Maaliskuun Kodin Pellervo-lehdessä on Valamon luostarin johtajan arkkimandriitta Sergein haastattelu.
Siitä johtui mieleeni pari kysymystä. Hän sanoo:"Hengellisessä elämässä ei voi odottaa suuria ja nopeita kasvupyrähdyksiä tai jatkuvaa hengenkorkeuksissa oloa. Se on vähittäistä kasvamista - pikkuhiljaa." Ja hän mainitsee esimerkkinä luostarin hautausmaalla olevat isät, jotka ovat parhaimmillaan kilvoitelleet 70-80 vuotta.
Olen itsekin taipuvainen ajattelemaan, että hengellinen elämä on hiljaista matkantekoa, mutta mitä tarkoittaa tämä, että ei voi tapahtua suuria ja nopeita kasvunpyrähdyksiä (oletamme siis että hän on käyttänyt näitä sanoja, etteivät ne ole toimittajan)?
Jotkuthan väittävät kokeneensa yhtäkkiä kovin mullistavan uskoontulon ja joskus tuntuu siltä, että he sen jälkeen ovat ikään kuin valmiita jo (omien puheidensa mukaan). Vai onko kääntyminen ja kilvoittelu eri asioita?
Kääntyminen on vähän joutava sana. Tarkoitan sitä tilannetta, jolloin ihminen alkaa kiinnostua hengellisistä asioista. Voiko tämä kääntymisprosessi tapahtua myös hiljaa ja verkkaisesti? Miten ortodoksinen kirkko opettaa tästä?
Toinen asia tuosta haastattelusta. Siinä oli lainattu igumeeni Haritonin sanoja nöyryydestä:
"Itserakkauden juuresta kasvaa epämiellyttävimpiä oksia. Itserakas ihminen loukkaantuu helposti, tuomitsee, halveksii muita ja on ilkeä. Hänen ajatusmaailmaansa hallitsee valheellinen järkeily. Ylpeydelle vastakkainen hyve on nöyryys- hyvyyden lähde."
Löysin itseni näistä ajatuksista. Olin yllättynyt, että jos loukkaantuu helposti, sekin on itserakkautta, samoin "valheellinen järkeily".
Mistä voisin lukea lisää igumeeni Haritonin sanoja? Tuossa lehdessä ei mainittu lähdeaineistoa.
Siitä johtui mieleeni pari kysymystä. Hän sanoo:"Hengellisessä elämässä ei voi odottaa suuria ja nopeita kasvupyrähdyksiä tai jatkuvaa hengenkorkeuksissa oloa. Se on vähittäistä kasvamista - pikkuhiljaa." Ja hän mainitsee esimerkkinä luostarin hautausmaalla olevat isät, jotka ovat parhaimmillaan kilvoitelleet 70-80 vuotta.
Olen itsekin taipuvainen ajattelemaan, että hengellinen elämä on hiljaista matkantekoa, mutta mitä tarkoittaa tämä, että ei voi tapahtua suuria ja nopeita kasvunpyrähdyksiä (oletamme siis että hän on käyttänyt näitä sanoja, etteivät ne ole toimittajan)?
Jotkuthan väittävät kokeneensa yhtäkkiä kovin mullistavan uskoontulon ja joskus tuntuu siltä, että he sen jälkeen ovat ikään kuin valmiita jo (omien puheidensa mukaan). Vai onko kääntyminen ja kilvoittelu eri asioita?
Kääntyminen on vähän joutava sana. Tarkoitan sitä tilannetta, jolloin ihminen alkaa kiinnostua hengellisistä asioista. Voiko tämä kääntymisprosessi tapahtua myös hiljaa ja verkkaisesti? Miten ortodoksinen kirkko opettaa tästä?
Toinen asia tuosta haastattelusta. Siinä oli lainattu igumeeni Haritonin sanoja nöyryydestä:
"Itserakkauden juuresta kasvaa epämiellyttävimpiä oksia. Itserakas ihminen loukkaantuu helposti, tuomitsee, halveksii muita ja on ilkeä. Hänen ajatusmaailmaansa hallitsee valheellinen järkeily. Ylpeydelle vastakkainen hyve on nöyryys- hyvyyden lähde."
Löysin itseni näistä ajatuksista. Olin yllättynyt, että jos loukkaantuu helposti, sekin on itserakkautta, samoin "valheellinen järkeily".
Mistä voisin lukea lisää igumeeni Haritonin sanoja? Tuossa lehdessä ei mainittu lähdeaineistoa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Igumeni Haritonin kokoamia teoksia ovat mm. Jeesuksen rukous, ISBN 951-9468-05-6 sekä Rukoilkaa lakkaamatta, ISBN 951-9468-62-5. Molemmat Valamon luostarin julkaisuja.
"mutta mitä tarkoittaa tämä, että ei voi tapahtua suuria ja nopeita kasvunpyrähdyksiä"
Kaikki on mahdollista; ei pidä ottaa yhden ihmisen mielipiteitä absoluuttisena totuutena. Igumeni Hariton on koonnut teoksen "Jeesuksen rukous", suosittelen.
Kristus nousi kuolleista!
Tähän sopisi eräs ekumeenisessa tilaisuudessa kuulemani lohkaisu. Eräs pappiskollega esitteli tilaisuudessa ortodoksista kirkkoa ja tuli siinä yhteydessä verranneeksi ortodoksista asennetta luterilaiseen asenteeseen sanoen:
"sellainen se on ero ortodoksisen ja luterilaisen kirkon välillä, että monet luterilaiset tietävät minutilleen sen hetken milloin ovat kääntyneet ja tulleet uskoon, mutta me ortodoksit emme tiedä edes vuotta tai vuosisataa milloin Suomen tärkein luostari (valamo) on perustettu."
Kyllä kai sellainen herännäisliikkeisiin liittyvä "hurahtaminen" on ortodokseille vieraampaa, mutta nopeatakin kasvua voi toki tapahtua, mutta lienee mitään äkillistä ei pidä liikaa toivoa ja odottaa. Tosin on esimerkkejä nopeastakin heräämisestä (apostoli Paavali ja esim. Vaeltajan kertomusten päähenkilö, joka kasvoi huomattavan nopeasti).
Hengelliset isät varoittavat monesti liian äkillisistä muutoksista. Ne kun eivät aina ole kestäviä, ja jos tuloksia ei synnykään nopeasti saatetaan väsyä ja pettyä ja luopua koko kilvoittelusta.
Samoin varoitetaan kuvittelemasta asioita. Isät ovat ymmärtäneen itsepetoksen ja pahojen henkien kavalan viekottelun vaaran. Kaikki ei ole aina niinkuin tuntuu ja itseään valmiina pitävä voikin olla se keskenkasvuisin.
Toki kaikki voivat kokea merkittäviä etappeja matkallaan. Virstanpylväitä, jolloin avautuu jokin asia hengellisesti tai kokee pyhyyden läsnäolon voimakkaammin. Näitä kokemuksia lienee monillakin ihmisillä. Mutta sellaisenkin edessä tulee olla nöyrä, eikä luulotella niiden myötä liikaa itsestään, että ei ylpistyisi ja lankeasi. Siksi ei ole niin tarpeen huudella kaduilla uskoontuloaan ja kokemuksiaan, rippi-isän kanssa on näistä asioista hyvä keskustella, tai hengellisen ohjaajan, jos sellainen on.
Kääntyminen ja kilvoittelu ovat sidoksissa toisiinsa. Me kilvoittelemme, jotta osaisimme elää kutsumuksemme mukaista elämää. Kilvoittelu ohjaa meitä todelliseen katumukseen ja nöyryyteen, eli mielenmuutokseen, joka on kääntymyksen oikea merkitys. Kasteessa ja mirhavoitelussa pukeudumme Kristukseen ja saamme Pyhän Hengen armon seurataksemme Kristusta. Silti voimme langetta ja tarvitsemme katumusta ja kilvoittelua.
Jos luulee olevansa jo valmis, unohtuu kilvoittelu, eikä välttämättä enää tarkkaa itseään ja sitä missä on tehnyt väärin, missä oikein. Siksi mielestäni uskoontulon suureen ääneen toitottaminen ja pelastuksen saamisen varma julistaminen sisältää riskejä. Mielstäni herännäisten tapa sanoa: "olen pelastunut, oletko sinä löytänyt pelastuksen" on pelottavaa. Se sisältää suuren riskin kilvoittelun unohtamisesta.
Tällöin voidaan langeta ryminällä ilman, että itse huomaakaan.
Ortodoksinen opetus korostaa nöyryyttä. esikuvina meillä ovat monet pyhät ihmiset, joista tiedämme sen, etä he yleensä pitivät etseään kaikkein syntisimpinä ja pakenivat erämaahan löytääkseen pelastuksen. Ja kun heitä seurattiin sinne, niin pakenivat vielä syvemmälle oman syntisyytensä vuoksi. Eli kaiketi voisi oikaista tämän idean sanoihin, "mitä paremmin tiedostaa heikkoutensa ja syntisyytensä - sitä nöyrempi ja pyhempi ihminen".
Pelastus ei ortodoksisessa opetuksessa ole staattista ja pysyvää, vaan dynaamista. Joidenkin "teologien" mukaan tuonpuoleinenkin on jatkuvaa liikettä - kasvua yhä suurempaan Jumalan tuntemiseen.
Tällaista tuli mieleen keskustelunavauksestasi.
i Tuomas
Kiitos, kiitos kaikille vastauksista. En tietenkään tarkoittanut, että tuossa lehtihaastattelussa olisi "totuus" vaan oletin, että hän oli sanonut ainakin sinne päin.
Kiitos i Tuomas, tulostin vastauksesi. Tarkoittaako kääntyminen nyt oikeastaan sitä, että ensin kilvoitellaan, vuosia...koko elämä ja sen tuloksena tai seurauksena ihminen pikku hiljaa muuttuu eli kääntyy?
Siis sitä, että ihminen kiinnostuu ortodoksisesta kirkosta ja alkaa käydä jumalanpalveluksissa ja tuntee löytävänsä sieltä vastauksia elämäänsä, ei tietenkään voida pitää kääntymisenä (jostain syystä vierastan tuota "kääntymistä"...ehkä se johtuu siitä, että jotkut käännyttävät ja se pelottaa minua...).
Tuo oman pelastumisen julistaminen pelottaa minua myös, koska se asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan. Ikään kuin toiset olisivat parempia ja jotenkin edellä menossa "pelastukseen" ja toiset eivät voi sitä millään saavuttaa.
Ehkä siinä sekoitetaan käsitteitä. Tietenkin luottamus Jumalaan luo turvallisuutta, ehkä se on sitä?
Mitä pelastuminen sitten on ja pitääkö siitä saada "varmuus", niin kuin monet sanovat? Mitä tarkoitit, että pelastuminen on dynaamista?
Voiko ajatella niin, että elää elämäänsä täällä maan päällä vilpittömästi ja toisia palvellen ja luottaa siihen, että Jumala pitää lopusta huolen? Monethan odottelevat "palkkiota", eli varmaa pelastumista siitä, kun ovat ratkaisunsa tehneet ja pitävät tätä oleellisena osana uskonelämää...siis pelastusvarmuutta.
"Voiko ajatella niin, että elää elämäänsä täällä maan päällä vilpittömästi ja toisia palvellen ja luottaa siihen, että Jumala pitää lopusta huolen?"
Koska ihminen ei ole luonnostaan immuuni saatanan toimille, lisäksi tarvitaan rukousta, paastoa ja kilvoitusta.