Monelle venäläiselle voiton päivä on ennen kaikkea sodassa kaatuneiden sukulaisten muistamista. Niinhän mekin vietämme kaatuneiden muistopäivää. Artikkelin kertoma on mielenkiintoista.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008803708.html
Aloitetaan tutkiskelu kansanperinteen osasta. Tuossa kuvattu tapa "antaa" vainajalle ruokaa on itse asiassa vanhempi ja laajempi kuin vain venäläinen tai karjalainen, sillä se elää edelleen alkuperäisemmässä muodossaan Siperian suomalaisugrilaisten kansojen keskuudessa. Siellä metsään, hautausmaan viereen kokoonnutaan valmistamaan ateria, hieman samaan tapaan kuin karhunkaatamistakin siellä juhlitaan ja ruokaa ripustellaan muistopuun oksille. Suomalaisugrilaisten kansojen yhteys luontoon, ennenkaikkea metsään ja puihin ja pohjaton kaipuu poismenneitä läheisiään kohtaan yhdistää meitä yli vuosituhansien ja yli kielimuurien, tuhansia kilometrejä toisistaan olevilla alueilla. Melkoisella osalla isovenäläisiä on suomalaisugrilaiset juuret. Meillä Suomessa tapa on jo muuntunut kristilliseksi Pyhäinmiestenpäiväksi ja samalla siitä on kadonnut kristittyjen taikauskona pitämä ajatus kuolleen hengestä, joka tarvitsisi ruokaa. Me hautaamma kuolleemme maahan ja pystytämme heille kiviä viikinkien tapaan, mitkä tavat tietenkin liittyvät rautatyövälineiden kehittymiseen, joista uusinta uutta tällä kehityksen saralla edustaa tietenkin minikaivuri, jolla suntiokin voi hoitaa kaivuuhommat kirkkojen talouden joutuessa yhä tiukemmalle. Varsinkaan luterilaisuuteen ei sovi ruuan haaskaaminen, joten me viemme haudoille valoa kynttilöiden muodossa.
Ollakseen iltapäivälehden sivulla juttu oli koskettava. Käsittääkseni joskus aiempina aikoina suomalaiset ja venäläiset sotaveteraanitkin toisinaan tapasivat yhteisissä tilaisuuksissa. Nyt sellaista ei enää kai tapahdu ollenkaa ja osasyy on osallistujien heikko kuntokin. Jo tuolloin mietin usein, miksei sodissa kaatuneita voisi kunnioittaa kummallekin maalle yhteisenä muistopäivänä. Venäjä on arvaamaton, joten sekin kävisi, että läheistensä kohtaloista ja muistosta kiinnostuneet venäläiset voisivat tulla muistelemaan kaatuneita tai vain sotaan osaa ottaneita läheisiään yhteisiin tilaisuuksiin meidän kanssamme.
Sillä edes sodan aikana ihmiset eivät juuri vihanneet toisiaan. Äitini perheessä oli sijoitettuna sekä karjalaisia evakoita, että venäläinen sotavanki. Kyynelet virtasivat kummistakin erotessa. Evakkoperheen kanssa pidimme säännöllisesti yhteyttä niin kauan kunnes suku sammui lapsettomana, minullakin on heistä lämpimiä muistoja, ja sotavankina ollut mies kävi perheineen Suomessa tapaamassa äitini sukua 1990-luvulla, kun raja avautui.
Sotien muisto on aina kahtalainen. On perinteisesti itsenäisyyspäivänä ylläpidetty muisto, joka korostaa sitä, että jos olemassa olomme joutuu vaaraan, on taisteltava, pelotta ja kaikki vähinkin sallitut keinot käyttäen selviytyäkseen ja taatakaseen paremman tulevaisuuden. Toisaalla taas on menetysten tuottama suru ja sodan mielettömyyden ymmärtäminen, joka olisi hyvä tehdä yhdessä vastapuolella olleiden kanssa. Siihen ei kuulu politiikka, vaan ennen kaikkea niin suomalaisugrilaiseen kuin skandinaaviseen kulttuuriin voimakkaasti liittyvä henkilökohtaisuuden ja ihmisen kohtaaminen ihmisenä.
Voitonpäivä sinänsä on ollut kiistelyn kohteena. Venäjän nykyinen hallinto käyttää toisen maailmansodan muistoa aivan liikaa poliittisiin tarkoituksiin. Kukaan ei voi kiistää, että neuvostosotilaiden panos natsismin kukistamisesa oli ratkaiseva, vaikka he eivät ehkä olisikaan siinä onnistuneet ilman lännen materiaalista tukea. Voitonpäivään liittyy myös urheus, jolla myös neuvostokansalaiset puolustivat kotejaan kun he vuorostaan joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Neuvostoliiton ulkopuolella, osittain sen sisäpuolellakin, kuten juuri Ukrainassa, neuvostosotilaiden tuoma vapautus natseista toi tullessaan toisen hirmuhallinnon, kommunismin ja isovenäläisen sovinismin.
Olisi ehkä järkevintä jos länsi ja itä juhlisivat voittoa natseista yhteisesti, mutta hengessä, jossa myös kriittisyys olisi sallittua. Mekin kunnioitamme veteraanejamme ja korostamme maanpuolustushenkeä, vaikka käsittelemme omiakin toimiamme toisinaan erittäin kriittisesti.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008803708.html
Aloitetaan tutkiskelu kansanperinteen osasta. Tuossa kuvattu tapa "antaa" vainajalle ruokaa on itse asiassa vanhempi ja laajempi kuin vain venäläinen tai karjalainen, sillä se elää edelleen alkuperäisemmässä muodossaan Siperian suomalaisugrilaisten kansojen keskuudessa. Siellä metsään, hautausmaan viereen kokoonnutaan valmistamaan ateria, hieman samaan tapaan kuin karhunkaatamistakin siellä juhlitaan ja ruokaa ripustellaan muistopuun oksille. Suomalaisugrilaisten kansojen yhteys luontoon, ennenkaikkea metsään ja puihin ja pohjaton kaipuu poismenneitä läheisiään kohtaan yhdistää meitä yli vuosituhansien ja yli kielimuurien, tuhansia kilometrejä toisistaan olevilla alueilla. Melkoisella osalla isovenäläisiä on suomalaisugrilaiset juuret. Meillä Suomessa tapa on jo muuntunut kristilliseksi Pyhäinmiestenpäiväksi ja samalla siitä on kadonnut kristittyjen taikauskona pitämä ajatus kuolleen hengestä, joka tarvitsisi ruokaa. Me hautaamma kuolleemme maahan ja pystytämme heille kiviä viikinkien tapaan, mitkä tavat tietenkin liittyvät rautatyövälineiden kehittymiseen, joista uusinta uutta tällä kehityksen saralla edustaa tietenkin minikaivuri, jolla suntiokin voi hoitaa kaivuuhommat kirkkojen talouden joutuessa yhä tiukemmalle. Varsinkaan luterilaisuuteen ei sovi ruuan haaskaaminen, joten me viemme haudoille valoa kynttilöiden muodossa.
Ollakseen iltapäivälehden sivulla juttu oli koskettava. Käsittääkseni joskus aiempina aikoina suomalaiset ja venäläiset sotaveteraanitkin toisinaan tapasivat yhteisissä tilaisuuksissa. Nyt sellaista ei enää kai tapahdu ollenkaa ja osasyy on osallistujien heikko kuntokin. Jo tuolloin mietin usein, miksei sodissa kaatuneita voisi kunnioittaa kummallekin maalle yhteisenä muistopäivänä. Venäjä on arvaamaton, joten sekin kävisi, että läheistensä kohtaloista ja muistosta kiinnostuneet venäläiset voisivat tulla muistelemaan kaatuneita tai vain sotaan osaa ottaneita läheisiään yhteisiin tilaisuuksiin meidän kanssamme.
Sillä edes sodan aikana ihmiset eivät juuri vihanneet toisiaan. Äitini perheessä oli sijoitettuna sekä karjalaisia evakoita, että venäläinen sotavanki. Kyynelet virtasivat kummistakin erotessa. Evakkoperheen kanssa pidimme säännöllisesti yhteyttä niin kauan kunnes suku sammui lapsettomana, minullakin on heistä lämpimiä muistoja, ja sotavankina ollut mies kävi perheineen Suomessa tapaamassa äitini sukua 1990-luvulla, kun raja avautui.
Sotien muisto on aina kahtalainen. On perinteisesti itsenäisyyspäivänä ylläpidetty muisto, joka korostaa sitä, että jos olemassa olomme joutuu vaaraan, on taisteltava, pelotta ja kaikki vähinkin sallitut keinot käyttäen selviytyäkseen ja taatakaseen paremman tulevaisuuden. Toisaalla taas on menetysten tuottama suru ja sodan mielettömyyden ymmärtäminen, joka olisi hyvä tehdä yhdessä vastapuolella olleiden kanssa. Siihen ei kuulu politiikka, vaan ennen kaikkea niin suomalaisugrilaiseen kuin skandinaaviseen kulttuuriin voimakkaasti liittyvä henkilökohtaisuuden ja ihmisen kohtaaminen ihmisenä.
Voitonpäivä sinänsä on ollut kiistelyn kohteena. Venäjän nykyinen hallinto käyttää toisen maailmansodan muistoa aivan liikaa poliittisiin tarkoituksiin. Kukaan ei voi kiistää, että neuvostosotilaiden panos natsismin kukistamisesa oli ratkaiseva, vaikka he eivät ehkä olisikaan siinä onnistuneet ilman lännen materiaalista tukea. Voitonpäivään liittyy myös urheus, jolla myös neuvostokansalaiset puolustivat kotejaan kun he vuorostaan joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Neuvostoliiton ulkopuolella, osittain sen sisäpuolellakin, kuten juuri Ukrainassa, neuvostosotilaiden tuoma vapautus natseista toi tullessaan toisen hirmuhallinnon, kommunismin ja isovenäläisen sovinismin.
Olisi ehkä järkevintä jos länsi ja itä juhlisivat voittoa natseista yhteisesti, mutta hengessä, jossa myös kriittisyys olisi sallittua. Mekin kunnioitamme veteraanejamme ja korostamme maanpuolustushenkeä, vaikka käsittelemme omiakin toimiamme toisinaan erittäin kriittisesti.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No nyt kun otit asian puheeksi niin tuli mieleen että ne meidän kaatuneethan ovat pääosin ryssän tappamia, joten taitaa olla väärä kohderyhmä ymmärryksen etsimiselle?
Kaatuneita muistellessa ilman poliittisia motiiveja ei sillä ole merkitystä, kenen tappamia ketkäkin ovat.
Kostonkierteessä ei ole muutenkaan mitään järkeä, eikä se kiinnosta ketään, joka ei ole romani tai pahnanpohjalaisin. Going after on varmaan hauskaa viihdettä westerneissä, mutta aivollisempi tapa on pitää huoli, ettei joudu tilanteisiin, joissa voi tulla uhreja omalle puolelle, tarpeen vaatiessa varmistaen sen eliminoimalla uhkaajan ennen kuin se yltää samaan.
Mitään sen suurempia tunteita ei siinä hommassa tarvita. Sota on vain yksi työtehtävä muiden joukossa, joka tehdään, jos tarvitaan. Katkera kaunaisuus on akkojen touhua, jota edes aikuiset naiset eivät harrasta.
Niinkö?
Hävettääkö?
Kyllä ne tosiasiat on aika olennaisia, silloin kun itketään myötätuntoa ryssille noin avoimesti.
Suomen valtio hoitaa ja pitää kunnossa venäläisten kaatuneiden muistomerkit Suomessa tapa on hyvin sivistynyt ja länsimainen.
Venäjä vastavuoroisesti tuhosi esimerkiksi Koivistolla Suomalaisten talvisodan kaatuneiden muistomerkin hiljattain sanoen syyksi että se edustaa natsismia .
Näin paljon eroaa idän sotaisa ja riitaisa primitiivinen ajattelu lännen sivistyneestä ajattelusta .
Tämä on keskustelupalsta, ei mikään iltalukio. Nämä esitelmien ja kouluaineiden kirjoittajat voisivat mennä omalle foorumillleen. Siitäkin huolimatta, että luen testienn perusteella noin neljä (4x) kertaa keskivertolukijaa nopeammin.
Nuo vuodatukset ja esitelmät eivät kerta kaikkiaan kuulu kelskustelufoorumille!