Ei taida kenenkään ryöt

Kirjoitit asiaa.

Muistui mieleen, kun pääsin kansalaiskoulusta, niin työnteko alkoi silloin. Kun en halunnut mennä ammattikouluun heti, niin äiti ja isä löi kortit pöytään. Jos ei koulu maistu, niin sitten töihin. Menin piiaksi hoitamaan kahta lasta ja siivoksimaan huushollia. Työmatka oli 12 kilometriä suuntaansa. Poljin 3 vuotta tuon 24 kilometriä päivässä kesät talvet. Joskus joutui olemaan viikonloput ja yöt penskojen vahtina, kun lasten vanhemmilla oli menoa. Menin sitten ammattikouluun 17 vuotiaana ja sen jälkeen olen töiden perässä vaihtanut maisemaa aina tilanteen mukaan. Aina on töitä riittänyt. Yhtäkään päivää en ole työttömänä ollut.

Nykyään varmaan on jonkinlainen pelko kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan. Ei uskalleta lähteä pois kotikonnuilta. Johtuneeko se siitä, että vanhemmat eivät ole opettaneet lapsilleen itsenäisyyttä ja kykyä tulla itsenäisesti toimeen. Eli pelkäävät, etteivät pärjää maailmalla, jos ei äiti ja isä ole lähellä tuomassa lohtua, tukea, turvaa ja rahaa.

Anonyymi kirjoitti:

Kirjoitit asiaa.

Muistui mieleen, kun pääsin kansalaiskoulusta, niin työnteko alkoi silloin. Kun en halunnut mennä ammattikouluun heti, niin äiti ja isä löi kortit pöytään. Jos ei koulu maistu, niin sitten töihin. Menin piiaksi hoitamaan kahta lasta ja siivoksimaan huushollia. Työmatka oli 12 kilometriä suuntaansa. Poljin 3 vuotta tuon 24 kilometriä päivässä kesät talvet. Joskus joutui olemaan viikonloput ja yöt penskojen vahtina, kun lasten vanhemmilla oli menoa. Menin sitten ammattikouluun 17 vuotiaana ja sen jälkeen olen töiden perässä vaihtanut maisemaa aina tilanteen mukaan. Aina on töitä riittänyt. Yhtäkään päivää en ole työttömänä ollut.

Nykyään varmaan on jonkinlainen pelko kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan. Ei uskalleta lähteä pois kotikonnuilta. Johtuneeko se siitä, että vanhemmat eivät ole opettaneet lapsilleen itsenäisyyttä ja kykyä tulla itsenäisesti toimeen. Eli pelkäävät, etteivät pärjää maailmalla, jos ei äiti ja isä ole lähellä tuomassa lohtua, tukea, turvaa ja rahaa.

Vanhempienko sekin pitäis maksaa.

Anonyymi kirjoitti:

Kirjoitit asiaa.

Muistui mieleen, kun pääsin kansalaiskoulusta, niin työnteko alkoi silloin. Kun en halunnut mennä ammattikouluun heti, niin äiti ja isä löi kortit pöytään. Jos ei koulu maistu, niin sitten töihin. Menin piiaksi hoitamaan kahta lasta ja siivoksimaan huushollia. Työmatka oli 12 kilometriä suuntaansa. Poljin 3 vuotta tuon 24 kilometriä päivässä kesät talvet. Joskus joutui olemaan viikonloput ja yöt penskojen vahtina, kun lasten vanhemmilla oli menoa. Menin sitten ammattikouluun 17 vuotiaana ja sen jälkeen olen töiden perässä vaihtanut maisemaa aina tilanteen mukaan. Aina on töitä riittänyt. Yhtäkään päivää en ole työttömänä ollut.

Nykyään varmaan on jonkinlainen pelko kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan. Ei uskalleta lähteä pois kotikonnuilta. Johtuneeko se siitä, että vanhemmat eivät ole opettaneet lapsilleen itsenäisyyttä ja kykyä tulla itsenäisesti toimeen. Eli pelkäävät, etteivät pärjää maailmalla, jos ei äiti ja isä ole lähellä tuomassa lohtua, tukea, turvaa ja rahaa.

Polkemisen bonusta. En tiedä liikuntataustaasi mutta on syytä olettaa joutuneesi jo lapsena fyysiseen puuhailuun jota ei osaa ottaa liikuntana.
Nuo fillarointivuodet ovat rakentaneet aerobisen ja kestovoimapohjan joka säilyy lopun elämän. Kunto vaihtelee mutta tuo pohja antaa pelivaraa ja on aina lihasmuistissa.

Itseäni inhotti aikanaan mutta tuossa 5-kympin tietämissä aloin tajuamaan niiden vuosien hyödyn fysiikalle.