Yöpakkasen jäljeltä pihalla on huurretta ja juuri nousseen auringon säteet loihtivat ruohon korsille pieniä timantteja. Kun katson akkunasta, aurinko häikäisee ja tarhassaan liikkuva hevonen näkyy tummana siluettina.
Eilen haravoin pihaa ja västäräkki keikkui pirteänä apulaisena. Se poimi ruohikosta esiin tulleita ötököitä. Pitkän muuttomatkan jälkeen varmaan olikin jo hiuko. Västäräkistä vähäsen... kertoo ikivanha loru. Tuntuu hyvältä aistia kesän läheisyys ja nähdä, miten kevätaurinko herättää luonnon talviunestaan.
Metsän laidalla olevilta halkopinoilta nousee höyryä. Haihtuva vesi näkyy hauskoina kiehkuroina matalalta valaisevan aamuauringon kajossa. On auringon vuoro tehdä työnsä - minä tein osuuteni pyryssä ja pakkasessa ja pimeässä.
Hevosen tarhan vierellä näkyy vielä rekan renkaiden painallukset ja tukeista varissutta roskaa. Maanantaina on tilipäivä.
Vappu lähestyy. Jos nyt katsoisin peiliin, näkisin kasvoillani ivallisen hymyn. Työläisten juhla. Suorittajien muistopäivä, josta moni ei muista mitään muuta kuin kammottavan päänsäryn seuraavana aamuna. Taidanpa lämmittää rantasaunan ja heittää talven rasitukset harteiltani hyiseen avantoon.
Pian alkaa uusi projekti: kymmeniä tuhansia puun taimia odottaa maan sulamista ja sitä, että asetan ne tarkalleen niihin kohtiin, joissa ne voivat kasvaa tukeviksi rungoiksi.
Nyt on minun hetkeni nauttia elämästä.
Eilen haravoin pihaa ja västäräkki keikkui pirteänä apulaisena. Se poimi ruohikosta esiin tulleita ötököitä. Pitkän muuttomatkan jälkeen varmaan olikin jo hiuko. Västäräkistä vähäsen... kertoo ikivanha loru. Tuntuu hyvältä aistia kesän läheisyys ja nähdä, miten kevätaurinko herättää luonnon talviunestaan.
Metsän laidalla olevilta halkopinoilta nousee höyryä. Haihtuva vesi näkyy hauskoina kiehkuroina matalalta valaisevan aamuauringon kajossa. On auringon vuoro tehdä työnsä - minä tein osuuteni pyryssä ja pakkasessa ja pimeässä.
Hevosen tarhan vierellä näkyy vielä rekan renkaiden painallukset ja tukeista varissutta roskaa. Maanantaina on tilipäivä.
Vappu lähestyy. Jos nyt katsoisin peiliin, näkisin kasvoillani ivallisen hymyn. Työläisten juhla. Suorittajien muistopäivä, josta moni ei muista mitään muuta kuin kammottavan päänsäryn seuraavana aamuna. Taidanpa lämmittää rantasaunan ja heittää talven rasitukset harteiltani hyiseen avantoon.
Pian alkaa uusi projekti: kymmeniä tuhansia puun taimia odottaa maan sulamista ja sitä, että asetan ne tarkalleen niihin kohtiin, joissa ne voivat kasvaa tukeviksi rungoiksi.
Nyt on minun hetkeni nauttia elämästä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onnellinen olet! Ja miten kauniisti kirjoitit, tekisipä mieli sinne rantasaunaan ja sitten avantoon. Haaveillahan aina saa...
Nauti elämästäsi, tunnut sen taidon osaavan.
Näppiksen vierellä lakatulla mäntypöydällä on hiottu lasi. Valon heijastukset vanhassa tammitynnyrissä maustuneessa juomassa houkuttelevat. Ei ole mitään kiirettä... jospa kuitenkin hieman maistaisin. Aaahhh...
Taustalta kuuluu vaimea kiehuvan veden pulputus. Aivan kohta ovat Puikulat kypsät. Mustassa valurautapadassa hautuu hirven filettä mausteisessa kastikkeessaan. Mieleeni nousee kuva ruskan kirjomasta metsästä ja passiani kohti hiipivästä hirvestä.
Hevonen nuokkuu tarhassaan ja nostaa väliin päänsä tarkistaakseen, joko... Se tietää, että kohta lähdetään. Tuttua metsäpolkua on hauska askeltaa ohjat löysinä roikkuen.
Kiire, ohi kiitävien autojen melu, saastainen jalkakäytävä, vekselikierre. Painajainen, joka vielä joskus palautuu mieleen. Ei siitä vielä kauaa ole ja kuitenkin pieni ikuisuus. Oravanpyörä on pysähtynyt ja askeleeni vievät eteen päin tarkoituksettoman paikallaanpolkemisen sijaan.
Minä elän.
Kuinka osaatkin maalata jutuillasi silmieni eteen kaiken niin, että melkein itse luulen kokevani tuon. Tulee niin rauhallinen olo.
Iloitsen siitä, että olet oivaltanut sellaisen asian, jota monikaan ei opi; elämä on nyt ja tässä. Mutta luulisin, että kovan koulun olet joutunut käymään, selviten siitä.
Itselläni on muutoksen aika elämässä ja innolla odotan paikallaanpolkemisen loppumista. Ja tuntuu, että pian voin sanoa niinkuin sinä; minä elän.
Kirjoittaminen on helppoa.. näkeminen vaikeampaa.. tuntemiseen tarvitaan elettyä elämää valoineen ja varjoineen.
Mukavaa, jos olen onnistunut välittämään sinulle rauhaa ja tyyneyttä. Sitä ei hektisen elämänmenon keskellä ole koskaan liikaa. Sen huomaa niin selkeästi, kun viettää aikaa ihmisten joukossa. Aivan sama, onko viitekehyksenä virtuaalimaailma tai pubi tai kaupan kassajono. Vain harvoin tapaa levottomassa joukossa ihmisen, josta hehkuu tyyneys ja sisäinen rauha. He ovat kuin majakoita pimeänä vellovan meren keskellä. Kiitos ystäväni Seija, Sari ja Pasi.
Jotkut ovat etuoikeutettuja käymään elämän kiertokoulun pohjia myöten. Eihän ne kaikki luennot niin hunajaisia ole, mutta tarkoituksensa niilläkin. Matka koulukiusatusta reppanasta kohtuullisen menestyneen yrittäjyyden kautta osa-aikaomavaraistaloutta eläväksi korpifilosofiksi on pitkä ja vivahteikas. Siihen mahtuu tyyntä ja myrskyä, onnea ja tuskaa, köyhyyttä ja rikkautta niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Itsetuntemuksen oppikurssi on vaikein, mutta myös palkitsevin.
Rohkeutta muutoksellesi - mitä ikinä se onkaan.
Voi kun olisikin helppoa, siis kirjoittaminen. Ei se kaikilta suju, onneksi on sinunlaisia taitureita. Tänään viimeksi ihmettelin, mistä löytyisi joku mielekäs kirjoittaja, jonka juttuja lukiessa tuntisin jotain. Jotain muutakin kuin ihmetystä siitä, miksi juttu ylipäätään on kirjoitettu. Ja siihen tipahtikin sinun juttusi, kuin taivaan lahjana.
Totta tuo, että harvoin tapaa sisäisesti tasapainoisia ihmisiä. Ja tavatessaan saa olla onnellinen niistä hetkistä, joita hänen kanssaan saa viettää.
Niinpä, elämän kiertokoulu on tehokas. Mutta kaikki ei selviä noin hyvin, he reputtavat kerta kerran jälkeen. Sehän vaan on merkki siitä, että huonosti ovat opikseen ottaneet.
Sinusta huokuu sellainen varmuus, olet sinut itsesi ja maailman kanssa. Voiko elämältä enempää toivoa.
Kiitos toivotuksestasi, rohkeutta tarvitsenkin.
Heh, taituri tosiaan. Tyyppi, jonka valkolakki oli vähällä jäädä saamatta kirjoitustaidottomuuden vuoksi; alin arvosana äidinkielen kokeesta. Mies, joka oli aliupseerikoulussa kurssinsa priimus ja jonka upseerin uralle pyrkiminen tyssäsi kirjalliseen kokeeseen. Ei kovinkaan vakuuttavaa. Olen joskus miettinyt, miksi näin. Ainoa järkevältä tuntuva selitys on se, että on opittava näkemään ja tuntemaan, jotta voi luoda kuvia myös tekstiin. On eri asia katsoa ja nähdä. Carlos Castaneda kertoo teoksissaan oivalliseen tapaan siitä erosta.
Elämä on kosmisen energian virta ja ihminen kuin koskenlaskija. Matkalla kohtaa tyyniä suvantoja, joissa virta on leppeä ja meloja voi levätä ja nauttia matkastaan. Kevein melan pistoin matka joutuu ja on aikaa nähdä rantakivillä kisailevat koskikarat. Silloin on aika hengittää syvään raikasta ilmaa ja kerätä voimaa edessä odottavaa villinä kuohuvaa koskea varten. Joskus sen kosken pauhu kuuluu jo kauan etukäteen, joskus virta johtaa yllättäen kuohujen keskelle. Levoton matkaaja hätääntyy ja koettaa toivotonta taistelua virran voimaa vastaan - sen taistelun häviää aina. Tuska sumentaa näkökentän ja toivoton hosuminen johtaa vain oman voiman katoamiseen ja lopulta on jäljellä vain epätoivo ja uupumus ja kiveltä toiselle hallitsemattomana ajautuva kanootti. Tyyni matkaaja tuntee voimansa ja ohjaa kulkuaan määrätietoisin vedoin. Levollinen katse löytää pärskeiden keskeltä vaanivat karikot ja virran voiman tunteva mieli poimii kuohujen keskeltä vapaan reitin. Jääkylmänä kasvoille syöksähtävä laine pistelee kuin tuhat neulaa. Jokaisesta niistä heijastuu auringon säde. Tärkeä valinnan hetki; kirpoaako ote pistojen tuskaan vai näkyykö kimalluksen läpi , että suvannolla hyppää lohi. Se on kuin arvoituksellinen tilaisuus, jonka pyydystäminen houkuttaa.
Eihän sinulla silloin ollut elämänkoulua tarpeeksi käytynä, mistäpä olisit ammentanut kirjoituksiisi tunnelmaa ja koettua, nähtyä. Olisitkohan sama ihminenkään, jos upseeriksi olisit päätynyt?
Tuo koskenlaskija juttu kolahti. Kosken pauhu kuuluu ja pieni levottomuus jäytää mieltäni. Mutta haluan olla tyyni matkaaja,tunnen voimani, en välitä pistojen tuskasta, vaan näen lohen joka suvannossa hyppää.
Sydämeni on petollinen… Se ei halua, että jatkan matkaa…
Oikein hyvä. On luonnollisesti pelottavaa vaihtaa unelmaan kaikki se minkä on saavuttanut… Jos tunnet hyvin sydämesi, se ei pysty pettämään sinua milloinkaan, koska tiedät sen haaveet ja toiveet ja osaat toimia sen mukaan… Kukaan ei pääse pakoon sydäntään…
Paulo Coelho
Totta - olisin varmaan muovautunut erilaiseksi, jos historiani olisi ollut toinen. Olisin myös se sama ihminen. Kuten sanottu, sydäntään ei voi paeta. Ennemmin tai myöhemmin jokaisen on se pakko tunnustaa. Miksi tuhlata eläämänsä ja tunnustaa se vasta myöhemmin?
Millaisen lohen näet, Tamenna?
Minä olen yrittänyt paeta sydäntäni, olen tahallaan kuunnellut sitä väärin. Mutta kun vihdoinkin sen tajusin, voi mikä vapaus, nyt sydän vie minua mukanaan.
Kimmeltävän vesiverhon takaa näen suuren, hopeisen, hohtavan lohen. Se on täynnä elämää, sen voimakas ruumis heiluu puolelta toiselle, kunnes se loiskahtaen häviää suvannon syvyyksiin. Hetken katselen renkaita sen katoamis paikassa, kunnes vedenpinta on jälleen tyyni. Niinkuin mielenikin.