Venäläinen järjestelmä, minkä vuoden versio se on sitä en tiedä.
https://youtu.be/oNEStBdM7EI
https://www.thesun.co.uk
S-300 (ven. С-300 «Фаворит», Nato-raportointinimi SA-10 Grumble) on venäläisen Almaz-Antein valmistama ilmatorjuntaohjussarja. Järjestelmän ensimmäiset mallit otettiin käyttöön 1978 ja viimeisimmät 1997 (S-300 PMU2).
Ohjuslavetti tuliasemassa.
S-300-järjestelmään kuuluu komentopaikka/johtokeskus, tutkia sekä tuliasemaosat.
Kehitystyö ja eri versiot Muokkaa
Ensimmäinen S-300-sarjan malli oli S-300PT, joka hyväksyttiin sotavarustukseen 1978. Siihen kuului komentopaikka, taistelunjohtokontti ja laukaisupatteri, jossa oli korkeintaan 12 ohjuslavettia ja 4 laukaisuvalmistelukonttia. S-300PT oli tarkoitettu lähinnä kiinteisiin tuliasemiin sijoitettavaksi. Komentopaikat on sijoitettu rekan kuljettamaan konttiin ja ohjukset puoliperävaunuihin. Yksikkö voidaan suojata maavallein. Ensimmäiset ohjukset sijoitettiin tukikohtiin 1980. Vuonna 1987 toiminnassa oli yli 80 yksikköä, jotka ryhmitettiin tärkeimpien kaupunkien ja teollisuuskeskusten ympäristöön. Lähes puolet näistä oli Moskovan ympärillä.
S-300 pysyi pitkään salaisuutena. Se esiteltiin suomalaiselle ryhmälle marraskuussa 1989 varuskunnassa Moskovan ulkopuolella ja näytettiin julkisesti voitonpäivänparaatissa 1990, jolloin sen sai NATO-koodinimen SA-10 Grumble.
Järjestelmän tutka oli vaiheistettuantenninen ja koostui digitaalisesti ohjattavista osista. Ohjuslavetille oli neljä ohjusta, jotka laukaistiin pystysuoraan. Ohjuksena oli yksivaiheinen, kiinteää polttoainetta käyttävä 5V55K, jossa on 133 kg:n taistelukärki. Ohjus on erittäin nopea (6,0 mach tai 2 000 m/s).
Järjestelmää kehitettiin edelleen. Muutaman vuoden kuluttua tuli käyttöön liikkuvampi, ajoneuvoihin sijoitettu S-300PS. Komentopaikka ja tutka sijoitettiin MAZ-543-kuorma-autoon ja ohjusyksiköt MAZ-543M -alustalle.
Uusi ohjusmalli 5V55R otettiin käyttöön 1981. Siinä on moderni ohjausmenetelmä (tutkatähtäin tai track-via-missile), jossa ohjuksen hakupään tutkalaitetta käytetään loppuvaiheessa maalin määrittämiseen ja ohjuksen ohjaamiseen. Aikaisemmassa ohjusmallissa oli vain perinteinen komento-ohjaus. Samalla suurin torjuntaetäisyys kasvoi 75–90 km:iin.
S-300PT modernisoitiin liikkuvaksi 1980-luvun puolivälissä, jolloin syntyi malli S-300PT-1.
Persianlahden sodan jälkeen tuli käyttöön S-300PM, jonka sarjavalmistus alkoi 1990. Siinä mukaan tuli uusi Fakelin suunnittelema 48N6-ohjus (vientiversio 48N6Je). Parannetun tutkan ansiosta suurin maalin nopeus nousi 8,4 machiin, mikä mahdollisti myös ohjustorjunnan. Malli S-300PMU (SA-10f) esiteltiin 1992 vientimarkkinoita varten.
S-300PMU-2 Favorit (SA-20) tuli käyttöön 1997. Siinä oli mahdollisuus uuden 200 km:n kantaman 48N6Je2 -ohjuksen käyttöön. Tuliyksikössä on 3D-maalinosoitustutka 96L6Je.
Sarjan uusin versio S-300PMU-3/S-400 Triumf sai nimen S-400. Sen torjuntaetäisyydeksi on ilmoitettu 400 km.
Käyttö muissa maissa
S-300 on saavuttanut myös ulkomaisten ostajien suosiota. Kiina osti 12 S-300PMU -divisioonaa 1,14 miljardin dollarin kaupalla 1996 ja 2001. Vuonna 2004 ja 2006 Kiina osti 16 divisioonaa lisää 2 miljardin kaupalla.
Muita ostajia ovat Algeria (4 divisioonaa 2007), Kypros (2 divisioonaa 1997), mutta ohjukset siirrettiin Kreetalle Turkin vastalauseiden jälkeen. Vietnam (2 divisioonaa 2003), Kazakstan (8 divisioonaa 2000), ja Valko-Venäjä (4 divisioonaa 2006).[1]
Yhdysvallat osti ilmeisesti yhden järjestelmän 200 miljoonan dollarin hintaan vuonna 2004 Kroatiasta, joka oli saanut sen epätäydellisenä haltuunsa vuonna 1995.[2]
Ohjustentorjuntaohjus S-300V
jatkuu linkistä...
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/S-300
https://youtu.be/oNEStBdM7EI
https://www.thesun.co.uk
S-300 (ven. С-300 «Фаворит», Nato-raportointinimi SA-10 Grumble) on venäläisen Almaz-Antein valmistama ilmatorjuntaohjussarja. Järjestelmän ensimmäiset mallit otettiin käyttöön 1978 ja viimeisimmät 1997 (S-300 PMU2).
Ohjuslavetti tuliasemassa.
S-300-järjestelmään kuuluu komentopaikka/johtokeskus, tutkia sekä tuliasemaosat.
Kehitystyö ja eri versiot Muokkaa
Ensimmäinen S-300-sarjan malli oli S-300PT, joka hyväksyttiin sotavarustukseen 1978. Siihen kuului komentopaikka, taistelunjohtokontti ja laukaisupatteri, jossa oli korkeintaan 12 ohjuslavettia ja 4 laukaisuvalmistelukonttia. S-300PT oli tarkoitettu lähinnä kiinteisiin tuliasemiin sijoitettavaksi. Komentopaikat on sijoitettu rekan kuljettamaan konttiin ja ohjukset puoliperävaunuihin. Yksikkö voidaan suojata maavallein. Ensimmäiset ohjukset sijoitettiin tukikohtiin 1980. Vuonna 1987 toiminnassa oli yli 80 yksikköä, jotka ryhmitettiin tärkeimpien kaupunkien ja teollisuuskeskusten ympäristöön. Lähes puolet näistä oli Moskovan ympärillä.
S-300 pysyi pitkään salaisuutena. Se esiteltiin suomalaiselle ryhmälle marraskuussa 1989 varuskunnassa Moskovan ulkopuolella ja näytettiin julkisesti voitonpäivänparaatissa 1990, jolloin sen sai NATO-koodinimen SA-10 Grumble.
Järjestelmän tutka oli vaiheistettuantenninen ja koostui digitaalisesti ohjattavista osista. Ohjuslavetille oli neljä ohjusta, jotka laukaistiin pystysuoraan. Ohjuksena oli yksivaiheinen, kiinteää polttoainetta käyttävä 5V55K, jossa on 133 kg:n taistelukärki. Ohjus on erittäin nopea (6,0 mach tai 2 000 m/s).
Järjestelmää kehitettiin edelleen. Muutaman vuoden kuluttua tuli käyttöön liikkuvampi, ajoneuvoihin sijoitettu S-300PS. Komentopaikka ja tutka sijoitettiin MAZ-543-kuorma-autoon ja ohjusyksiköt MAZ-543M -alustalle.
Uusi ohjusmalli 5V55R otettiin käyttöön 1981. Siinä on moderni ohjausmenetelmä (tutkatähtäin tai track-via-missile), jossa ohjuksen hakupään tutkalaitetta käytetään loppuvaiheessa maalin määrittämiseen ja ohjuksen ohjaamiseen. Aikaisemmassa ohjusmallissa oli vain perinteinen komento-ohjaus. Samalla suurin torjuntaetäisyys kasvoi 75–90 km:iin.
S-300PT modernisoitiin liikkuvaksi 1980-luvun puolivälissä, jolloin syntyi malli S-300PT-1.
Persianlahden sodan jälkeen tuli käyttöön S-300PM, jonka sarjavalmistus alkoi 1990. Siinä mukaan tuli uusi Fakelin suunnittelema 48N6-ohjus (vientiversio 48N6Je). Parannetun tutkan ansiosta suurin maalin nopeus nousi 8,4 machiin, mikä mahdollisti myös ohjustorjunnan. Malli S-300PMU (SA-10f) esiteltiin 1992 vientimarkkinoita varten.
S-300PMU-2 Favorit (SA-20) tuli käyttöön 1997. Siinä oli mahdollisuus uuden 200 km:n kantaman 48N6Je2 -ohjuksen käyttöön. Tuliyksikössä on 3D-maalinosoitustutka 96L6Je.
Sarjan uusin versio S-300PMU-3/S-400 Triumf sai nimen S-400. Sen torjuntaetäisyydeksi on ilmoitettu 400 km.
Käyttö muissa maissa
S-300 on saavuttanut myös ulkomaisten ostajien suosiota. Kiina osti 12 S-300PMU -divisioonaa 1,14 miljardin dollarin kaupalla 1996 ja 2001. Vuonna 2004 ja 2006 Kiina osti 16 divisioonaa lisää 2 miljardin kaupalla.
Muita ostajia ovat Algeria (4 divisioonaa 2007), Kypros (2 divisioonaa 1997), mutta ohjukset siirrettiin Kreetalle Turkin vastalauseiden jälkeen. Vietnam (2 divisioonaa 2003), Kazakstan (8 divisioonaa 2000), ja Valko-Venäjä (4 divisioonaa 2006).[1]
Yhdysvallat osti ilmeisesti yhden järjestelmän 200 miljoonan dollarin hintaan vuonna 2004 Kroatiasta, joka oli saanut sen epätäydellisenä haltuunsa vuonna 1995.[2]
Ohjustentorjuntaohjus S-300V
jatkuu linkistä...
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/S-300
Vastaukset 2
Vanhimmat
uutinen 8.4.2022
https://www.verkkouutiset.fi/a/slovakia-on-toimittanut-s-300-ilmatorjuntajarjestelman-ukrainaan/
Pystyykö ne torjumaan iskandereita ja ylisoonisia ohjuksia. Venäläinen pyrkii tuhoameen ne niillä?