Nainen katseli ikkunasta ulos. Väsyneet ihmiset astelivat pitkin katuja; väsyneet vanhemmat raahasivat yliaktiivisia lapsiaan kotiin tarhasta, koulusta. Kiireiset, määrätietoiset ihmiset valmistautuivat viikonlopun viettoon kauppakassejaan raahaten. Tätä kaikkea nainen katseli sumuisesti: tuo elämä ei häntä kiinnostanut, liikuttanut. Ei ollut kiinnostanut pitkiin aikoihin.
Viime aikoina elämä oli kulkenut päivittäisissä rutiineissa, että jaksoi yleensä nousta ylös. Raahautua jotenkin lääkkeiden avulla päivästä toiseen. Ja mennä kaksi kertaa viikossa terapiaan paikalliseen psykiatrian klinikkaan. Istua siellä tunnin kuuntelemassa, miten saisi elämänsä kuntoon. Miten pitäisi vain päivittäin mennä ulkoilemaan, laittaa ruokaa - vaikkei se kiinnostaisikaan.
Hitaasti nainen alkoi kirjoittamaan kirjettään. Ei tiennyt, kenelle sen osoittaisi. Kirjoitti sitten hädissään siihen terapeuttinsa nimen. Tuon hyvinhoidetun, tehokkaan psykologin, joka vakuutti kerta kerran jälkeen olevansa todella kiinnostunut naisen elämästä. Mutta nainen ei ollut hänelle antanut paljoa itsestään; ei ollut mitään annettavaa.
Nainen näki edessään taas lapsuutensa kuvan: iloisen lettipäisen tytön juoksemassa pitkin katuja. Ulkona oli niin hyvä olla. Siellä ei ollut mörköjä niinkuin kotona. Kotona tuli pelko ja tyttö ei ymmärtänyt, miksi siitä ei saanut puhua. Pelotti vaan kaikki: vanhempien riidat ja vanhempien puhumattomuus.
Ja se, mistä ei saanut puhua kellekään. Niin äiti oli vannottanut. Se kerta, kun isä oli ottanut pyssyn, sanonut tappavansa kaikki. Tyttöä itketti silloin, mutta äiti puristi kättä, käski lopettamaan. Vaikka mikä olisi. Isä suuttuu vielä enemmän, niin äiti oli opettanut.
Tuli nuoruus, tuli kotoa poismuutto. Vaan tytöstä kasvanut nainen ei edelleenkään itkenyt. Nuori nainen oli suosittu, mutta ei pystynyt kiintymään, rakastumaan kehenkään. Oikeastaan hän oli opetellut vuorosanoja eri tilanteisiin. Miltä tuntuisi tuntua, kun ihastuisi, suuttuisi. Aika ajoin tosin tuntui sietämättömän pahalle, mutta nuori nainen oli rakentanut niin oivan kulissin, ettei kukaan tiennyt, kuinka pahalta hänestä tuntuikaan.
Jotenkin se meni hallinnasta. Ensin tulivat mukaan paniikkitilat. Sitten eristäytyminen paniikkikohtausten pelossa. Sairasloma, terapia, lääkitys. Ja kaiken kaaoksen keskellä suunnaton häpeä omasta epäonnistumisesta. Visusti nainen vaikeni omasta häpeästään, mitättömyyden tunteistaan terapiassa. Lopetti puhelimeen vastaamisen. Kääriytyi tiukasti peittojen alle.
Tuota kaikkea muistellessaan silmiin kihosivat viimeinkin kyyneleet. Nainen itki ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa. Itki elämätöntä elämäänsä, ahdistustaan. Kynä katkesi käden puristuksessa. Ja nainen otti pöydältä siihen murskaamansa tabletit. Sulloi ne suuhunsa ja joi viinilasillisen. Asettui sängylleen makaamaan. Ja hymyili pikkutytön hymyä nukahtaessaan...
PS. Ei taida ehtiä enää kilpailuun?
Viime aikoina elämä oli kulkenut päivittäisissä rutiineissa, että jaksoi yleensä nousta ylös. Raahautua jotenkin lääkkeiden avulla päivästä toiseen. Ja mennä kaksi kertaa viikossa terapiaan paikalliseen psykiatrian klinikkaan. Istua siellä tunnin kuuntelemassa, miten saisi elämänsä kuntoon. Miten pitäisi vain päivittäin mennä ulkoilemaan, laittaa ruokaa - vaikkei se kiinnostaisikaan.
Hitaasti nainen alkoi kirjoittamaan kirjettään. Ei tiennyt, kenelle sen osoittaisi. Kirjoitti sitten hädissään siihen terapeuttinsa nimen. Tuon hyvinhoidetun, tehokkaan psykologin, joka vakuutti kerta kerran jälkeen olevansa todella kiinnostunut naisen elämästä. Mutta nainen ei ollut hänelle antanut paljoa itsestään; ei ollut mitään annettavaa.
Nainen näki edessään taas lapsuutensa kuvan: iloisen lettipäisen tytön juoksemassa pitkin katuja. Ulkona oli niin hyvä olla. Siellä ei ollut mörköjä niinkuin kotona. Kotona tuli pelko ja tyttö ei ymmärtänyt, miksi siitä ei saanut puhua. Pelotti vaan kaikki: vanhempien riidat ja vanhempien puhumattomuus.
Ja se, mistä ei saanut puhua kellekään. Niin äiti oli vannottanut. Se kerta, kun isä oli ottanut pyssyn, sanonut tappavansa kaikki. Tyttöä itketti silloin, mutta äiti puristi kättä, käski lopettamaan. Vaikka mikä olisi. Isä suuttuu vielä enemmän, niin äiti oli opettanut.
Tuli nuoruus, tuli kotoa poismuutto. Vaan tytöstä kasvanut nainen ei edelleenkään itkenyt. Nuori nainen oli suosittu, mutta ei pystynyt kiintymään, rakastumaan kehenkään. Oikeastaan hän oli opetellut vuorosanoja eri tilanteisiin. Miltä tuntuisi tuntua, kun ihastuisi, suuttuisi. Aika ajoin tosin tuntui sietämättömän pahalle, mutta nuori nainen oli rakentanut niin oivan kulissin, ettei kukaan tiennyt, kuinka pahalta hänestä tuntuikaan.
Jotenkin se meni hallinnasta. Ensin tulivat mukaan paniikkitilat. Sitten eristäytyminen paniikkikohtausten pelossa. Sairasloma, terapia, lääkitys. Ja kaiken kaaoksen keskellä suunnaton häpeä omasta epäonnistumisesta. Visusti nainen vaikeni omasta häpeästään, mitättömyyden tunteistaan terapiassa. Lopetti puhelimeen vastaamisen. Kääriytyi tiukasti peittojen alle.
Tuota kaikkea muistellessaan silmiin kihosivat viimeinkin kyyneleet. Nainen itki ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa. Itki elämätöntä elämäänsä, ahdistustaan. Kynä katkesi käden puristuksessa. Ja nainen otti pöydältä siihen murskaamansa tabletit. Sulloi ne suuhunsa ja joi viinilasillisen. Asettui sängylleen makaamaan. Ja hymyili pikkutytön hymyä nukahtaessaan...
PS. Ei taida ehtiä enää kilpailuun?
Vastaukset 11
Vanhimmat
mutta oli koskettavaa tekstiä!
minäkään kilpailuista, mutta hienon, koskettavan ja niin inhimillisen tarinan olet kirjoittanut. Et osoittele etkä syyllistä ja jätät lukijalle ajattlemista.
Harmi ettei ehtinyt kilpailuun.Tämä olisi ehdottomasti suosikkini.Taitavasti kerrottu.Tuntuisi jopa uskottavalle.
Tarinan kertojan lahjakkuus ilmiselvää.Osottelemattomuus jätti lukijalle tilan kokea itse sisältö. Tarina eteni vaivattomasti.
Aiheen vaikeudesta huolimatta kirjoittajan kyky sanojensa kautta välittää ymmärrystä on hyvin vaikuttavaa.
Otsikointi sopi tekstin sisältöön.Elävä kertomus elämästä ja elämän makuinen ja loppu jää lukijan itsensä arvioitavaksi. Toivoisi tuon naisen vielä selviävän.
Kiitos tästä hienosta tekstistä:-)
Tarina voisi hyvinkin olla totta. Joskus haettukaan apu ei riitä. Joskus ihminen vain haluaa niin kovasti päästä sinne pikkutytön/pikkupojan maailmaan takaisin. Aikaan, jolloin koki olevansa onnellinen ja turvassa. Niinkuin tämä tyttö muisti onnellisuutensa, vapautensa kaikesta ahdistuksesta, ulkona ollessaan.
Elämän suuria mysteerioita on, miten toiset kokevat lopullisen rauhan vasta suicidin myötä. Miten samasta perhepiiristä olevat sisarukset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin. Mitä tapahtuukaan tuon lapsuusmuistojen ja lopullisen ratkaisun välillä?
Ja siksi ehkä halusin kirjoittaa vielä lopussa tuosta pikkutytön hymystä, josta on kaukana kavala maailma. Ehkä halusin herätellä lukijoita pohdintaan autonomiasta. Itsemääräämisoikeudestaan omaan elämänsä suhteen.
Ja kun tarinan kirjoitin, I did it my way...
hyvin kirjoitettu koskettava tarina. Koin samaistumista ja surullisuutta tätä lukiessani. Onneksi minulla elämä voitti!
...niin, että luovuutemme ja elämän halumme usein lopultakin voittaa depressiomme. Itseen tai toisiin suuntautuva viha, aggressio (sillä siitähän depressiossa pohjimmiltaan on kyse) kääntyykin paradoksaalisesti voimavaraksi.
Hyvää kevättä sinulle myös.
Tuostapa tulee mieleen eräs kovinkin suulas ja rikas ja menestyneenä itseään esittelevä nainen joka myös toteaa aina ettei hän koskaan itke. Ja sen verran olen jutellut syvemmälle että noita samoja luurankoja sielläkin kaapin perillä pilkottaa.
En usko että te häntä tunnette, ei ole täältä.
on hyvinkin fiktiivinen, mutta epäilemättä siinä on aineksia, joita löytyy tästä reaalielämästäkin. Valitettavasti.
Kulissin rakentamista, säilyttämistä. Kunnia ja häpeä. Kulissin 2 puolta. Ja mitä kaikkea sen eteen tehdäänkään. Pahimmassa tapuksessa kulissin romahtaessa voi olla seurauksena koko perheen tuhoutuminen kuten esim. Porvossa jokin aikaa sitten kävi.
Sopia miettii, mistä ihmisessä oleva destruktiivisuus kumpuaakaan. Mitä kaikea mielen perukoilta löytyy: tiedostettua ja tiedostamatonta, itkettyä ja itkemätöntä.
Nauramattomat naurut?
Puhutaan usein itkemättömistä itkuista.
On ihmisiä, jotka ovat menettäneet kyvyn itkeä.
On myös ihmisiä, jotka osaavat itkeä, mutta ovat menettäneet kyvyn nauraa.
Lähipiirissäni on nainen, kaunis ja menestyvä, joka osaa itkeä muttei nauraa - hän vain hymyilee.
Minulle ääneen nauravalle ihmiselle, jolle nauru on puoli elämää - on vaikea olla tuntematta syvää myötätuntoa häntä kohtaan.
Hän ei kaipaa apua - se on tehty selväksi.
Lapsi kuin lapsi nauraa - kuplivasti kuin keväinen puro.
Hän - tämä nainen - on ehkä unohtanut sen jossain vaiheessa?!
Onko tämä teille muille tuttua?
...ja itkemättömyys lienevät saman mitalin eri puolia. Kummassakin kysymys kuitenkin spontaanin tunteen puuttumisesta. Nauraminen saattaa tosin olla myös defenssi itkemättömyydelle. Vrt: "Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis. "Vasta pystyttyäsi itkemään, osaat nauraa."
Tietenkin on otettava huomioon sellainenkin pikkuseikka, että se mikä minua naurattaa, ei naurata toista ollenkaan. Saa aikaan vaan hymyn toisessa henkilössä. Itkemättömyys/itkeminen on ehkä syvempi tunnetila, koska se lähtee useimmiten henkilökohtaisimmasta asioista: surullisuudesta, surusta, menetyksestä etc.
tosii koskettavasta novellista. Luen tätä palstaa harvoin, mutta tämä kyllä kolahti. Eli sai minut surulliseksi ja ajattelemaan. Kuinkahan paljon tällaisia kohtaloita todellisuudessa onkaan?
terveisin Tiina