Minulla oli aikoinaan kilpavoimistelussa valmentajana nuori, itse Suomen parhaimpiin viiteen voimistelijaan lukeutuva urheilija. Hän oli juuri päättänyt uransa voimistelijana ja siirtyi valmentamaan meitä.
Olin aluksi innoissani siitä että valmentajaksemme tuli huippuvoimistelija, ilo ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Hän oli ylpeä ja ylimielinen valmennettaviaan kohtaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan jakaa tietotaitoaan meille, vaan lähinnä kävi nostamassa palkkaa ja harrastamassa ”kiusantekoa” ryhmän sisällä.
Hän jakoi ryhmämme voimistelijat ”lemppareihin” ja ”inhokkeihin”. Lemppareihin kuului ryhmässä ollut hänen oma perhetuttunsa, minun hyvä kaverini. Minut hän jakoi ”inhokkeihin”. Hän sai touhuta kaikessa rauhassa ryhmässä, sillä hänellä oli auktoriteetti. Niinpä minä ja kaverini oltiin pian ajettu toisistamme erilleen, edes kunnolla sitä tajuamatta.
Valmentaja korjasi ja valmensi enemmäkseen näitä kahta suosikkiaan. Ryhmässä oli 5-6 voimistelijaa.
Kävi kuitenkin niin että sijoituin kilpailussa paremmin, kuin hänen suosikki-suojattinsa. Hän tiuski avoimesti molempien läsnäollessa, kilpailun tulosten selvittyä että: ”Miten sinä et Milla muka sijoittunut paremmin?” ”Sinun olisi kuulunut sijoittua paremmin!” Hän veti kunnon draama-show’n aiheuttaakseen katkeruutta välillemme.
Minua hän ei edes onnitellut tuloksestani, vaan ohitti minut katsomatta minua päinkään. Hän käveli suoraan halaamaan suosikkiaan ja lohduttamaan häntä, että miten muka jäit huonommalle sijalle kuin Ella”. Kävelin palkintoni kanssa pois paikalta, pettyneenä ettei minua kehunut edes oma valmentajani. Hyvä mieli katosi hetkessä. Minut valtasi ahdistus.
Toinen tilanne oli kun tämä valmentaja halusi perustaa meistä ylsilövoimistelijoista joukkueen, jonka ohjelmaa oli tarkoitus meidän kaikkien alkaa opettelemaan. Valmentajamme suunnitteli jo kovaäänisesti minkälaiset puvut meille tulee. Ehdimme harjoitella uutta ohjelmaa kokonaiset kaksi viikkoa, kun valmentaja ilmoitti koko ryhmän läsnäollessa että: Ella, sinä et kuulu enää tähän joukkueeseen. Mene vaikka venyttelemään siksi aikaa kun muut harjoittelevat joukkue kilpailuihin.
Murruin täysin. Lähdin pukuhuoneeseen ja purskahdin itkuun. Itkemisestäni ei meinannut tulla loppua. Minua hävetti. Hän ei sanonut esimerkiksi että saisin koskaan osallistua joukkueeseen.
Lopullinen psyykkinen vamma minulle tästä aiheutui siitä, kun tilalleni otettiin alemman tason harrastelija-ryhmästä voimistelija. Hän toki oli hyvä, mutta häntä hän alkoi ”valmentamaan” joukkueeseen samalta lähtöviivalta, kuin minuakin olisi pitänyt. Olihan se uusi ohjelma minullekin täysin ja kaikki oli uutta vielä. Tämän jälkeen lopetin voimistelun. En kokenut sitä enää mieleisekseni.
Nyt aion kuitenkin lopullisesti päästää irti tämän ilkeän ihmisen aiheuttamista haavoista itsetuntooni. Minä olen vuosikaudet kulkenut näiden tukahdutettujen tunteiden ja arpeutuneiden haavojeni kanssa. Tämä on tältä erää käsitelty, etkä sinä tule ikinä enää minua satuttamaan. Minulle sinä olet ilmaa. Koko laji on minulle ilmaa ja minua kiinnostaa nykyisin uudet asiat.
Olin aluksi innoissani siitä että valmentajaksemme tuli huippuvoimistelija, ilo ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Hän oli ylpeä ja ylimielinen valmennettaviaan kohtaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan jakaa tietotaitoaan meille, vaan lähinnä kävi nostamassa palkkaa ja harrastamassa ”kiusantekoa” ryhmän sisällä.
Hän jakoi ryhmämme voimistelijat ”lemppareihin” ja ”inhokkeihin”. Lemppareihin kuului ryhmässä ollut hänen oma perhetuttunsa, minun hyvä kaverini. Minut hän jakoi ”inhokkeihin”. Hän sai touhuta kaikessa rauhassa ryhmässä, sillä hänellä oli auktoriteetti. Niinpä minä ja kaverini oltiin pian ajettu toisistamme erilleen, edes kunnolla sitä tajuamatta.
Valmentaja korjasi ja valmensi enemmäkseen näitä kahta suosikkiaan. Ryhmässä oli 5-6 voimistelijaa.
Kävi kuitenkin niin että sijoituin kilpailussa paremmin, kuin hänen suosikki-suojattinsa. Hän tiuski avoimesti molempien läsnäollessa, kilpailun tulosten selvittyä että: ”Miten sinä et Milla muka sijoittunut paremmin?” ”Sinun olisi kuulunut sijoittua paremmin!” Hän veti kunnon draama-show’n aiheuttaakseen katkeruutta välillemme.
Minua hän ei edes onnitellut tuloksestani, vaan ohitti minut katsomatta minua päinkään. Hän käveli suoraan halaamaan suosikkiaan ja lohduttamaan häntä, että miten muka jäit huonommalle sijalle kuin Ella”. Kävelin palkintoni kanssa pois paikalta, pettyneenä ettei minua kehunut edes oma valmentajani. Hyvä mieli katosi hetkessä. Minut valtasi ahdistus.
Toinen tilanne oli kun tämä valmentaja halusi perustaa meistä ylsilövoimistelijoista joukkueen, jonka ohjelmaa oli tarkoitus meidän kaikkien alkaa opettelemaan. Valmentajamme suunnitteli jo kovaäänisesti minkälaiset puvut meille tulee. Ehdimme harjoitella uutta ohjelmaa kokonaiset kaksi viikkoa, kun valmentaja ilmoitti koko ryhmän läsnäollessa että: Ella, sinä et kuulu enää tähän joukkueeseen. Mene vaikka venyttelemään siksi aikaa kun muut harjoittelevat joukkue kilpailuihin.
Murruin täysin. Lähdin pukuhuoneeseen ja purskahdin itkuun. Itkemisestäni ei meinannut tulla loppua. Minua hävetti. Hän ei sanonut esimerkiksi että saisin koskaan osallistua joukkueeseen.
Lopullinen psyykkinen vamma minulle tästä aiheutui siitä, kun tilalleni otettiin alemman tason harrastelija-ryhmästä voimistelija. Hän toki oli hyvä, mutta häntä hän alkoi ”valmentamaan” joukkueeseen samalta lähtöviivalta, kuin minuakin olisi pitänyt. Olihan se uusi ohjelma minullekin täysin ja kaikki oli uutta vielä. Tämän jälkeen lopetin voimistelun. En kokenut sitä enää mieleisekseni.
Nyt aion kuitenkin lopullisesti päästää irti tämän ilkeän ihmisen aiheuttamista haavoista itsetuntooni. Minä olen vuosikaudet kulkenut näiden tukahdutettujen tunteiden ja arpeutuneiden haavojeni kanssa. Tämä on tältä erää käsitelty, etkä sinä tule ikinä enää minua satuttamaan. Minulle sinä olet ilmaa. Koko laji on minulle ilmaa ja minua kiinnostaa nykyisin uudet asiat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.