sujuu!

lapset ja nuoret... se ei voi olla niin hirveetä, kun tietää olevansa rakastettu.