Nyt taas se aika vuodesta kun ihmiset ympärillä suunnittelevat joulua,- mitä syödään, mitä ostaa kenellekin lahjaksi, oli sellaista ja tällaista kaupassa, mennään haudoille ja leivotaan herkkuja.
Kuinka mielelläni tekisin itsekin kaikkea tuota, en itselleni vaan lapsilleni. Jos ei olisi lapsia, en välittäisi mitään, voisin vain sanoa että minä en joulua laita, ei ole varaa mihinkään. Mutta se häpeän tunne....kun olet äiti-ihminen, jo ihan aikuisen ihmisen ikäinen hyvinkin pitkällä, etkä ole saanut elämää siihen malliin että olisi varaa ostaa edes omille lapsille hyvät lahjat, puhumattakaan kummilapsista. Häpeä ja suru.
Miten näin, tätä pohdin edelleen. Onko syy itsessä vai ulkopuolisessa. Itse olen valintani aikanaan tehnyt, onko siis syy minussa? Itse valitsin väärän miehen. Vai onko syy miehessä joka kohteli väärin? Ajatus on kuin rinki, ei ole oikeaa vastausta. Jokainen kuitenkin kantaa vastuun omista valinnoistaan ja tekemisistään.
Oli kyllä aika että rahaa oli enempi, olin mennyt uudelleen naimisiin minua vanhemman miehen kanssa, joka ei siis ollut lasteni isä. Hän on ollut ehkä suurin rakkauteni, ihminen jonka kanssa elämänkatsomus ja elämäntapa oli samanlaista, vaikka olimmekin erilaiset.
Miehellä oli pieni eläke, mutta itse kävin työssä ja koska asuimme hänen taloaan, ostin käytännössä kaiken mitä kodin ylläpitoon meni ja maksoin osani laskuista. Mielelläni toki tein niin, en ole siivellä eläjä ollut koskaan. Jouluna leivoin pakkaset kahvipullaa täyteen ja tein laatikoita ystävillekkin, kodin laitoin jouluisaksi ja lapset sai toivoa lahjansa. Ostin myös joka joulu miehellenikin lahjan, mutta 8 vuoden aikana en koskaan saanut häneltä joululahjaa.
Sitten, vuodet kuluivat ja miehen käytös muuttui, piti tehdä valinta. Olen käyttänyt sanontaa rahat tai henki. Mies alkoi käyttää väkivaltaa, koskaan ei naamaan lyönyt, mutta muualle vartaloon, uhkaili ja heitti lukemattomia kertoja ulos talosta. Uhkailu väkivallalla, haukkuminen ja valehtelu minun päälleni oli säännöllistä, loppuaikana myös potkimista ja muksimista tapahtui joka kuukausi. Selvinpäin. Sukulaisten nähden oli kuin maailman paras kumppani, tosin erittäin itserakas myös muiden seurassa. Henkinen väkivalta oli jatkunut jo vuosia, huomaan sen vasta jälkeenpäin, fyysinen ehti jatkua pari vuotta. Kun muutin pois luotaan, itsetuntoni oli nolla, mitään et osannut eikä mikään ollut hyvin. Olin laittanut kodin rakentamiseen vuosia rahaa, mutta miehen omistama talo jäi erossa hänelle ja en kyllä olisi siitä edes laudanpätkää halunnutkaan, kun vain pois pääsin. Halusin vain itse ostamani huonekalut ja omat tavarani mukaani, osan sain, mutta paljon sinne jäi. Erosin työpaikastani ja muutin satojen kilometrien päähän. Karkuun. Ystäväni
jotka tiesivät miehen käytöksestä, kuten myös esimieheni, kannustivat myös muuttamaan, sillä olivat pelänneet pahinta.
Mutta niin, nyt asun keskellä metsää korvessa, kantovesi ja puulämmitys, pienellä paikkakunnalla osa-aikatyö. Koen että olen eheytynyt osaksi, mutta prosessi enempi vielä kesken. Olen onnellisempi täällä, henkisesti, alkanut eheytymään. Mutta taloudellinen tilanne raastaa mieltä. Vaikka itselläni jääkaappi tyhjä, saan lämpimän aterian työpaikalla, säästän kaikessa mistä vain voin, menee silti kuukauden rahat laskuihin ja polttoaineeseen ja vuokraan. En tiedä ketä varten toimeentulotuki on, mutta minä en sitä saanut kun nyt joulua varten pyysin, ja olisi kyllä tullut kovin tarpeeseen. En vieläkään tiedä miten teen joulun lapsille kun tulevat. Lahjatoiveita ei kummallakaan ole kuin yksi, sillä tietävät että äiti on tiukilla, mutta niidenkin saaminen on kyseenalaista. Oikeasti itkettää tämä ahdistus, riittämättömyyden tunne.
Joululaatikoiden tekoon ei mene paljon rahaa, mutta kinkku, leipomistarvikkeet, ja muut syömiset ja juomiset, polttoainetta vielä ostettava loppukuuksi...miten tästä selviää.
Tämä painostava tunne, riittämättömyyden piina.
Lainaa en saa, tulot eivät riitä, ja entistä velkaa on.
Lapsista on toinen jo nuori aikuinen , ja toinen yläkoululainen joka asuu isänsä luona. Harrastusten ja ystävien vuoksi ei ole muuttanut tänne kauas minun luokseni. Isänsä pitää hyvää huolta hänestä ja olemme hyvissä väleissä, lapsi junalla matkustaa luokseni käymään. Molempien lasten kanssa olen melkein päivittäin tekemisissä, olemme hyvin läheisiä välimatkasta huolimatta.
Vanhempani nukkuivat pois jo toistakymmentä vuotta sitten suht nuorina, eikä sukulaisia voi häiritä, -kaikki pärjätköön omillaan.
Joulusta on tullut surun aikaa, ahdistavaa, muistutus siitä että et ole onnistunut. En voi lapsille sanoa kuinka rahaton olen, sillä haluan että heillä on turvallinen mielikuva äidistä, että heidän ei tarvitse kantaa huolta äidin puolesta, sitä en kestäisi. Menetyksiä ja koettelemuksia on ollut jo tarpeeksi heilläkin.
Tiedän että meitä on monta jotka kärsivät köyhyydestä. Toivon teille kaikille voimia ja kestävyyttä ja että saatte apua. Tämä oli minun tarina lyhyesti, vaikka pitkä kirjoitus.
Kuinka mielelläni tekisin itsekin kaikkea tuota, en itselleni vaan lapsilleni. Jos ei olisi lapsia, en välittäisi mitään, voisin vain sanoa että minä en joulua laita, ei ole varaa mihinkään. Mutta se häpeän tunne....kun olet äiti-ihminen, jo ihan aikuisen ihmisen ikäinen hyvinkin pitkällä, etkä ole saanut elämää siihen malliin että olisi varaa ostaa edes omille lapsille hyvät lahjat, puhumattakaan kummilapsista. Häpeä ja suru.
Miten näin, tätä pohdin edelleen. Onko syy itsessä vai ulkopuolisessa. Itse olen valintani aikanaan tehnyt, onko siis syy minussa? Itse valitsin väärän miehen. Vai onko syy miehessä joka kohteli väärin? Ajatus on kuin rinki, ei ole oikeaa vastausta. Jokainen kuitenkin kantaa vastuun omista valinnoistaan ja tekemisistään.
Oli kyllä aika että rahaa oli enempi, olin mennyt uudelleen naimisiin minua vanhemman miehen kanssa, joka ei siis ollut lasteni isä. Hän on ollut ehkä suurin rakkauteni, ihminen jonka kanssa elämänkatsomus ja elämäntapa oli samanlaista, vaikka olimmekin erilaiset.
Miehellä oli pieni eläke, mutta itse kävin työssä ja koska asuimme hänen taloaan, ostin käytännössä kaiken mitä kodin ylläpitoon meni ja maksoin osani laskuista. Mielelläni toki tein niin, en ole siivellä eläjä ollut koskaan. Jouluna leivoin pakkaset kahvipullaa täyteen ja tein laatikoita ystävillekkin, kodin laitoin jouluisaksi ja lapset sai toivoa lahjansa. Ostin myös joka joulu miehellenikin lahjan, mutta 8 vuoden aikana en koskaan saanut häneltä joululahjaa.
Sitten, vuodet kuluivat ja miehen käytös muuttui, piti tehdä valinta. Olen käyttänyt sanontaa rahat tai henki. Mies alkoi käyttää väkivaltaa, koskaan ei naamaan lyönyt, mutta muualle vartaloon, uhkaili ja heitti lukemattomia kertoja ulos talosta. Uhkailu väkivallalla, haukkuminen ja valehtelu minun päälleni oli säännöllistä, loppuaikana myös potkimista ja muksimista tapahtui joka kuukausi. Selvinpäin. Sukulaisten nähden oli kuin maailman paras kumppani, tosin erittäin itserakas myös muiden seurassa. Henkinen väkivalta oli jatkunut jo vuosia, huomaan sen vasta jälkeenpäin, fyysinen ehti jatkua pari vuotta. Kun muutin pois luotaan, itsetuntoni oli nolla, mitään et osannut eikä mikään ollut hyvin. Olin laittanut kodin rakentamiseen vuosia rahaa, mutta miehen omistama talo jäi erossa hänelle ja en kyllä olisi siitä edes laudanpätkää halunnutkaan, kun vain pois pääsin. Halusin vain itse ostamani huonekalut ja omat tavarani mukaani, osan sain, mutta paljon sinne jäi. Erosin työpaikastani ja muutin satojen kilometrien päähän. Karkuun. Ystäväni
jotka tiesivät miehen käytöksestä, kuten myös esimieheni, kannustivat myös muuttamaan, sillä olivat pelänneet pahinta.
Mutta niin, nyt asun keskellä metsää korvessa, kantovesi ja puulämmitys, pienellä paikkakunnalla osa-aikatyö. Koen että olen eheytynyt osaksi, mutta prosessi enempi vielä kesken. Olen onnellisempi täällä, henkisesti, alkanut eheytymään. Mutta taloudellinen tilanne raastaa mieltä. Vaikka itselläni jääkaappi tyhjä, saan lämpimän aterian työpaikalla, säästän kaikessa mistä vain voin, menee silti kuukauden rahat laskuihin ja polttoaineeseen ja vuokraan. En tiedä ketä varten toimeentulotuki on, mutta minä en sitä saanut kun nyt joulua varten pyysin, ja olisi kyllä tullut kovin tarpeeseen. En vieläkään tiedä miten teen joulun lapsille kun tulevat. Lahjatoiveita ei kummallakaan ole kuin yksi, sillä tietävät että äiti on tiukilla, mutta niidenkin saaminen on kyseenalaista. Oikeasti itkettää tämä ahdistus, riittämättömyyden tunne.
Joululaatikoiden tekoon ei mene paljon rahaa, mutta kinkku, leipomistarvikkeet, ja muut syömiset ja juomiset, polttoainetta vielä ostettava loppukuuksi...miten tästä selviää.
Tämä painostava tunne, riittämättömyyden piina.
Lainaa en saa, tulot eivät riitä, ja entistä velkaa on.
Lapsista on toinen jo nuori aikuinen , ja toinen yläkoululainen joka asuu isänsä luona. Harrastusten ja ystävien vuoksi ei ole muuttanut tänne kauas minun luokseni. Isänsä pitää hyvää huolta hänestä ja olemme hyvissä väleissä, lapsi junalla matkustaa luokseni käymään. Molempien lasten kanssa olen melkein päivittäin tekemisissä, olemme hyvin läheisiä välimatkasta huolimatta.
Vanhempani nukkuivat pois jo toistakymmentä vuotta sitten suht nuorina, eikä sukulaisia voi häiritä, -kaikki pärjätköön omillaan.
Joulusta on tullut surun aikaa, ahdistavaa, muistutus siitä että et ole onnistunut. En voi lapsille sanoa kuinka rahaton olen, sillä haluan että heillä on turvallinen mielikuva äidistä, että heidän ei tarvitse kantaa huolta äidin puolesta, sitä en kestäisi. Menetyksiä ja koettelemuksia on ollut jo tarpeeksi heilläkin.
Tiedän että meitä on monta jotka kärsivät köyhyydestä. Toivon teille kaikille voimia ja kestävyyttä ja että saatte apua. Tämä oli minun tarina lyhyesti, vaikka pitkä kirjoitus.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiitos, että jaoit rohkeasti tarinasi täällä. Niin kuin sanoit, elämä on valintoja ja niistä ja itsestään on vain ihminen yksin vastuussa, vaikka parisuhteessa eläisikin.
Mielestäni sinun kannattaisi olla kuitenkin rehellinen. Elit aiemmin valheessa ja elät nyt valheessa ja asiat eivät ikinä muutu, jos jatkat valheessa elämistä. Kannattaa olla rehellinen itselle ja muille, niin sitä ihmistä siellä peilissäkin on mukavampi katsella. Tsemppiä ja voimia sinulle sekä rauhallista joulun aikaa.
Jos lapsesi ovat jo aikuisia tai melkein sellaisia niin ei niille yhtään mitään tarvitse ostaa. Menköön töihin.
Aloittaja muuttaa nyt ensin ihmisten ilmoille. Auton pitämminen on kallista ja siihen ei tukia saa. Ihmisten ilmoilla asuessa joutuu toki ostamaan bussilipun itse, mutta halvempaa se on kuin autoilu. Työssäkäyvälle jää aina väähintään 650 €/kk, eli muutto kunnolliseen vuokra-asuntoon parantaa elämänlaatua.
Yritä olla surematta sitä liikaa. Asiat on joskus epäreiluja, mutta on liian rankkaa jos syytät itseäsi. Tee mitä voit, huolella ja rakkaudella, lapset aistii sen kyllä ❤️
Maailma olisi paljon terveempi, jos viettäisimme kaikki ulkoisesti vaatimatonta, mutta merkityksellistä joulua.
Kotisi kuulostaa ihanalta, siellä voi tehdä paljon ilmaisia asioita, kun on luonto lähellä. Ihana ja erilainen ja ikimuistettava lahja voisi olla vaikka jouluinen runopolku.
Hyvää on joskus vaikea nähdä, tiedän… mutta kyllä se on siellä.
Joulu ja mielenterveys niin siinäpä on aihetta. Jotkut vihaa joulua sen kaupallisuuden takia.
Mielenterveys kestää hyvin, kun ei ota joulusta paineita. Kohtuuvalmistelut vaan pitänee tehdä ja jonkin verran sitä perusmurkinaa hankkia , ei kuitenkaan makaroonia.
Juuri noin!
Kun elää omaa elämäänsä omien resurssien mukaan mukauttaen mielitekonsa mahdollisuuksiinsa niin ei tule paineita.
Vertaaminen ympäristöön olisikin kamalinta ja tyhmintä!
Olemme ulkoistaneet parikymmentä viimeistä joulua poikkeuksena viime joulu arvattavasta syystä.
Lapset pesueineen asuvat loitommalla ja nytkin he ovat jo käyneet jouluvisiitillä.
Minun jouluvalmisteluni rajoittuvat parturissa käymiseen ( vaimoni painostuksesta ) mutta sekin hankaloitui koska parturi perui varaamani ajan lapsensa karanteenin johdosta. Minulla on siis laillinen este!
Joulu tulee ja menee.