Pelottaa... epätoivoinen 20-vuotias

Olen 20-vuotias opiskelija ja kerron tässä lyhyesti tarinani viimeisiltä kuukausilta tähän asti.
Olen jo kauan (niin kauan, kuin muistan) kärsinyt suolistovaivoista, etenkin ummetuksesta sekä suoliston tyhjenemisen vaikeuksista. Olen käsittänyt, että tämä on vain kroonistunut vaiva omalla kohdalla, sillä ruokavaliomuutokset, nesteiden lisääminen ja liikunta eivät ole poistaneet ko vaivaa.
Pikakelaus viime syksyyn: eräänä päivänä pyyhkiessäni huomasin verta paperissa. Ajattelin ensimmäisenä, että menkat kyseessä, mutta uudelleen pyyhkiessä huomasin veren tulevan väärästä paikasta. Menin paniikkiin ja luonnollisesti googletin asian, jonka jälkeen tulin siihen tulokseen, että kyseessä ovat vain peräpukamat. Asia unohtui eikä enää toistunut tuon jälkeen - elin normaalia elämää.
Syksy oli opintojen alettua rankkaa aikaa henkisesti suuren elämänmuutoksen myötä, ja marraskuun lopulla iski suuri stressi ja ahdistus. Joulukuun puolessa välissä kävin sattumalta vaa'alla ja huomasin painoni laskeneen dramaattisesti hyvin pieneen lukemaan (alipainon puolelle). Pistin tämän stressin ja sen aiheuttamien huonojen ruokailutottumuksien piikkiin. Tästä eteenpäin alkoi alamäki.
Tammikuussa sairastin sitkeän flunssan, josta en ole vieläkään palautunut - lämpöilen edelleen (ruumiinlämpöni pysyy joka päivä sitkeästi 37 asteen yläpuolella, vaikka normaalilämpöni on aina ollut 36.6) ja tuntuu siltä, että kroppani on jäänyt flunssatilaan (ei siis kuitenkaan yskää, nuhaa, kurkkukipua tms). Lisäksi hikoilen öisin runsaasti ja hengenahdistusta päivittäin. Koronatesteissä en käynyt, joten voi tietenkin olla long covidia. En tiedä, mutta epäilen.
Huolestuttavaa on ollut se, että vointini on totaalisesti romahtanut ja kunto huomattavasti heikentynyt. Paino on edelleen laskusuunnassa, vaikka olen yrittänyt syödä paljon enemmän ja liikkua vähemmän. Olen ravannut yksityisellä viime aikoina ja verikokeista ilmeni vakava raudanpuute (ferritiini vain 5.8). Sain rautalääkityksen, ja lääkäri laittoi vaivan jälleen huonon syömisen ja stressin piikkiin. Aloin vahvasti epäilemään asiaa, sillä olen kaikkiruokainen ja syönyt AINA rautapitoista ruokaa. Googletin raudanpuutteen syitä (runsaat kuukautiset, kasvissyönti, runsas urheilu yms), mutta mikään ei tuntunut natsaavan omalle kohdalle. Verikokeista katsottiin myös kilpirauhasarvot, keliakia ja erilaiset vitamiinit, mutta ei mitään poikkeavaa. Hemoglobiinikin vielä (toistaiseksi) viitearvojen sisällä (~130). Googlettamalla törmäsinkin ikävämpään raudanpuutteen aiheuttajaan: suolistoverenvuoto.
Palaset alkoivat loksahtamaan paikoilleen: nopea laihtuminen, yleiskunnon nopea romahtaminen, suolistovaivat (vaikka toisinaan ollut jo kauan) ja nyt raudanpuute. Tarkemmin miettien, ulosteessani on ollut nyt jo ainakin viime kuukausien ajan sekä päivittäin pieniä määriä verta. Olenkin pohtinut IBD:n mahdollisuutta omalla kohdalla, mutta syvemmän perehtymisen myötä olen tullut siihen tulokseen, ettei se ole todennäköisin vaihtoehto omalla kohdalla (se nimittäin näkyisi tietyllä tavalla veriarvoissa - edes tulehdusarvot eivät ole minulla koholla lämmöstä huolimatta, mikä tässä onkin hämmentävintä). Nyt olenkin alkanut pelkäämään pahinta.
Suvussani ei ole syöpää (tai yleisestikään mitään suolistosairauksia), joten olen aina ajatellut syövän todennäköisyyden olevan minimissään omalla kohdalla. Olen kuitenkin tullut nyt uusiin ajatuksiin - nimittäin olen noin 98% varma, että sairastan suolistosyöpää. Hauskinta tässä onkin se, ettei kukaan ota minua vakavissaan asiasta tai usko sitä. "Päässä vikaa" - joo, myönnän, etten ole henkisesti terve, ja voi hyvin ollakin, että osa oireistani selittyy sillä. Suolistosyöpä (syöpä nyt muutenkin) on harvinainen näin nuorella, ja jopa todennäköisempi syöpä voisi olla lymfooma. Tätäkin olen miettinyt, sillä lämpöily, painonlasku ja yöhikoilu kuuluvat lymfooman tyypillisiin oireisiin. Verikokeet ja epämääräiset suolistovaivani vahvistavat kuitenkin epäilykseni suolistosyövästä.
Viimeiset pari viikkoa olenkin elänyt jatkuvassa pelossa ja epätoivossa asian suhteen. Eihän tässä näin pitänyt käydä... aikaisemmin hyvässä kunnossa oleva ja terve 20-vuotias sairastuu vakavasti ja elää korkeintaan enää pari vuotta. Olen täysin musertunut. Eniten suren jo nyt perheeni puolesta vaikka he eivät aavista mitään... uskomatonta, kuinka epäonnekas voi ihminen olla. Olenkin tästä oppinut ymmärtämään elämän rajallisuuden sekä sen, ettei mitään saisi ottaa itsestään selvyytenä. Tajusin tämän valitettavasti liian myöhään.
No, minulla ei kuitenkaan ole vielä diagnoosia eikä mitään olla vielä vahvistettu, mutta olen jo valmistautunut pahimpaan. Ensi viikolla kolonoskopia, jossa asia selviää. En tietenkään toivoisi sitä pahinta, mutta en ole optimisti. Yritän elää päivä kerrallaan, mutta se on vaikeaa...
Teille lukijoille: älkää ottako asioita itsestään selvyyksinä. Eläkää nautinnollisesti ja pitäkää huolta itsestänne. Käykää matalalla kynnyksellä lääkärissä ja vaatikaa tutkimuksia. Pysykää terveinä.