Armeijamme on kohtuullisen hyvin koulutettu ja perinteinen aseistus on sinänsä toimivaa, mutta liian lähitaistelupainotteista. Puolustusvoimilla tulee olla tuhoavaa tulivoimaa niin, että vihollisen liike voidaan pysäyttää ennen kuin se pääsee tulitusetäisyydelle kaupungeistamme.
Sota voitetaan VIHOLLISEN SELUSTASSA. Ensimmäisenä tulee tuhota vihollisen logistiikka, se pysäyttää etenemisen, sen jälkeen tulee tuhota vihollisen ohjuskalusto ja seuraavaksi ohjusvarastot. Se on ainoa tapa suojata siviilejämme ja sodankäynnin jatkamiselle välttämätöntä tuotantoinfraa, ja tietenkin sotilaallista infrastruktuuria ja johtamisjärjestelmäämme ja tärkeitä varastoja.
Puolustusdoktriinimme on sinänsä toimiva ja rakennettu olosuhteisiimme, mutta se olisi tullut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen päivittää OFFENSIIVISEKSI. Tiedän, se voi olla kansainvälisten sopimusten vastaista ja ainakin se helposti tuomitaan moraalisesti, mutta HYÖKKÄYS ON HELPOINTA TORJUA VAIHEESSA, JOSSA JOUKKOJA KESKITETÄÄN.
Toimintatapamme tulisi siis olla, että poliittisen uhkailun ilmetessä tai jos saamme todisteita keskittämistoimenpiteistä, annamme välittömästi uhkavaatimuksen, jossa vaadimme tietyn matkaa rajastamme Venäjän puolelle pysyvän täydellisesti rauhan tilassa, tai aloitamme vastatoimet iskemällä ohjuksin keskitysalueille ja kaikkialle liikenneyhteyksiin, sekä työnnemme sissiosastomme rajan yli ansoittamaan kaikki etenemisväylät rajaamme kohti. Ja tämä kaikki olisi tullut tehdä selväksi venäläisille kahden kesken, että mikäli he lähtevät valmistelemaan mitään meille tuhoisaa toimintaa, me vastaamme tavalla, joka johtaa heille suureen nöyryytykseen ja viemme sodan täysin häikäilemättä ja mistään vastustajamme suurvaltastatuksesta täysin piittaamatta niin syvälle heidän alueelleen kuin tarpeellista oman alueemme suojaamiseksi. Näin toimimme 1941 ja pitkälti sen ansiosta siviilitappiomme olivat toiseen maailmansotaan aktiivisesti osallistuneista valtioista pienimpiä. Jonka myös marsalkka Mannerheim mainitsee muistelmissaan perusteluksi Itä-Karjalan miehittämiselle.
Ainoa ongelma 1941 ratkaisussa oli se, että armeijamme offensiivinen kyky, alkaen vähäisestä motorisoinnista ja heikosta panssariaseesta ja ilmasta maahan taistelukyvystä, oli rajoitettu. Puolustusvoimamme oli tosiaan varustettu, aseistettu ja koulutettu vain puolustustehtäviin, hyökkäyskyky oli sinänsä jopa erinomainen lyhietäisyyksillä suoritettuihin vastaiskuihin, kuten talvisodan lukuisissa tuhoamistaisteluissa nähtiin, mutta kyky nopeisiin syviin operaatioihin oli rajoitettu ja sellaiset operaatiota vaativat porrastamista, joka venytti hyökkäysvaiheen psykologiseltakin kannalta liian pitkäksi, kuten vaikkapa Tuntemattoman Sotilaan sivuilta voimme lukea...
Vallitsevassa tilanteessa me emme tarvitse alueen miehittämistä, joskin moottoroidut jääkärimme siihen kyllä nykyään pystyvät paremmin kuin 1941, Sen sijaan vihollisen tukialueen hallitseminen sissitoiminnalla niin, että vihollinen ei pysty saavuttamaan operaatiovapautta edes omalla alueellaan on täysin nykyisen koulutuksemme ja varustuksemme puitteissa mahdollista saavuttaa ja se on paras tapa, yhdessä kaukovaikutteisen raskaan tulen kanssa, suojata tehokkaasti omaa aluettamme.
Risteilyohjukset ja lennokit ovat kaukovaikutteista tuhovoimaa, jolla pysäyttää vihollisen eteneminen melko pienin omin tappioin ja tuhota vihollisen kaukovaikutteista tulivoimaa, joka uhkaa siviilejämme ja pitkäkestoista sodankäyntikykyämme.
Stingereitä taas tarvitaan paikallisjoukoille torjumaan maahanlaskut ennen kuin joukkojen saappaat koskettavat maata. Maahanlaskun torjuminen ilmassa on nopein tapa ja säästää omien verta. Myös rintamataistelussa ja vastahyökkäyksissä vihollisen taisteluhelikopterien tuhoaminen on tärkeää. Halvin ja tehokkain tapa niitä vastaan ovat stinterit, tosin aika perinteisetkin it-aseet tehoavat hyvin, mutta ne ovat vaikeammin liikuteltavissa.
Stingerit ovat erinomainen ase sissien käsissä puolustautua vihollisen sissien häätämiseen tähtäävää toimintaa vastaan. Päästäkseen eroon selustaansa pesiytyneistä sisseistä vihollisen on joko keskitettävä suuret jalkaväkivoimat, jotka eivät välttämättä pysty hyödyntämään panssarointiaan kovin hyvin, laajojen maa-alueiden haravointiin ja miehittämiseen, tai pyrittävä täsmäsotaan sissejä vastaan ilmasta pääosin helikopterein ja lennokein. Stingerien avulla sissit pystyvät itse puolustautumaan noita uhkia vastaan syvälläkin vihollisen selustassa.
Hallintaansa ottamilta alueilta vihollisen selustassa sissit voivat suunnata lennokki-iskuja vieläkin syvemmälle vihollisen liikenneverkkoon tuhoten sotilaskuljetuksia, mahdollisesti siltoja, tutka-asemia, ilmatorjuntaa (mahdollistaakseen lennokki-iskujen jatkumisen) ja tuhoten kiskoja ja tyhjiä vetureita.
SOTA VOITETAAN VIHOLLISEN SELUSTASSA.
Sota voitetaan VIHOLLISEN SELUSTASSA. Ensimmäisenä tulee tuhota vihollisen logistiikka, se pysäyttää etenemisen, sen jälkeen tulee tuhota vihollisen ohjuskalusto ja seuraavaksi ohjusvarastot. Se on ainoa tapa suojata siviilejämme ja sodankäynnin jatkamiselle välttämätöntä tuotantoinfraa, ja tietenkin sotilaallista infrastruktuuria ja johtamisjärjestelmäämme ja tärkeitä varastoja.
Puolustusdoktriinimme on sinänsä toimiva ja rakennettu olosuhteisiimme, mutta se olisi tullut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen päivittää OFFENSIIVISEKSI. Tiedän, se voi olla kansainvälisten sopimusten vastaista ja ainakin se helposti tuomitaan moraalisesti, mutta HYÖKKÄYS ON HELPOINTA TORJUA VAIHEESSA, JOSSA JOUKKOJA KESKITETÄÄN.
Toimintatapamme tulisi siis olla, että poliittisen uhkailun ilmetessä tai jos saamme todisteita keskittämistoimenpiteistä, annamme välittömästi uhkavaatimuksen, jossa vaadimme tietyn matkaa rajastamme Venäjän puolelle pysyvän täydellisesti rauhan tilassa, tai aloitamme vastatoimet iskemällä ohjuksin keskitysalueille ja kaikkialle liikenneyhteyksiin, sekä työnnemme sissiosastomme rajan yli ansoittamaan kaikki etenemisväylät rajaamme kohti. Ja tämä kaikki olisi tullut tehdä selväksi venäläisille kahden kesken, että mikäli he lähtevät valmistelemaan mitään meille tuhoisaa toimintaa, me vastaamme tavalla, joka johtaa heille suureen nöyryytykseen ja viemme sodan täysin häikäilemättä ja mistään vastustajamme suurvaltastatuksesta täysin piittaamatta niin syvälle heidän alueelleen kuin tarpeellista oman alueemme suojaamiseksi. Näin toimimme 1941 ja pitkälti sen ansiosta siviilitappiomme olivat toiseen maailmansotaan aktiivisesti osallistuneista valtioista pienimpiä. Jonka myös marsalkka Mannerheim mainitsee muistelmissaan perusteluksi Itä-Karjalan miehittämiselle.
Ainoa ongelma 1941 ratkaisussa oli se, että armeijamme offensiivinen kyky, alkaen vähäisestä motorisoinnista ja heikosta panssariaseesta ja ilmasta maahan taistelukyvystä, oli rajoitettu. Puolustusvoimamme oli tosiaan varustettu, aseistettu ja koulutettu vain puolustustehtäviin, hyökkäyskyky oli sinänsä jopa erinomainen lyhietäisyyksillä suoritettuihin vastaiskuihin, kuten talvisodan lukuisissa tuhoamistaisteluissa nähtiin, mutta kyky nopeisiin syviin operaatioihin oli rajoitettu ja sellaiset operaatiota vaativat porrastamista, joka venytti hyökkäysvaiheen psykologiseltakin kannalta liian pitkäksi, kuten vaikkapa Tuntemattoman Sotilaan sivuilta voimme lukea...
Vallitsevassa tilanteessa me emme tarvitse alueen miehittämistä, joskin moottoroidut jääkärimme siihen kyllä nykyään pystyvät paremmin kuin 1941, Sen sijaan vihollisen tukialueen hallitseminen sissitoiminnalla niin, että vihollinen ei pysty saavuttamaan operaatiovapautta edes omalla alueellaan on täysin nykyisen koulutuksemme ja varustuksemme puitteissa mahdollista saavuttaa ja se on paras tapa, yhdessä kaukovaikutteisen raskaan tulen kanssa, suojata tehokkaasti omaa aluettamme.
Risteilyohjukset ja lennokit ovat kaukovaikutteista tuhovoimaa, jolla pysäyttää vihollisen eteneminen melko pienin omin tappioin ja tuhota vihollisen kaukovaikutteista tulivoimaa, joka uhkaa siviilejämme ja pitkäkestoista sodankäyntikykyämme.
Stingereitä taas tarvitaan paikallisjoukoille torjumaan maahanlaskut ennen kuin joukkojen saappaat koskettavat maata. Maahanlaskun torjuminen ilmassa on nopein tapa ja säästää omien verta. Myös rintamataistelussa ja vastahyökkäyksissä vihollisen taisteluhelikopterien tuhoaminen on tärkeää. Halvin ja tehokkain tapa niitä vastaan ovat stinterit, tosin aika perinteisetkin it-aseet tehoavat hyvin, mutta ne ovat vaikeammin liikuteltavissa.
Stingerit ovat erinomainen ase sissien käsissä puolustautua vihollisen sissien häätämiseen tähtäävää toimintaa vastaan. Päästäkseen eroon selustaansa pesiytyneistä sisseistä vihollisen on joko keskitettävä suuret jalkaväkivoimat, jotka eivät välttämättä pysty hyödyntämään panssarointiaan kovin hyvin, laajojen maa-alueiden haravointiin ja miehittämiseen, tai pyrittävä täsmäsotaan sissejä vastaan ilmasta pääosin helikopterein ja lennokein. Stingerien avulla sissit pystyvät itse puolustautumaan noita uhkia vastaan syvälläkin vihollisen selustassa.
Hallintaansa ottamilta alueilta vihollisen selustassa sissit voivat suunnata lennokki-iskuja vieläkin syvemmälle vihollisen liikenneverkkoon tuhoten sotilaskuljetuksia, mahdollisesti siltoja, tutka-asemia, ilmatorjuntaa (mahdollistaakseen lennokki-iskujen jatkumisen) ja tuhoten kiskoja ja tyhjiä vetureita.
SOTA VOITETAAN VIHOLLISEN SELUSTASSA.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sen sijaan, että nuorisoa haukutaan siitä, että he pelaavat videopelejä, meidän tulisi antaa heille välineet pelata niitä myös vihollista vastaan taistelukentällä.
Nykypäivän sotaa ei voiteta vuoden 1944 aseilla ja vain osin niillä taistelutavoillakaan.
Periaate, että vihollisen hyökkäävä voima pyritään tuhoamaan tuhoamistaisteluissa, on tietenkin edelleen sama. Se on hyvää ja tervettä preussilaista sotilasperinnettä ja sotataitoa, joka ei vanhene koskaan. Meidän vain tulee päivittää välineet ja keinot. Perinteinen maastotaistelu on erittäin kuluttavaa ja pidemmän päälle pakostikin siitä seuraavien tappioiden takia psyykkisesti kuluttavaa paitsi joukoille, myös kansakunnalle. Nykyaikaiset aseet mahdollistavat käyttää tuhoavaa tulivoimaa saman tavoitteen saavuttamiseen paljon pienemmin omin tappion ja vähemmin maastotaistelukykyisin joukoin.
Kaukovaikutteiseen tulivoimaan painottamisessa on itse asiassa kysymys juuri siitä, miten vihollisen hyökkäys Ihantalassa pysäytettiin kesällä 1944. Ensin vihollisen laaja läpimurto pyrittiin lyömään suureen saarrostustaisteluun tähtäävin vastahyökkäyksin, jotka olivat aika lähellä onnistuakin. Niissä omatkin tappiomme olivat kovat ja voimat eivät aivan riittäneet viemään niitä loppuun saakka. Alueelta vetäännyttiin seuraaviin asemmin ja niissä jäykkää, torjuvaa puolustusta alettiin tukea meidän oloissamme ennennäkemättömin raskaan tulen keskityksin, jotka käytönnössä tuhosivat vihollisen hyökkäävän voiman melko pienin omin tappioin. Joitain pieniä vastaiskuja jouduttiin tekemään, nekin massiivisen raskaan tulen tuella, jolloin tappiot eivät nousseet kohtuuttumiksi muille kuin vihollisellemme. Sama toistui Äyräpään-Vuosalmen taisteluissa.
Kesällä 1944 hyväksi osoittaunutta konseptia tulisi kehittää edelleen, myös strategiseen mittaan, eikä sitoutua liikaa pelkkään laajamittaisen maataistelun ajatukseen, joka osoittatui turhan kalliiksi ja ylivoimaa vastaan jopa mahdottomaksi jo edellisen sodan aikana.
TARVITSEMME KOHDENNETTAVAA KAUKOVAIKUTTEISTA TULIVOIMAA rajusti lisää! Sen tulee olla liikkuvaa niin, että vihollisen on mahdollisimman vaikea yrittää vaimentaa sitä omilla toimillaan.
Sodan tarkoitus ei ole tuottaa kauniita sankarivainajien hautajaisia, vaan TUHOTA MAAHANHYÖKKÄÄJÄN VOIMA niin tehokkaasti ja vihollisen toimintakykyyn vaikuttavasti kuin mahdollista!