Suomen historia on ajanjakso, jolta on käytössä Suomea koskevia kirjallisia lähteitä. Ensimmäiset Suomea koskevat kirjalliset lähteet ovat 1100-luvulta. Vanhin tunnettu Suomea koskeva kirjallinen lähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavi Aleksanteri III:n kirje vuodelta 1171 tai 1172. Tätä edeltävää aikaa kutsutaan Suomen esihistoriaksi. Suomen historia alkaa kristinuskon saavuttua eteläiseen Suomeen, jolloin ensimmäiset kirjalliset lähteet ovat syntyneet. Suomen historian alkaminen aloitti myös Suomen keskiajan. Varhaisimmat historialliset lähteet painottuvat yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin ja niistä on mahdotonta luoda kokonaiskuvaa Suomen menneisyydestä ennen 1540-lukua.[1]
Suomea koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta kaikkiaan parikymmentä. Näistä noin puolet ovat syntyneet Paavin kuuriassa ja loput pääasiassa Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitetut lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda, sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan noin kaksisataa Suomea koskevaa kirjallista lähdettä. Lähteiden niukkuudesta johtuen 1100- ja 1200-lukuja voidaan kutsua Suomen varhaishistoriaksi esihistorian ja historiallisen ajan välissä. Uusia Suomen varhaishistoriaa koskevia kirjallisia lähteitä löytyy enää harvoin.[1]
Kirjallisten lähteiden määrä kasvaa 1300-luvulla, jolta niitä tunnetaan lähes tuhat. Lähteiden kasvun taustalla on vuosisadan puolivälissä paperin yleistyminen, joka oli halvempaa kuin aiemmin käytetty kallis pergamentti. 1400-luvulta kirjallisia lähteitä tunnetaan jo noin neljä tuhatta. Suomea koskevista lähteistä osa on säilynyt alkuperäisinä, osa aikalaiskopioina ja loput myöhempinä kopioina. Yksittäinen merkittävästi kirjallisten lähteiden määrään vaikuttanut seikka oli noin vuonna 1540 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan määräys voudeilleen toimittaa tilinsä Tukholmaan tarkastettavaksi. Tästä eteenpäin historiallisista lähteistä saatu tieto muuttuu paljon yksityiskohtaisemmaksi. Suomen voidaankin katsoa siirtyneen todelliseen historialliseen aikaan 1500-luvulla.[1]
Sisällysluettelo
1 Varhaishistoria (1100-luvun loppu – 1200-luvun loppu)
1.1 Elinkeinot ja asuminen
2 Ruotsin vallan aika (1200-luvun loppu – 1809)
2.1 Keskiaika (1200-luvun loppu–1397)
2.2 Kalmarin unionin aika (1397–1523)
2.3 Vaasa-aika (1523–1617)
2.4 Suurvalta-aika (1617–1721)
2.5 Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809)
3 Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917)
4 Itsenäisyyden aika (1917–)
5 Katso myös
6 Lähteet
7 Kirjallisuutta
8 Aiheesta muualla
Varhaishistoria (1100-luvun loppu – 1200-luvun loppu)
Pääartikkeli: Ristiretket Suomeen, Kristinuskon historia Suomessa
Ristiretkiaikainen hevosriipus Kaukolan Kekomäen kalmistosta
Suomen keskiajan katsottiin pitkään alkaneen 1150-luvulle ajoitetun myyttisen ensimmäisen ristiretken myötä. Retki ja siihen liittyneiden kuningas Eerikin ja piispa Henrikin olemassaolo on sittemmin kyseenalaistettu. Selkeää arkeologista muutosta ei Suomessa voida ajoittaa vielä 1100-luvun puoliväliin. Näkyvä muutos tapahtuu kuitenkin 1200-luvulla, jolloin katolinen kirkko levittäytyi Suomeen. Tämän seurauksena Etelä-Suomi tuli osaksi läntistä kristikuntaa ja Rooman paavin valtapiiriä suuren osan Karjalasta päätyessä idän kirkon valtapiiriin.[2]
Maskusta Varsinais-Suomesta löytynyt ristiretkiaikainen hopeakoristeltu tapparan terä.
Historiallisten lähteiden valossa 1100–1300-luvut olivat Itämeren alueella rauhatonta aikaa. Katolinen kirkko pyrki käännyttämään alueen pakanallisia kansoja kristinuskoon Itämeren kehittymässä olevien kuningaskuntien, mahtimiesten ja heimojen sotiessa usein keskenään. Kirkon tavoitteita toteuttivat lähetyssaarnaajien ohella orastaneet katoliset kuningaskunnat kuten Tanska ja Ruotsi, mutta myös muut ryhmät, kuten kalparitarit ja vapaaehtoiset ristiretkeläiset. Palkinnoksi retkille osallistuneelle yläluokalle ja ristiretkiläisille annettiin aneita sekä voitettujen pakanoiden alueita hallittavaksi. Käännytystyö aiheutti usein myös vastareaktioita kuten vuoden 1237 Hämeen kapina sekä Lalli-tarusto kertovat. Baltian käännytystyötä kuvaava aikalaiskuvaus 1200-luvulta, Henrikin Liivinmaan kronikka, antaa verisen kuvan Itämeren alueen käännytystyöstä. Idän ortodoksinen Novgord oli maltillisempi käyttämään väkivaltaa käännytystyössä, mutta teki usein sotaretkiä nykyisen Suomen ja Karjalan alueille, joilla ryöstettiin todennäköisesti myös vaaleaihoisia orjia Suomesta islamilaisen maailman alueelle.[3] Itämeren alueen suomensukuiset kansat sotivat myös keskenään ja liittoutuivat vaihtelevasti Ruotsin ja Novgorodin kanssa tehden myös hyökkäyksiä omien alueittensa ulkopuolelle. Useat Suomen muinaislinnat olivat käytössä kyseisenä aikana. Tanskan Suomeen noin vuonna 1187, sekä vuosina 1191 ja 1202 tekemien kolmen ristiretken[4][5] jälkeen Ruotsin keskiajalla kehittymässä ollut kuningaskunta teki mahdollisesti vuosina 1249–1250 niin sanotun toisen ristiretken hämäläisiä vastaan, sekä niin sanotun kolma
Suomea koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta kaikkiaan parikymmentä. Näistä noin puolet ovat syntyneet Paavin kuuriassa ja loput pääasiassa Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitetut lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda, sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan noin kaksisataa Suomea koskevaa kirjallista lähdettä. Lähteiden niukkuudesta johtuen 1100- ja 1200-lukuja voidaan kutsua Suomen varhaishistoriaksi esihistorian ja historiallisen ajan välissä. Uusia Suomen varhaishistoriaa koskevia kirjallisia lähteitä löytyy enää harvoin.[1]
Kirjallisten lähteiden määrä kasvaa 1300-luvulla, jolta niitä tunnetaan lähes tuhat. Lähteiden kasvun taustalla on vuosisadan puolivälissä paperin yleistyminen, joka oli halvempaa kuin aiemmin käytetty kallis pergamentti. 1400-luvulta kirjallisia lähteitä tunnetaan jo noin neljä tuhatta. Suomea koskevista lähteistä osa on säilynyt alkuperäisinä, osa aikalaiskopioina ja loput myöhempinä kopioina. Yksittäinen merkittävästi kirjallisten lähteiden määrään vaikuttanut seikka oli noin vuonna 1540 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan määräys voudeilleen toimittaa tilinsä Tukholmaan tarkastettavaksi. Tästä eteenpäin historiallisista lähteistä saatu tieto muuttuu paljon yksityiskohtaisemmaksi. Suomen voidaankin katsoa siirtyneen todelliseen historialliseen aikaan 1500-luvulla.[1]
Sisällysluettelo
1 Varhaishistoria (1100-luvun loppu – 1200-luvun loppu)
1.1 Elinkeinot ja asuminen
2 Ruotsin vallan aika (1200-luvun loppu – 1809)
2.1 Keskiaika (1200-luvun loppu–1397)
2.2 Kalmarin unionin aika (1397–1523)
2.3 Vaasa-aika (1523–1617)
2.4 Suurvalta-aika (1617–1721)
2.5 Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809)
3 Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917)
4 Itsenäisyyden aika (1917–)
5 Katso myös
6 Lähteet
7 Kirjallisuutta
8 Aiheesta muualla
Varhaishistoria (1100-luvun loppu – 1200-luvun loppu)
Pääartikkeli: Ristiretket Suomeen, Kristinuskon historia Suomessa
Ristiretkiaikainen hevosriipus Kaukolan Kekomäen kalmistosta
Suomen keskiajan katsottiin pitkään alkaneen 1150-luvulle ajoitetun myyttisen ensimmäisen ristiretken myötä. Retki ja siihen liittyneiden kuningas Eerikin ja piispa Henrikin olemassaolo on sittemmin kyseenalaistettu. Selkeää arkeologista muutosta ei Suomessa voida ajoittaa vielä 1100-luvun puoliväliin. Näkyvä muutos tapahtuu kuitenkin 1200-luvulla, jolloin katolinen kirkko levittäytyi Suomeen. Tämän seurauksena Etelä-Suomi tuli osaksi läntistä kristikuntaa ja Rooman paavin valtapiiriä suuren osan Karjalasta päätyessä idän kirkon valtapiiriin.[2]
Maskusta Varsinais-Suomesta löytynyt ristiretkiaikainen hopeakoristeltu tapparan terä.
Historiallisten lähteiden valossa 1100–1300-luvut olivat Itämeren alueella rauhatonta aikaa. Katolinen kirkko pyrki käännyttämään alueen pakanallisia kansoja kristinuskoon Itämeren kehittymässä olevien kuningaskuntien, mahtimiesten ja heimojen sotiessa usein keskenään. Kirkon tavoitteita toteuttivat lähetyssaarnaajien ohella orastaneet katoliset kuningaskunnat kuten Tanska ja Ruotsi, mutta myös muut ryhmät, kuten kalparitarit ja vapaaehtoiset ristiretkeläiset. Palkinnoksi retkille osallistuneelle yläluokalle ja ristiretkiläisille annettiin aneita sekä voitettujen pakanoiden alueita hallittavaksi. Käännytystyö aiheutti usein myös vastareaktioita kuten vuoden 1237 Hämeen kapina sekä Lalli-tarusto kertovat. Baltian käännytystyötä kuvaava aikalaiskuvaus 1200-luvulta, Henrikin Liivinmaan kronikka, antaa verisen kuvan Itämeren alueen käännytystyöstä. Idän ortodoksinen Novgord oli maltillisempi käyttämään väkivaltaa käännytystyössä, mutta teki usein sotaretkiä nykyisen Suomen ja Karjalan alueille, joilla ryöstettiin todennäköisesti myös vaaleaihoisia orjia Suomesta islamilaisen maailman alueelle.[3] Itämeren alueen suomensukuiset kansat sotivat myös keskenään ja liittoutuivat vaihtelevasti Ruotsin ja Novgorodin kanssa tehden myös hyökkäyksiä omien alueittensa ulkopuolelle. Useat Suomen muinaislinnat olivat käytössä kyseisenä aikana. Tanskan Suomeen noin vuonna 1187, sekä vuosina 1191 ja 1202 tekemien kolmen ristiretken[4][5] jälkeen Ruotsin keskiajalla kehittymässä ollut kuningaskunta teki mahdollisesti vuosina 1249–1250 niin sanotun toisen ristiretken hämäläisiä vastaan, sekä niin sanotun kolma
Vastaukset 1
Vanhimmat
Putin ei jaksa bilettää, vanha pirun riivaama ukko haluaa vain sotia ja tappaa!