Erillainen äitien päivä

Mielestäni sellainen henkilö, joka voi kohdella
lastansa kuten kerroit, ei ole henkisesti terve.
Ainakin äitisi oli pahastii luonnevikainen.

Voit lohduttautua sillä, että hänellä ei
varmaakaan ollut parempia eväitä sinulle antaa
ja eiköhän hän ole rangaistuksensa saanut
tuonpuoleisessa, jos sellainen on olemassa.

Sinulle kuitenkin on elämässä hyvin käynyt,
otaksun. Älä ole katkera! Unohda menneet ja
nauti jokaisesta päivästä, jonka saat elää
ilman äitisi ilkeyksiä.

kun/jos jompikumpi vanhemmista ei pysty täyttämään vanhemmalle asetettuja tehtäviä.
Varsinkin jos kysymyksessä on äiti, jonka odotetaan suojelevan ja hoivaavan lastaan.

Katsoin eräänä iltana ruotsalaista dokumenttifilmiä, missä 42-vuotias mies kertoi omasta elämästään.
Hänen äitinsä oli henkisesti sairas ja ehti ottaa pikkusiskon ja itsensä hengiltä.
Poika onnistui pelastautumaan taistelemalla raivokkaasti äitiänsä vastaan, kun äiti tuli yöllä viiltelemään hänen ranteitaan auki.
Aikaisemmin illalla äiti oli antanut sisaruksille unilääkettä. Pikkusiskon äiti otti hengiltä vetämällä muovipussin pään yli ja sitomalla lujasti kiinni, jolloin sisko tukehtui.

Kaikesta kokemastaan oli tämä mies vaiennut 30 vuoden ajan.

Tuollaisia vääryyksiä ei saa tekemättömäksi, mutta varmaankin helpottaisi jos joku vahvistaisi lapsuusajan traumaattiset kokemukset ja antaisi tukeansa ja ymmärtämystänsä, joka auttaisi jatkamaan eteenpäin.
Toivottavasti sinun ympärilläsi on sellaisia ihmisiä.

Tässä pyhinä tuli TV:stä myös suomalainen dokumenttifilmi, Visa Koiso-Kanttilan "Isältä pojalle", jossa otettiin esille tulehtuneet isä-poika-suhteet.
Mutta siitä kirjoitan erikseen ja aloitan oman ketjun.

Kaikesta huolimatta ja kauheasta lapsuudesta kärsien, olen onnistunut löytämään tasapainon, josta on kiittäminen isäni muita lapsia, he ovat tukeneet ja pitäneet puoliani koko äitini elämän aikana. Että on ollut tukiverkko, joiden puoleen aina käännyin, se kai oli minun pelastukseni. Kyllä hänellä täytyi olla sairaanloista vihaa, koska se kohdistui omaan lapseen, Mitä tulee katkeruuteen, se olisi hyvä unohtaa, mutta lapsuus oli niin julmaa minua kohtaan, että on mahdoton unohtaa, mutta olen tyytyväinen että elämä ei hänen kohdalla jatku .Kerron myöskin ensi kerran tästä vieraille, kuten teille tuntemattomat lukijat, mutta onkohan tämäkin tapa purkaa tuntojaan.

Kyllä on tota, ettei jää elämään katkerana lopun elämää, eteenpäihän on mentävä. Enkä tarkoittanutkaan että jokahetki olisin katkeralla mielellä. Mutta on päiviä vuodessa esim. äitienpäivä kun muut käy haudoilla ja tuntevat kaipuuta jo pois nukkuneisiin, minulla ei sellaista tunnetta ole, Se muistuttaa menneistä ajoista. Kiitän teitä kaikia lohdutuksen sanoista, ne lämmittää mieltä.

Minullakaan ei ollut ns tavallista Äitienpäivää, siinä asiassa meillä on samanlainen murhe, kuitenkin erilainen.
Olen kertonut tästä asiastani joskus ennenkin täällä, joten en ala jauhamaan ja surkuttelemaan samaa asiaa uudestaan.
Lyhyesti:
Synnyin sotien jälkeen -46 au-lapsena pienessä maalaiskylässä kunnankätilön kotona. Kätilö asui maalaistalossa, ja synnyttäjiä oli ollut silloin yhtä aikaa neljä. Äiti kertoi, miten ihanalta oikea kahvi oli maistunut korvikkeen jälkeen. Kyllä hän kertoi myös sen, miten onnellinen hän oli ollut syntymästäni, kovana pakkaspäivänä 18.2.1946.
Tuntui hyvin kipeältä, kun koulun alussa kysyttiin vanhempien nimeä. Isäähän minulla ei ollut siinä kodissa, joten opin pian sanomaan, että sotien jälkeen meille kaikille lapsille ei riittänyt isiä. Mitä lienee opettaja ajatellut?
Elämänvaiheista olisi paljon kerrottavaa. Näillä palstoilla asiat liukuvat niin nopeasti eteenpäin, että jaksaisiko kukaan lukea tarinoita pitempään!?
Mielestäni tärkeä asia jäi kesken, mutta sen kerron tosi lyhyesti ainakin tässä.
Äiti avioutui ollessani 5-vuotias. Sitten Elämä antoi kuusi uutta lasta, väkivaltaisen, juopottelevan duunari-isäpuolen. Nyt en jaksa kertoa elämäni siitä vaiheesta, pääsin irti yo-kevään jälkeen -65.
Selema ja kumppanit seiloovat nyt ympäri meriä, ite en jaksaes aenakaan tällä hetkellä kestee moesta vaohtia. Vuan tuntuu heillä piisoovan haoskoo, se on hyvä. Taejan kuitennii olla sen verran vanahanaekanen, että joellekkii jutuille nostan kevyesti molempia kulumakarvoja. (Selema?!) Sitten tuas - toesaalta - ymmärtänen1
Apuva!!! Nyt sinkos mieleen ketsinpoekanen aeheesta "kulumakarvat"! Enpä kerro vielä enempöö, jiäköön haotumaan kualinpiähän!
Tiällä en ou taennu kertoo, että olin Kuopiossa savonmurre(kili)paeluissa pari viikkoa sitten. Siitä seoras, että piäsen kilipaelemmaan SM-murrekissaan Suomussalamelle 23.7. Assuuko Teistä kukkaan niillä kulumilla, jos, niin tulisitte antamaan henkistä tukkee ja vaekka huutelemmaan että Hilikka- Hili(pa)kka-Hili(ma)kka-makka-kakka-ka tae jottaen muuta, vähän niinkuin ne tsiörliiterit ruukoovat tehä vappuhuiskat käsissään.
Oun lukenna kaekkia ikäpalstoja, en tosin kaekkia ketjuja. Kyllä on aenakin tällä hetkellä raohallista, eli on turvallista kirjottoo näelle 60 ja 70 -palstoelle.
Oun ite ollunna palstoella viitisen vuotta. I(h)meisiä on tullu ja männy. Muutamien kanssa yhteyvenpijosta on ollut suurta illoo omien henkilökohtaesten meilien myötä, kiitos siitä. Ite asiassa tuntuu haekeelta, kun joku lopettoo meiloomisen, kun ite tahtoes jatkoo.
PS. Kyllä minäkin haluaisin keskustella ja jättää viestejäni ketjuun. Kirjoitanko tyhmästi tai epäselvästi? Olisi mukava lukea minullekin lähetettyjä viestejä.
Tässähän tätä tulkii olantäöveltä! Nyt mänen makkoomaan ja huomenna Kuopioon suamaan murre oppia Suomussalamen kilipaelua varten.
PS. Kyllä myö tällämurteella selevitään!






1

Olipa mukava lukea viestisi, ja heti alkuun kerron että olit sentään rakastettu ja odotettu lapsi perheeseen. Minun kohdalla asia oli päin vastoin, joten joudun vähän kertomaan lisää, joka ei ollut aluen alkaen tarkoitus. Niin kun minä synnyin, minun ei haluttu elävän, mutta tukehduttaminen keskeytyi kun naapurin isäntä tuli kylään, olin ollut kuulemma jo sininen. Näin varmaan Korkeampi puuttui asiaan. Jotta tramatiikkaa olisi liian vähän, kerron hieman lisää. Äitini löysi uuden miehen, ja näin siinä kävi että hän yritti eräänä aamuna raiskata minut, kun äiti oli lähtenyt töihin, asuimme kahden perheen talossa, ja seinän takana oli naapuri, jonka äiti oli kotona, huusin niin paljon kuin ääntä tuli apua apua, ja niin minä sain pelastettua itseni, äijä lopetti. Senjälkeen ei häntä näkynyt, äiti antoi lähtöpassit. Ei siinä vielä kaikki, minulla oli veli, joka yritti tehdä seksuaallista väkivaltaa, mutta se loppui lyhyeen kun sanoin että kerron äitille. Veli vain totesi ,kerro vaan minä sanon että sinä valehtelet. Tässä vähän yhden nuoren elämän vaiheita. Hil(ma)kalle jospa jo kulmat laskis ja kertoisit lapsuudestasi kuten minä, olisi mielekästä lukea muidenkin kuin minun.Olen melko uusi palstalainen enkä tiedä aikaisemmista kirjoituksistasi.Onhan mukavaa että aiheet vaihtelee palstalla.