Uskovaisuuden mielipide ja ei uskovaisen ajatus
Kannatatko elinsiirtoa, eli annat sydämesi, munuaisesi, sarveiskalvon tms. jollekin elimeksi...
Tämähän on tämänpäivän lääketieteellien tapa - toimittaa jotain - eli onko se Luojan tarkoitusperissä näin?
Kannatatko elinsiirtoa, eli annat sydämesi, munuaisesi, sarveiskalvon tms. jollekin elimeksi...
Tämähän on tämänpäivän lääketieteellien tapa - toimittaa jotain - eli onko se Luojan tarkoitusperissä näin?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mun kroppa on jo niin tuhottu geenimanipuloidulla soijalla ja soijanakoilla, että siitä ei kelpaa enää mikään osa luovutukseen.
Entä jos sinä tarvitsetkin vaikka sarveiskalvon - otatko vastaan?
Omaltakohden olen sallinut hyväksynnän elisiirtotarpeeseen 25-vuotta sitten, josta oli lompuukissa lappu. Nyt sitten aloin mietiskellä asiaa, että onko kuollut, jos pumppu annetaan elinsiirtona jollekin. Tavallaan ei ole haudattuna "kokonaisuudessa".
Jatkan pohdintaa - mikä on noussut esiin mielen alueelle.
Kuolema - elämän vastakohta. Elämä tässä on sielun ja ruumiin "minä" - joka elää fyysisessä integroituneena yhtenä olevaisuutena. Kuolemassa ruumiin ja sielun osa hajoaminen kahdeksi erilliseksi kokonaisuudeksi.
Se sielu, hengellinen minuus eroaa siitä, joka on nyt minulle elämisen väline, ruumiin muodossa.
Tämä sieluni ei ole ruumis, ruumis - joka on kuolevainen, hajoamaan. Sielu on oma lukunsa.
Mutta, miten suhtaudun elämässä tämän ruumiin kuolevaisuuteen. Annanko minä sen jatkua haudan tuollepuolen, jonkun käyttöön.
Entä - jos silmäni jatkumo - sydämen jatkumo saa aikaan uudessa sellaista, mitä en eläissäni anna sielulleni valtaa. Tavallaan lahjoitanko ruumiini osia synnin hallintaan.
Tätä mietin.
Ajattelen huumorilla "naurajaa", kun hän tulee luonnollisen tapahtuman johdosta kuolemaan. Entä jos hän lahjoittaa sydämensä - ja joutuukin pastorin sydämeksi ja kulkee aina kirkkoon.
Eli käänteisasia.
Näin elinluovutus on ajatuksena nyt haasteellinen. Siksi kysyn pohtimisia.
Ts. kun tämä elämäni fyysinen jakso saavuttaa päätepisteen, ruumis on toiminut ajan läpi, olemassaoloni on saavuttanut lakipisteen. Annanko keholle haudan- kuoleman levon kokonaisena, onko tämänpäivän lääketiede kuitenkaan siunaus.
Entä jos sydämensaanut tappaa jonkun. Niin,...
Luovutan penikseni ja kivekseni, koska haluan olla naispastori. Ei silloin ole kiusausta käydä sapattimatkoilla vieraissa, kun ei ole mitä tarjota.
Aivoni olen jo luvuttanut adventtikirkko nimiselle yhteisölle.
Kuohituille ei ole paikkaa alttarilla.
Täsmennetään, Sana ei tunne yksittäisiä luovuttajia, joista tehtävisiin paimenpiirakka.
Naisen tekokuva ja möreä ääni, se ei toimi. Johan maailmassa leikatut transut valittavat, että kun he tuovat esiin ruumiinsa silpomisen, niin normaalin silpomattoman miehen kohdalla on luonnonreaktio, he kuulema kääntävät selkänsä ja lähtevät.
Näin silvotut ovat keskenään. Tässä jo nähdään se, että luulo - elämisenä toisessa, muutetussa kehossa olisi sädekehämäinen.
Sitä se ei ole. Ikävä vain sille, joka sitä "vaivaa" kantaa kehossaan. Tavallaan luomumies - luonnostaan etsiessään itselleen kylkiluuta, katsoo naista kokonaisuudessa - pukeutuneena.
Onko hänellä lantio ja rinnat. Se on meihin kytketty tietoisuus valintoihin.
Isäpappa, joka olisi yli 110-vuotta - jos eläisi - niin jo hänen aikaan oli näitä ihmisiä olemassa, joka pukeutui naiseksi. Paljastui sillä, kun jotain putosi syliin, niin miehen tapa - napata polvet yhteen - paljasti hänet naiseksi pukeutuneen - ettei kaikki ole nyt sitä, mitä pitäisi olla. Näitä ihmisiä on ollut...
Vaikka nyt pilkaksesi kirkkoväelle kirjoitit, jos viisaana arvostat kunnioittaen "vehkeitäsi - roikottimia" suomeksi - hoidat sillä vain omantuvan puolisoa, varjellut monelta vaaralta - ja rakasat Sanan mukaan vaimoasi. Teillä on ihana elämänantavat fyysiset yhteysvälineet, jonka käytössä voit pitää paussia rukouskammiostasi.
> Kannatatko elinsiirtoa, eli annat sydämesi, munuaisesi, sarveiskalvon tms. jollekin elimeksi...
Itse en tykkää ajatuksesta. Mutta, mitä mieltä sinä olet, jos minusta siirretty elin vaikuttaisi sinussa niin, että sinusta tulisi uskova, olisiko se hyvä?
Mielestäni ihmiselle on annettu oma fyysinen ruumis elettäväksi. Jos roikkuisin jossain jyrkänteellä, en vaadi sinua oman terveytesi vaarantaen, minua pelastamaan.
Toisaalta, katson, että sinä ennemmin varjelet uskovaisuudessa ruumiisi silpomista, koska se on uskossa kielletty.
Ihmiselle annetaan tehtäväksi hoitaa ruumistaan kunnialla, tätä en ole tehnyt, mutta ilmeisesti adventismissa pyritään siihen suuntaan.
Mennään sillä ajatuksella seuraavaan.
Mielestäni, mitä olen lukenut lääketieteen puolen ajatuksia, niin ihmisen kuolema ei välttämättä ole aivan yksiselitteinen. Tietenkin aivorungon kuolema voidaan todeta, mutta fyysinen ruumis kuolee hitaasti. Serkkuni kertoi - suntiona, että hänen isänsä kuoli terveyskeskuksen vuodeosastolla, hän oli isäänsä katsomassa. Sitten tämä vainaja oli kunniallisesti - lain mukaan arkutettu - ja viety hautausmaan ruumishuoneeseen odottamaan hautaamista.
Hautaamispäivänä serkkuni vielä halusi perheensä kanssa katsoa isänsä makuusijaa- arkusta - niin hänelle oli kasvanut komea parta. Eli elimistö kuolee hitaasti. Siksi on kunnioitettava vainajaa, ja onko viisasta "silpoa" elävää meille kuolleen kehoa - johonkin elinsiirtoon, sitä olen ruvennut miettimään.
Vaikka henki palaa sen Antajalle - niin sielu on vielä ruumiissa, joka on kokonaisuutta ajatellen vasta hitaasti kuolemassa. Näin vainajan hautarauhan kunnioitus on pidettävä ajantasalla. Ruumis - vaikka se on maaksi jälleen, se voi olla elävä- vaikka hengitystä ei enää ole. Kuolemassa sielu hiipuu lepoon.
Sivulausekkeena olen pohtinut yksinäisiä, joiden haudalla ei ole omaisia.
Isonkirjan mukaan ylipappihan kiellettiin osallistumasta hautaamiseen, se oli omaisten tehtävä.
Hautaaminen on mittaamattoman arvokas tapahtuma. Elämänkaaren päätepiste.
Siksi hylätty ruumis, jolla ei ole ketään, joka huolehtisi hautaamisesta -suvunkautta- , on jotenkin yhteiskuntamme sokea piste.
Romaneilla taitaa olla sukuside, sitä voisi miettiä, miksei me valkolaiset omisteta sitä arvoa.
Säilyttäisimme korkeimman arvokkuuden, yksityisyyden, sekä kunnioituksen, se olisi arvokkain jalokivi - kun elämää mitataan. Olemme hukanneet suhteemme kehoon, monella tavalla. Siksi voimme häpäistä itsemme, väärillä valinnoilla. Tätähän Sana opettaa. Tätä taustaa vastaan haureus - siinä häpäistään oma elävä ruumis.
Elämän tarkoitus, mitä se on tälle maailmalle, sekä luomistyölle. siinä on pohtimista.
Minussa asia ei aiheuta minkään sortin tunnekuohuja. Jos tästä kropasta vielä jokin elin jollekin joskus kelpaa, niin senkus ottavat tarpeeseensa.
Itse en pysty vastaanottamaan elimiä. Elimistöni ei kestä minkäänlaisia lääkkeitä. Ei pienintä murustakaan. Elinluovutuksen jälkeen on syötävä lääkkeitä loppuikänsä, ettei toiselta saatava elin aiheuta hylkimisreaktiota.
Minun elinikäni on muutenkin kovin lyhyt, koska en pystyisi syömään munuaisen vajaatoiminnan lääkkeitä, syöpälääkeitä, yms, jos niille joskus sattuisi käyttöä olemaan. Suonensisäisistä lääkkeistä en sitten tiedä menisikö ne.
Annan elimeni alttiisti ja soimaamatta.
Joka sapatti elimeni on loistokunnossa ja hyvin oliiviöljyllä voideltu.
Pastorinne Armossa ja välillä myös Rauhassakin.
Noilla lauseillasi on samannäköinen sointu - hieman jäsennetty välillä eri muotoon.
Puheesi ei ole kysymykseeni viittaava - vaan piipahtelet pilkkahengessä vastuspuheesi siemenen kylvössä.
Mutta, jotain kuitenkin. Eli sydämesi ympärileikkaus, oletko sitä miettinyt, koska se on Pyhä asia. Onko sen elimen siirto elämälle jo piankin ajankohtainen?