Mutta Jeesus on parantanut ja eheyttänyt?
Haluatko kertoa, millä tavalla, millanen olit ennen ja millainen nyt?
Haluatko kertoa, millä tavalla, millanen olit ennen ja millainen nyt?
Uskova, oletko ollut mieleltäsi jollain tavalla sairas,
Anonyymi
23137
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Jeesus on sitoutunut raamatun hulluuteen eikä voi eheyttää mieltä milloinkaan.
Mutta Hare Krishna liike kykenee todellisuuden tunnustamaan esim. Pahan vallan.
Intialaiset opit ja esim. Romaaneihin tutustuminen on auttanut vähän. Sekä joihinkin vankilakundeihin tutustuminen.
Jumalan hulluiksi me itseämme tituleeraamme ihan mielellämme.
Emme kerskaa itsestämme, vaan meidän kerskauksemme on Herra.
Minusta on tullut rohkeampi. Joskaan ujous ei mikään mielen sairaus ole.
No mikäs siinä jos haluatte olla Jumalan hulluja, että siitä vaan.
Mutta jospa olisitte enemmän introverttejä hulluja, kun ketään ei oikeasti kiinnosta se riekkuminen.
Kevätaurinko ei paista ainakaan sinulle. Todella sairas olet. Taas yksi trolli.
Todella sairas aloitus.
Oletko lomalla B-sairaalasta ? Ota kuitenkin lääkkeesi.
Tunne-elämän ja mielen ja persoonan sairauksia, psyykkisiä ahdistustiloja ja neurooseja on erilaisia ja niistä kunkin toipuminen erilaista. En tiedä on nk. täyttä paranemista olemassakaan, edes uskoontulleiden kertomuksissa. Maailmassa ei liene yhtäkään täystervettä ihmistä. Jokaiselle löytyy tarvittaessa jokin diagnoosi.
Suurimmaksi osaksi näistä todella ongelmaksi asti kärsivillä on ollut ja on jonkinlainen hoito- ja lääkityssuhde, ainakin terveyskeskuslääkärin kanssa.
Henkisissäkin ongelmissa, ainakin osasyy ongelmaan löytyy myös mahd. fyysisistä syistä, esim. nk. välittäjäaineiden, kuten serotoniinin ja dopamiinin ailahteluista sekä monista muista syistä. "Hulluus" ei ole aina vain jokin ilmassa leijuva henkimaailman juttu, varsinkaan sellainen, josta esim. vain käskien voisi "tehdä parannuksen". Usein tarvitaan lääkeaineita vaikuttamaan noita, kellä missäkin vellovia fyysisiä epätasopainoja vastaan.
Nk. uskoontulo, tai sieluntila, jota voisi kutsua "uskovaisuudeksi", ei sinällään takaa täyttä, autuaallista sielunrauhaa, sillä erilaiset uskonopit, yhteisöt, seurakunnat ja muut ympärillä vaikuttavat seurakuntalaiset ja seikat luovat ilmapiirin, joka voi olla henkisesti joko rauhoittava, tai ahdistava. Ympäristö ja ilmapiiri vaikuttavat paljon myös joko hyvään toipumiseen, tai vahvistaa jo olemassa olevaa sairautta.
En ole koskaan kuullut, että joku, nimenomaista mielisairautta poteva, olisi uskoontulon kautta yht'äkkisesti täysin parantunut esim. skitsofreniasta. Mutta nk. tiettyä mielenrauhaa ja henkistä hyvinvoinnin kasvua on varmaan monilla tapahtunut.
Helluntailaisuus ja sen moninaiset ruumista parantavat ja mieltä eheyttävät lupaukset on perinteisesti kerännyt monenlaisista alentuneen kognitiivisen kapasiteetin omaavia ja mielenterveyden haasteista raskautettuja ihmisiä.
Terve ja tasapainoinen hengellisyys tukee mielenterveyttä, mutta yleensä oikeiden mt-ongelmien kanssa kamppaillaan vuosia ja vuosikymmeniä - uskossa tai ilman. Tutkimuksissakin on saatu viitteitä hengellisyyden hyvistä terveysvaikutuksista. Se antaa esim. merkitystä ja henkistä turvaa. Sairas hengellisyys taas pahentaa kaikkia olemassa olevia ongelmia tai aiheuttaa uusia. Suosittelen jalat maassa pitävää armokeskeistä kristillisyyttä.
Erittäin hyvä ja asiallinen aloitus. Juuri sitä uskon pitää olla mitä Raamattu lupaa. Ihmisen pitää saada jotain Jumalalta. Ei jonkin pelkän armohöpinän varaan voi uskoa rakentaa. Tai se ei ole uskoa, vaan teologiaa.
Eikä uskon pidä tulla ihmiseen toiselta ihmiseltä, yhteisöltä, vaan henkiökohtaisesta Jumalsuhteesta. Siitä että usko on muuttunut todeksi siten kuten sana sanoo. Näitä kokemuksia sitten voi jakaa yhdessä muiden kanssa ja ravittua yhteisestä uskosta kuten Paavali sanoo.
Vaikka usko ei välttämättä paranna seinähullua, niin se antaa jokaiseen hetkeen perustunteen, jonka Jumala luo Hengellään ja se on aivan erilainen kuin se tunne mikä tulee ihmiseen luonnostaan ja miten hän yrittää itseään maallisessa elämässä itseään ruokkia. Siinä hullumyllyssä ei ole ihme jos iso hihna alkaa luistamaan.
>> Ei jonkin pelkän armohöpinän varaan voi uskoa rakentaa. Tai se ei ole uskoa, vaan teologiaa. <<
"Armohöpinä" kertoi suoraan ymmärryksesi tason.
Kuin myös asenteesi kaikkein oleellisimpaan asiaan kristinuskossa.
Ilman armoa kun ei olisi yhtään mitään Jumalalta. Sillä armosta me olemme pelastetut, vieläpä julkijumalattomina ollessamme. Juuri hänen armonsa meidät siirtää pois sieltä julkijumalattomuudesta Jumalan lapseksi. Vasta sen jälkeen voimme muutakin Jumalalta odottaa uskossa.
Nykyinen elämänmenoahan ja ihmisen mielialaa määrää enemmän lumetodellisuus kuin todellinen elämä. Se miten saa huomiota netissä, mitä nokkeluuksia sinne keksii ja miten jaksaa vain aina yrittää sitä vaikka joskus kukaan ei huomio.
Ei tosiaan ihme jos elämästä siinä karkaa punainen lanka eikä sisäinen maailma ole tasapainossa eikä persoonallisuus ole selkeäpiirteinen. Tietynlainen persoonallisuushäiriö ei ole poikkeus vain sääntö.
Olen itseoppinut uskova, joten olen saanut uskoni kansakoulusta ja poikakerhosta. Tosin en ymmärtänyt Jeesuksen merkitystä, ennenkuin sain rahaa ostaa Raamatun. En ymmärtänyt Raamatusta aluksi juuri mitään, kunnes aloin tuntea Pyhän Hengen johdatusta Raamatun ymmärtämiseen. Pyhä Henki avasi Raamatun aarteet minulle, mutta yhä olin maallisissa kiinni. Naiset viehättivät ja viha ja väkivalta saivat voiton usein. Mutta Jummala varjeli lankeamasta niin, että olisin rikkonut maallista lakia. Vähän kerrallaan eheydyin. Tupakka, kalja, kiroilu ja naisetkin aloin nähdä äiteinä, sisarina, tyttärinä ja se yksi rakastettuna. Lopulta opin pitkän ajan kuluessa antamaan kaikki anteeksi ja rakastamaan myös vihollisiani. Tämä anteeksiannon siunaus oli valtava pyhyyden kokemus, joka kruunasi uskoni järkkynättömäksi Taivaan Isän, Jeesuksen, syntiemme sovittajan ja Pyhän Hengen, opastajamme, palvojaksi. Nyt elän auvoista iloista ja vapaata Jumalan lapsen elämää. En pelkää kuolemaa, en elämää, en mitään, sillä jo nyt olen päässyt Jumalan ikuiseen valtakuntaan , Jumalan perheeseen.
Ennen sain iloa maailmasta. Nyt iloni on nähdä Jumalan sanojen toteutuminen ja tuntea Jeesus hänen sanansa kautta. Jollain tapaa tunnen Jeesuksen ristin kuoleman itsessäni. Ennen kääntymistäni tein erilaisia syntejä eri elämänvaiheissa. Muistan ensimmäiset valheeni lapsuudesta. Minua inhottaa ja hävettää millainen olin. Toisinaan tuskastun maailman pahuuteen niin, että haluaisin vain jo päästä Jeesuksen luo.
Oon kokenut itse lapsena/nuorena kaikenlaista..vaikka uskovasta perheestä olin, oli mm. Isäni väkivaltainen.
Koin paljon sellasta negatiivisuutta ja myös koulukiusaaminen jätti vuosikausiksi, sellaiset traumat, että olen todella kokenut olevani viallinen.
Uskoontulon jälkeen, kun annoin elämäni Jeesukselle oon pikkuhiljaa huomannut sellaisia muutoksia itsessäni, että ilman Jeesusta en usko että olisin muuttunut.
Esim hyvin sisäänpäinkääntynyt, arka...joskus sitä vain yhtäkkiä huomaakin, että en ole enää pelännyt joitain asioita niinkuin ennen.
Uskoontulon alkuvaiheilla pidin mahdottomuutena, että ikinä uskaltaisin tuntemattomille puhua Jeesuksesta. Mutta niin vaan on käynyt, että nykyään on saanut puhua aivan ventovieraille. Jopa nuorisoporukoille, joita ennen kiersin mahollisimman kaukaa.
Mutta, vaikka Jumala on muuttanut niin paljon, niin nyt kun olen avioliitossa, mietin, eikö Jumala olekkaan parantanut mua niistä kaikista menneistä asioista. Joskus nykyään käyttäydyn aivan niinkuin silloin ennen, tunnen kyllä aina samalla sellaista hirveää ahdistusta ja vihaa, vihaa itseäni kohtaa, mikä tuntuu olevan välillä vieläkin niin syvää..Nämä asiat ovat tulleet takaisin kun menin naimisiin. Luulin jo olevani terve ja parantunut menneistä haavoista.
En ole rakkauden arvoinen, ihmettelen, miksi Jumala antoi puolison, jota en olisi ikinä saanut muuten...
Se viha ja itseinho mikä tässä välillä iskee, ja kovaa, saa tuntemaan myös vihaa Jumalaa ja puolisoa kohtaan. Vihaan kaikkea ja kaikkia. Vain sen tähden etten kestä itseäni. En osaa rakastaa. Tämän puolisoni kanssa olen joutunut opettelemaan puhumaan tunteista. Tunsin aluksi jopa ällötystä, kun puolisoni jatkuvasti nimitti kaikenlaisilla hellittelynimillä, itsellä vieläkin joskus tuottaa vaikeuksia sanoa toista vaikkapa rakkaaksi.
Olen kauhuissani siitä, millainen olen ja miten alas välillä vajoan. Tuntuu kuin päässäni viiraisi oikeasti, olenko sairastunut johonkin persoonallisuushäiriöön, voiko mulla olla sellainen ja voiko minusta tulla vielä joskus tasapainoinen ihminen..?
Kiusaaminen ei ole koskaan oikein eikä hyväksyttävää. Olet vihainen ehkä siksi, että näet itsesi kiusaajien silmillä. Mutta viha kuluttaa sinua ja vie paljon hyvää pois sinulta. Et ole kokenut olevasi rakastettu ja siksi sinun on vaikea rakastaa. Ole armollinen itsellesi älä, anna kiusaajien enää voittaa. Ajattele että he eivät ole sen arvoisia, että he saisivat yhä vaikuttaa nin että pilaavat elämääsi. Päästä heistä irti antamalla heille anteeksi.
Luulin että olisin päässyt jo vapauteen, mutta tuo rakkaudettomuus varmasti johtuu siitä, etten ole koskaan ennen tuntenut että mua rakastettaisiin. Päinvastoin isäni inhos mua ja äiti oli välinpitämätön. Olin teininä hankala, koska kotona tapeltiin ja koulussa kiusattiin. Minusta sitten kasvoi sellainen itsensä kovettanut nainen, joka oli aina tappelemassa muitten kanssa, koska pelkäsin niin paljon. Yritin kaikin keinoin olla näyttämättä pelkoa muille..
Kuitenkin oikeasti luulin, ennen avioliittoa, että olen parantunut ja pidin itseäni sellaisena hyvänä uskovana. Siihen asti tosin olin ajanut kaikki miehet kauas, vaikka olisi ollut uskovakin mies, ahdistuin, kun tustuttiin paremmin ja pakenin.
Mutta sitten Jumala johdatti meidät yhteen ja muutamien vuosien päästä tajusin, että en voikkaan oikeasti enää paeta, koska olemme naimisissa. Tuntuu välillä kuin olisin nurkkaan ajettu ja joskus olen tehnyt tai puhunut typeryyksiä vain sen takia, että uskoin että mieheni varmasti ottaa eron sen jälkeen..mutta hän ei ole suostunut lähtemään. Välillä vain mietin, miten ikinä selviän tästä koko elämän kestävästä liitosta kun pääni hajoilee milloin mistäkin asiasta...
Mies ei ymmärrä, miksi vastustan hänen ja Jeesuksen rakkautta, enkä ymmärrä itsekkään...
Oikeastaan "suurin" ongelmani on ollut se, että huomasin olevani niin kateellinen ja mustasukkainen, kun koin että Jumala rakastaakin enemmän mun puolisoani kuin mua.
Kuulostaa tyhmältä, tiedän..
Jeesus on ollut ainoa joka todella on mua rakastanut, totuin siihen että vietin yksin aikani puhuen Hänelle ja tunsin miten Hän rakasti mua...
Sitten yhtäkkiä mun elämään tuli ihminen, jonka kanssa joudunkin "jakamaan" Jeesuksen.
Uskon että Jeesus välittää enemmän hänestä kuin minusta. Siksikin olen halunnut työntää miehen pois, koska olen niin mustasukkainen ja kateellinen..
Järjellä ajateltuna ei mitään järkeä, tunteet puhuu toista.
Kiusaaminen, väkivalta ja kidutus jättää pahoja jälkiä, kyseessä on toisen ihmisen, jopa pienen lapsen henkinen murha.
Vaikkakin ehkä lastenkin tekemänä, tekona se ei muuksi muutu. Myös halpamaisen teon kohde oli lapsi (väkivallan teoissa mikä tahansa elävä olento: aikuinen, myös ehkä eläin.) Ja näitä tekoja, kuten esim. kiusaavia sanojaan ja pilkkahuutojaan ei saa koskaan edes katumalla tekemättömiksi.
Taivaassa ei päde Suomen laki, eikä näitäkään tekoja ohiteta vain "tekijän alaikäisyyteen" vedoten. Jokainen on vastuussa omista sanoistaan ja teoistaan: jos on ollut tarpeeksi ikää sanoa ilkeästi, tehdä rikollinen teko, on myös tarpeeksi ikää vastata siitä.
Olen itsekin kokenut paljon pahaa (joihin mm. lastensuojelu ei koskaan puuttunut, koska kukaan asioita todistanut, ei edes välittänyt heille näistä ilmoittaa).
Joten kaikkia voimia kärsineelle toivotan. 🍎
Kovin on sulla synkät ajatukset keväällä. Mistä se johtuu ? Suunnitteletko pahinta ?
Kerran kännissä sain idean ruveta uskovaiseksi ja nyt harkitsen itsemurhaa päivittäin.
Uskova, oletko ollut mieleltäsi jollain tavalla sairas,
Ennen en välittänyt uskonnoista,kunnes oli sotilaana useamman vuoden lähi-idässä.
Kaikki historialliset paikat kävin läpi,kuten getsemanen,Kristuksen haudan ja Via Dolorosan. Ei silloinkaan sytyttänyt..
Myöhemmin se tuli,en kuulu edes kirkkoon koska kirkko ei ole usko,vaan ohjaus.
En uskoakseni ole sairas:) maailmani muuttui,kun tunnen turvaa.
En ikinä olisi uskonnon riippuvainen tai lahkolainen,sillä minun kirkkoni on luonto.
Silti uskon elämään ja sen tarkoitukseen. Uskon,että meillä on se suurin ohjaaja eli JUMALA sekä ihmisenpoika Kristus joka tarkoitti RAKKAUTTA !
Ja sen tärkeää sanomaa..
Pahaa on niin paljon maailmassa...
Jep. Olen Jumalan hullu.