-Ortodoksinen Kirkko opettaa jäseniään rukoilemaan ennen evankeliumitekstin kuulemista:
"istuta meihin myös autuuttavien käskyjesi pelko, että me hilliten kaikki lihalliset himomme viettäisimme hengellistä elämää ajatellen ja tehden kaikkea mikä sinulle kelpaa, sillä sinä Kristus olet sielujemme ja ruumittemme valkeus..."
Kirkkomme kasteliturgia muistuttaa edellämainitun rukouksen hengessä hengellisen elämän ykkösasemasta elämässämme, sekä siitä, että tulisi tehdä kaikkea "mikä (Herralle) kelpaa." Kasteliturgiassa on siis kohta jossa kastettava luopuu saatanasta ja hänen töistänsä. (kastekaava sisältää nk.pahasta luopumisen kohdan) Tämä kohta on viittaus siihen, että ihminen on kutsuttu elämään pyhää, Jumalalle erotettua elämää. Erossa siis kaikesta pahasta ja saastaisesta.
Sama pyhyyden ilmapiiri Kirkossa johdonmukaisesti jatkuu muuallakin. Puhutaan myös suuresta veden pyhityksestä, pyhistä lahjoista - "pyhillä käynti"(=sakramentit), niin elävistä kuin kuolleistakin pyhistä, pyhästä paastosta jne...
Tämän pikku johdannon jälkeen, olisikin
mielenkiintoista kuulla teiltä ortodoksit - mitä itsekullekkin merkitsee se, että Kirkko haastaa sinua "pyhään elämään", sielun ja ruumiin pyhitykseen??
Ajatuksia odotellen, Jukka Mäntymäki, ort.teol.yo
##
Jeesus Kristus sanoi: "niinkuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa...joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää..." (Joh.15)
Näitä hedelmiä ovat: "rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, itsensä hillitseminen, hyvyys, uskollisuus" (Gal.5)
"Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidän olemuksenne..." (1.Tess.5)
"istuta meihin myös autuuttavien käskyjesi pelko, että me hilliten kaikki lihalliset himomme viettäisimme hengellistä elämää ajatellen ja tehden kaikkea mikä sinulle kelpaa, sillä sinä Kristus olet sielujemme ja ruumittemme valkeus..."
Kirkkomme kasteliturgia muistuttaa edellämainitun rukouksen hengessä hengellisen elämän ykkösasemasta elämässämme, sekä siitä, että tulisi tehdä kaikkea "mikä (Herralle) kelpaa." Kasteliturgiassa on siis kohta jossa kastettava luopuu saatanasta ja hänen töistänsä. (kastekaava sisältää nk.pahasta luopumisen kohdan) Tämä kohta on viittaus siihen, että ihminen on kutsuttu elämään pyhää, Jumalalle erotettua elämää. Erossa siis kaikesta pahasta ja saastaisesta.
Sama pyhyyden ilmapiiri Kirkossa johdonmukaisesti jatkuu muuallakin. Puhutaan myös suuresta veden pyhityksestä, pyhistä lahjoista - "pyhillä käynti"(=sakramentit), niin elävistä kuin kuolleistakin pyhistä, pyhästä paastosta jne...
Tämän pikku johdannon jälkeen, olisikin
mielenkiintoista kuulla teiltä ortodoksit - mitä itsekullekkin merkitsee se, että Kirkko haastaa sinua "pyhään elämään", sielun ja ruumiin pyhitykseen??
Ajatuksia odotellen, Jukka Mäntymäki, ort.teol.yo
##
Jeesus Kristus sanoi: "niinkuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa...joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää..." (Joh.15)
Näitä hedelmiä ovat: "rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, itsensä hillitseminen, hyvyys, uskollisuus" (Gal.5)
"Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidän olemuksenne..." (1.Tess.5)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Omien sisäisten tuntojen kautta päätyy kilvoittelijan näkökulmaan. Ellet itse tee mitään
hengellisen kehittymisesi eteen, saatat päätyä tilaan, jossa armo ja vanhurskauttaminen muuttuu
automaatiksi.
Oman kilvoittelutien puuttuminen johtaa
sekularismiin. Pelkkä passiivinen pyhien
toimitusten vastaanottaminen ei johda ja vie
hedelmällisyyden lähteille pyhän kohtaamiseen.
Mitä kilvoittelu oikeastaan tarkoittaa käytännössä? Tarkoittaako se toisten ihmisten palvelemista ja itsensä unohtamista? Jumalanpalveluselämää? Miten siitä ei tulisi passiivista "toimitusten vastaanottamista"? Rukoilemista?
Kuinka tärkeä osa näillä ihmisen omilla ponnistuksilla on pelastumisen kannalta?
Entä jos ei jaksa?
Eihän aina jaksa. Se on lohdullista. Ellei tätä
tunnusta, niin näköala on lohduton. Ilo pienistä
askelista, palveluksen avautumisesta puhuttujen
sanojen kautta takana oleviin salaisuuksiin. Kirkkolaulun esirukouksen kuulemisesta. Eikä
omasta tilasta ole syytä kantaa liikaa huolta.
Kukapa tässä täydellinen on. Ihan hyvä on ajattelusi.
Hei juxu!
kirjoittamasi asiat merkitsevät minulle hyvin paljon.
suurena surunani on se, että kuulun ev.lut. kirkkoon joka ei, minun nähdäkseni, julkisesti opeta tätä asiaa lainkaan. tietysti silleen, että mummo pitää auttaa kadun yli, mutta systemaattisen kilvoittelun tielle se ei rohkaise pyhäkouluissaan, saarnoissaan tai kirjoissaan (lukuunottamatta ehkä owe wikströmin kirjoja). syynä lienee se sama vanha turha pelko omavanhurskaudesta.
olen tutustunut kirkkoisien joihinkin kirjoihin ja kysellyt lisää, lähinnä tällä palstalla, ja saanut aivan loistavia vastauksia. vaikka tämä menee nyt aiheen vierestä, niin kerrohan minulle löysitkös aikanasi itse tällaista opetusta ev.lut.kirkon piiristä?
p.s. olit loistava radiossa!!
yst.terv. utelias
Kilvoituselämästä puhuminen taitaa tosiaan nykyään olla luterilaisuudessa melko harvinaista, mutta kyllä sitäkin on. Mielestäni suomalainen Luther-tutkimuksen koulukunta on käsitellyt jonkin verran asiaa.
Kilvoitteluelämästä voidaan mielestäni sanoa, että luterilaisella kirkolla ei ole sen suhteen mitään erityistä omaa opetusta, joka suuresti eroasi kirkon traditiosta. Luther itse viittaa asiasta puhuessaan aikaisempiin kirjoittajiin ja suosittelee heidän teoksiaan. Lyhyt Luther-lainaus sallittaneen:
"Ensinnäkin on epäilyksetöntä, ettei Kristus ole meille ainoastaan kristillisen vaelluksen kokonainen ja täydellinen esikuva, vaan että hänessä on meille uskottu myöskin kaikki salaiset ennustukset, joiden on täytyttävä hänen kirkossaan maailman loppuun saakka. Siten Augustinus opettaa kolminaisuutta käsittelevän teoksensa 3. kirjan 4. luvussa: yksinkertainen Kristuksessa vastaa kaksinkertaista meissä, se on: Kristuksen yksinkertainen historia tuottaa meille kaksinkertaisen hedelmän, esikuvan ja pyhän salaisuuden. Menemme kuitenkin vielä hiukan Augustinuksen ohi ja kehräämme edelleen omaa lankaamme, jakamalla Kristuksen kärsimykset neljään kuvaan, ikään kuin ristin neljään haaraan. Kaksi näistä omistamme hurskaille, jotka osaavat käyttää niitä hyvin, kaksi jumalattomille, jotka käyttävät niitä mitä pahimmin väärin.
...
Toinen kuva on Kristuksen seuraamista hänen ulkonaisen esikuvansa mukaisesti. - Ne saarnaajat, jotka vielä nykyisinkin käsittelevät Kristuksen kärsimyksiä parhaiten, tekevät sen yksinomaan tämän suuntaisesti; niitä on tosin vain harvoja. - Tästä kuvasta sanotaan 1. Piet. 4:1: "Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, niin ottakaa tekin aseeksenne sama mieli", ja Hepr. 12:3: "Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseään kohtaan." Ensimmäisestä kuvasta taas sanotaan Room. 4:25: "Joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden", ja 1. Piet. 3:18: "Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin tähden." Hebrealaiskirjekin, joka kuvaa Kristusta ylimmäisenä pappina, käsittelee mestarillisesti ensimmäistä kuvaa (Hepr. 5:7 - 9). Näiden molempien tuntemiseen perustuu Kristukseen uskovien viisaus; ensimmäisen tunteminen on kuitenkin tärkeämpää, koska se koskee uskoa. Näiden molempien tuntemista Augustinus nimittää pyhäksi salaisuudeksi ja esikuvaksi; salaisuudeksi, koska se ravitsee kätkettyä uskoa, esikuvaksi, koska ulkonainen elämä ryhtyy seuraamaan sitä." (22. Psalmin selitys, Valitut teokset II s. 618-629)
Ensimmäsenä niistä saarnaajista, jotka ovat opettaneet Kristuksen seuraamista, nousee mieleen Tuomas Kempiläinen teoksellaan Kristuksen seuraamisesta ja Luther hyvinkin mahdollisesti viittaa tuohon hänellekin tuttuun teokseen. Sitähän luterilaiset ovat aina lukeneet. Luther itse suosittelee teksteissään myös mm. Johannes Gersonia ja Johannes Tauleria. Myöhemmät luterilaiset pietistit seuraavat heidän jalanjäljissään. Itse olen parhaillaan lukemassa Johannes Arndtin teosta Neljä kirjaa totisesta kristillisyydestä.
Hei "utelias"!
Ortodoksinen rukousveisu sanoo: "sinä Kristus olet sielujemme ja ruumittemme valkeus..." - sielun ja ruumiin pyhityselämästä nyt siis puhutaan ja sen tiimoilta kyselit: "löysitkös aikanasi itse tällaista opetusta ev.lut.kirkon piiristä?"
***Olen ajatellut että teologisessa syvyysmielessä luterilainen kirkko on kuin kirkas ja kaunis virtaava metsäpuro josta on hyvä ammentaa "vettä." Ortodoksinen Kirkko sen sijaan on kuin teologinen valtameri, jossa riittää syvyyttä ja leveyttä. Ajattelen, että kyllä luterilaisen Kirkon metsäpurosta löytää rohkaisua ja näkemyksiä pyhityselämään liittyen - mutta valtameressä on mahdollisuuksia halutessaan laajentaa asiaa aivan toisella tavalla.
Luterilaisessa näkemyksessä laajemman pyhitysnäkemyksen mukaan siihen kuuluu kaikki Pyhän Hengen työ - ennenkaikkea ns.vanhurskaaksilukeminen uskon kautta. Suppeammassa näkemyksessä taas edellä mainitsemaani vanhurskaaksilukemista seuraa hedelmänä Kristuksen mielen mukainen elämä, jossa ihminen itsekkin on aktiivinen. (Lutherin mukaanhan Jumala ei pelastanut ihmistä laiskottelemaan hengellisesti) Riippuu sitten, missä piireissä ev.lut.kirkossa liikkuu - kuinka paljon tai vähän suppeaa pyhitysnäkemystä pidetään esillä. Eli kyllä luterilaisesta kirkosta löytää pyhitysnäkemyksiä ; )
Mielestäni ortodoksisen Kirkon peruslähtökohta pyhitysnäkemyksessä on otteeltaan laajempi. Ortodoksisessa pelastusopissa on luja synergistinen ote (vaikka myönnetäänkin, että viimekädessä kukaan ei pelastu muutoin kuin Kristuksen sovitustyön ansiosta) - joten tämä perusvire heijastelee myös pyhityselämän kiinteänä kuulumisena sakraalielämän rinnalla kristityn arkeen. Tämä merkitsee jatkuvaa huomion kiinnittämistä "vanhan ihmisen kuolettamiseen" ja uuden ihmisen vahvistamiseen. Luterilaisessa kirkossa peruslähtökohta pelastusopissa on taas forenssinen - joka johtaa toisenlaiseen pyhitysopin käsittelyyn luterilaisessa opetuksessa.
Että sillei - lyhyesti ja mutkia oikaisten ; )
... justinos. täytyypä lukea nuo kirjat jotka mainitsit. minua kuitenkin ensisijaisesti häiritsee luterilaisuudessa se, että nimenomaan käytännön opetus kilvoittelusta, siis ohjaamisen ja neuvomisen kannalta puuttuu täysin. joitain poikkeuksia kyllä tiedän, mutta se on kuitenkin olematonta.
itse luen juuri Johannes Damaskolaisen Portaat -kirjaa, sekä uusinta Owe Wikström käännöstä.
t. utelias
.... ajattelen. siis että vertauksesi purosta m ja merestä on hyvä. en malta uusimatta joskus tänne laittamaani omaa vertausta joka kuuluu, että siinä missä luterilaisuus on insinööriajattelua (tarkkaa, loogista opilla keikaroivaa väittelytaidon kehittelyä)niin ortodoksisuus voisi kenties olla vaikkapa jonkinmoisen elämäntaiteilijan ajattelua ;-)
tämä "opillisuus" ja opponentinomainen kilpalaulantaan haastaminen luterilaisuudessa ei minusta osu oikein oikeaan silloin kun pitäisi tehdäkin jotakin elämällään sen sijaan että vain lukee joitain must-kirjoja ja haastaa nyrkit pystyssä muut siihen kuka on ymmärtänyt parhaiten oikein kaiken.
joku sanoi joskus ortodoksisesta teologia-näkemyksestä siten, että dogmit ovat kuin liikennemerkkejä. tämä on todella hienosti sanottu. ikävä vain että kirkon vaihtaminen on muutakin kuin teologian vaihtamista, siihen liittyvät tottumukset, kulttuuriset syyt yms.
vaihdan kirkkoa vasta sitten kun omatuntoni sitä aivan ehdottomasti vaatii, siihen asti kipuilen ja koetan löytää luterilaisuudestakin jotain uutta ja parantavaa.
yst. utelias999
"utelias" : "ikävä vain että kirkon vaihtaminen on muutakin kuin teologian vaihtamista, siihen liittyvät tottumukset, kulttuuriset syyt yms."
**Olet oikeassa. Korkeasti pyhitetty, metropoliitta Panteleimon sanoi jokunen vuosi sitten täsmälleen samaa mitä sinä totesit. Hän totesi ort.papiston päivillä, että Suomessa kirkon vaihtaminen on ennenkaikkea "kulttuurin vaihtamista lännestä - itään." (Uskon aspektissahan liikumme kuitenkin saman Kolmiyhteisen Jumalan hallintavallan alueella)
Ja tämä kulttuurinvaihto pitää sisällää juuri mainitsemiasi asioita. Ehkä suurimpana niistä on koko ajattelutavan erilaisuus mihin jo aijemmissa puheenvuoroissa oletkin jo viitannut. Idän tapa ajatella asioista on erilainen kuin lännen - ei siitä mihinkään pääse, mutta ei se kuilu ylittämätön ole. Tästä esimerkki (tosin eri historiallisesta tilanteesta kuin nyt) - ensimmäiset tuhat vuotta, idän ja lännen kirkko olivat yksi Kirkko ja täydensivät "erilaisuudellaan" harmonista ykseyttä. Hmmm...tosin...ei kaikki niin rakkaudellista silloinkaan ollut...vääntöä silloinkin...mutta..sama jakamaton Kristus ja yhteinen usko ja tunnustus.
Valitettavasti kristikunta on nyt niin kovin hajalla ja vieläkin riitaisempi kuin jakamattaman Kirkon aikana.
Eipä kestä, olen iloinen jos saat niistä jotain rakennusta :)
Tarkoitat varmaan muuten Johannes _Siinailaisen_ Portaat-kirjaa ;) Kirjoittele joskus, mitä pidit siitä. Minä luen sen kolmen parhaan tuntemani hengellisen kirjan joukkoon.
Jos haluaa luterilaista alan kirjallisuutta lukea, niin yksi mielestäni oikein hyvä teos on myös Johannes Gerhardin Meditationes Sacrae, suom. Uskon pyhä salaisuus.
Muuta aihepiirin kirjallisuutta löytyy kirjapajan Hengen tie -sarjasta, joka on tosin loppuunmyyty. Joistakin siihen kuuluvista teoksista on otettu uusintapainoksia Kirjapajan Pyhiinvaeltaja-sarjassa. Itse pidin erityisen paljon Ristin Johanneksen Pimeästä yöstä. Ortodoksisista teoksista kannattaa tutustua ainakin Filokaliaan ja Gerontikon-nimiseen kokoelmaan erämaaisien opetuksia.
Mutta tuo Johannes Siinailaisen Portaat on mielestäni kaikkein paras johdonmukainen esitys käytännön kilvoittelusta. Useimpia lukemiani teoksia vaivaa se, että ne keskittyvät niin kovin paljon kontemplaatioon. Mutta niinkuin Johannes kirjoittaa (IV: 30):
"En jätä koristelematta puheen seppelettä tälläkään smaragdilla: Rupesin kerran siellä puhumaan hiljaisuudesta muutamien urheimpien vanhusten kanssa, ja hymy huulilla, kasvot kirkkaina he sanoivat minulle: Isä Johannes, me olemme aineeellisia ja vietämme varsin aineellista elämää, sillä mielestämme on käytävän sodan oltava heikkoutemme mukainen..."
minäkin koen, että juuri käytännön opetus paheita vastaan taistelemisesta ja hengellisistä hyveistä on minulle tärkeintä, koska tällaisen maailmassa eläjän, joka kaiken lisäksi joutuu jatkuvasti harjoittamaan teoreettista teologiaa, on hyvin vaikea varjella sydämen hiljaisuutta ja rukousta. Niinpä koen saavani eniten hyötyä käytännön kilvoitteluopetuksesta. Monet muut teokset nousevat niin nopeasti huimaaviin korkeuksiin, että sinne voi yleensä katsella ainoastaan toivoen joskus tulevansa osalliseksi sellaisesta armon osallisuudesta, jos Jumala sen hyväksi katsoo. Ennen valaisua käy puhdistuminen, yhtymisestä on tuskin syytä puhuakaan.
Minä olen myös kokenut murheelliseksi puutteeksi sen, että luterilaisuudesta puuttuu paljolti tämä käytännön opetus. Itse olen yrittänyt joskus välittää jotain muruja, joita olen pyhiltä isiltä oppinut. Mutta toive oman hengellisen ohjaajan löytämisestä olisi suuri. Toisaalta olen ymmärtänyt, että ortodoksisessakin kirkossa heitä on hyvin vaikea löytää, mutta ihmisten puutteessa meillä on sentään pyhien isien kirjat. :)
"Mielestäni ortodoksisen Kirkon peruslähtökohta pyhitysnäkemyksessä on otteeltaan laajempi. Ortodoksisessa pelastusopissa on luja synergistinen ote (vaikka myönnetäänkin, että viimekädessä kukaan ei pelastu muutoin kuin Kristuksen sovitustyön ansiosta) - joten tämä perusvire heijastelee myös pyhityselämän kiinteänä kuulumisena sakraalielämän rinnalla kristityn arkeen. Tämä merkitsee jatkuvaa huomion kiinnittämistä "vanhan ihmisen kuolettamiseen" ja uuden ihmisen vahvistamiseen. Luterilaisessa kirkossa peruslähtökohta pelastusopissa on taas forenssinen - joka johtaa toisenlaiseen pyhitysopin käsittelyyn luterilaisessa opetuksessa."
Tämä pitää ehkä paikkansa osasta luterilaisen kirkon sisällä olevia liikkeitä, mutta ei ainakaan Lutherin omasta teologiasta tai nykyisen Luther-tutkimuksen koulukunnan edustamista näkemyksistä. Lutherin mukaan Jumalan sakramentaalinen armo (ei forenssinen armo) vaikuttaa armonvälineiden yhteydessä elävässä kristityssä päivä päivältä muuttaen häntä Kristuksen kuvan kaltaisuuteen, jatkuvasti kuolettaen vanhaa ihmistä ja elävöittäen henkeä.
....tästä asiasta. olen samaa mieltä kanssasi. silti tahtoisin tuoda esille sen asian, että jos kirkossa korostetaan vain sitä että armonvälineiden kautta pyhitymme (totta sinänsä), johtaa se siihen, että ihmiset ajattelevat jo pelkän "odottamisen" ja oleskelun pyhittävän ihmistä. tämmöinen ajattelutapa on mielestäni varsin tyypillistä luterilaisuudessa, ja tekee minut erittän surulliseksi.
yst. utelias999
Nyt heitit Jukkis laajan mutta hyvän teeman langoille. Pyhittyminen lähtee liikkeelle aivan alusta lankeemuksesta ja sen seurauksista. Usein tuntuu, että unohdamme sen, että olemme langenneita. Kaikkea pahutta ja syntiä puolletaan sillä, että olemme Jumalan luomia ja Jumala on meidät tällaisiksi luonut.
Näin toimiessamme ja sanoessamme unohdamme lankeemuksen. Sen että olemme Jumalan luomia, mutta emme siinä tilassa, johon meidät luotiin. Kilvoittelu on paluuta tuohon alkuperäiseen kauneuteen ja luotuun pyhyyteen. Tähän kehotti jo Herran edelläkävijäkin. "Kääntykää ja tehkää parannus, Jumalan valtakunta on tullut lähelle."
Koko elämämme on siis tuossa muutoksessa kasvamista. Kasvua kohti pyhyyttä ja Jumalaa. Tuo kasvu on elämänmittainen matka joka sisältää monia etappeja. Mutta koska kääntyminen on yhtämittaista mielen muutosta, oman tahdon muokkaamista - että seuraisimme Jumalaa emmekä Aadamia, merkitsee pyhittymisen haaste itselleni usein peilikuvaa, jonka kautta tutkin omaa syntisyyttäni. Kutsu pyhitykseen ohjaa katumukseen ja itsetutkiskeluun. Missä olen tehnyt väärin, missä Jumalan armosta ehkä onnistunut, Missä minun tulee muuttua...jne..
Kilvoittelu on siis pyhillä käyntiä, osallistumista kirkon mysteereihin, mutta myös riähkillä käyntiä, eli katumusta, koska olen vajavainen ja syntinen. Isät ohjaavat meitä askeettisuuteen, jonka avulla voimme suunnata mielemme Jumalaan kaiken maallisen sijaan. Askeettisuus ohjaa meitä pyhyyteen ja muutokseen.
Seuraamalla pyhien esimerkkiä voimme tehdä elämästämme mysteerin, uhrin Jumalalle. Tällöin kirkon mysteerio ja Kristuksen ruumiin jäsenyys voi toteutua täyteydessään meissä jokaisessa. Mysteeri ei ole yksittäinen kirkon toimitus tai sakramentti. Kirkon mysteerio on elämä, joka kirkon yhteydessä uhrataan Jumalan seuraamiseen, Jumalan armon vastaanottamista pyhissä salaisuuksissa ja nöyryydessä kasvua, lähimmäisten palvelemista...Se olisi todellista ortodoksiaa.
Tällaista ajatusta korosti aikoinaan maallikkoteologi ja olympialiikkeen edesmennyt presidentti kreikkalainen Nikos A Nissiotis. Ortodoksisuus on ortopraksiaa ei pelkkää dogmia. Ortodoksisuus usein suomennetaan oikea uskoinen. Doksa tarkoittaa ylistämistä. Olemme siis oikein ylistävä kirkko. Ylistämme oikealla opilla, palveluksella ja elämällä.
Tästä voisi heittää jatko kysymyksen. Ketkä ovat oikeita ortodokseja? Keissä on yhdistynyt oikea oppi, palvelus ja elämä? Olemmeko me vajavaiset vielä edes ortodokseja?
i Tuomas
kiitos!
En ole koskaan ajatellut eri kirkkokuntien painotuksia siten että valitsisin sen perusteella mihin haluan kuulua. Voin kyllä nähdä suorastaan tarkoituksenmukaisena sen että eri seurakunnissa eri asioita pidetään esillä. Kun kaikki ovat kuitenkin tärkeitä asioita. (Armo, uskon teot, armolahjat...)
On totta että luterilaisuus keskittyy ehkä liikaakin siihen että kaikki on valmiina ja eletään valmiiksi rakennettujen teorioiden keskellä. Kuitenkin samalla armoa yritetään ansaita nimenomaan näiden älykkäiden ja omasta mielestä aukottomien teorioiden kautta.
Joskus tuntuu siltä, että kaste tuudittaa luterilaiset vääräänkin turvallisuuden tunteeseen. "Eihän minulla ole mitään hätää kun olen kastettu lapsena. Minulla on siis Pyhä Henki." Ajatellaan että kun on kastettu ja kovasti puhuu uskosta asiantuntevaan sävyyn, totta kai on pelastettu.
Minun mielestäni osa kilvoittelua on sekin, että jatkuvasti tutkimme itseämme, ja sitä elääkö Herran Henki meissä. Siihenhän Raamatussakin kehotetaan. "Tutkikaa itseänne oletteko uskossa..."
Ja tähän tutkimiseen menee koko elämä. Teorioiden tutkimisen sijaan pitäisi enemmän keskittyä siihen että Herra pääsee toimimaan meidän kauttamme. Tässä valossa en voi ymmärtää esim. sitä ajatusta että oikeat teoriat olisivat tärkeämpiä kuin oikeat teot.
Tunnen joskus ahdistustakin siitä että elänkö todellisessa uskossa. Ja sen vuoksi rukoilen lähes joka ilta näin: "Minä haluan uskoa sinuun. Oikeasti." Se on minun uskontunnustukseni.
Koen että en voi paljon enempää tehdä. Jos meidän pitäisi päättelemällä ja teorioita tutkimalla selvittää mikä se oikea oppi on, olisimme aika varmasti hukassa.
Minusta oikea oppi on yksinkertaisesti siinä kun Raamatussa sanotaan: "Jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu."
En tiedä ortodoksisuudesta paljonkaan, mutta enpä tiedä paljon luterilaisuudestakaan... Ehkä sitä ei pitäisikään miettiä liikaa, että mikä puoli kristinuskon totuudesta on millekin suuntaukselle uskottu... ja armosta suotu oivallettavaksi.
kirjoitit:
Minun mielestäni osa kilvoittelua on sekin, että jatkuvasti tutkimme itseämme, ja sitä elääkö Herran Henki meissä. Siihenhän Raamatussakin kehotetaan. "Tutkikaa itseänne oletteko uskossa..."
tämä on erittäin totta! tästä pitäisi minun mielestäni mennä lisäksi vielä paljon pidemmälle;
ei vain, olenko uskossa, vaan mitä tarkoittaa, ihan arjessa, usko? ei varmaankaan vain hyvien kirjojen lukemista.
kun miettii tätä päätyy väistämättä siihen että "mitä teet pienimmälle näistä teet minulle", eli lähimnmäisen rakkauteen. tällöin kilvoitteluun tulee mukaan jo omien kohtaamisten laatu muihin ihmisiin, omien ajatusten vartiointi, valppaus tässä, ja ennenkaikkea nöyryys, ja vielä ennen muuta tässä kaikessa epäonnistuminen, jos ei päivittäin niin ainakin viikottain. mutta tahtominen lienee tärkeämpää kuin lankeaminen. luterilaisuus usein piehtaroi lankeamuksessaan, synnintunnossaan, kun ajattelee että siinä on uskon ydin, kun ehkä voisi ajatella että nousee ja jatkaa siitä mihin jäi, taakseen katsomatta.
sanokaa ihmiset olenko ja kuinka väärässä?
yst. utelias999