Ei ketään turruttamalla,pakottamalla ja lisää traumatisoimalla paranneta mitä psykiatria tekee. Kuten ei hoitajiakaan pakottamalla, pakkorokotuksilla, surkeilla työehdoilla ja uhkailemalla pidetä alalla. Psykiatriassa sovelletaan samanlaisia eettisiä periaatteita potilaisiin. Valtio käyttää samaa autoritääristä asennettaan hoitajiin kuin psykiatria potilaisiinsa.
Ei ketään paranneta pitämällä aivoja sedatoidussa tilassa, ja pöhnässä. Tunteita leikkaamalla, seksuaalisuutta leikkaamalla jopa kognitiivista kapasiteettia leikkaamalla erilaisilla pillereillä ynnä muilla "hoidoilla".
Oikeasti parantuminen lähtee terveyden tukemisesta, kehon tarpeisiin vastaamisesta jossa terveydessä asiat on balanssissa kun terveyttä tuetaan optimaalisesti. Pillerit ei lisää tätä jalanssia vaan keinotekoisesti sotkevat kehoa. Kun palaset on kunnossa, olo kohenee, uni kohenee, kognitio kohenee ja jaksaminen kohenee. Kunnon ravinnosta ynnä muusta ravintoaineiden riittävästä saannista jolla aivot toimivat optimaalisesti. Aktiivisuuden ja levon tasapainosta, hermoston tasapainosta ynnä muusta. Psykofyysisten ulottuvuuksien huomaamisesta. Kohtaamalla ja oppimalla prosessoimaan tunteita sedatoimisen sijaan jolla ihminen erkaannutetaan sisimmätään. Kaduilla kulkee lääkezombeja jotka vissiin ovat tyytyneet tähän ja lääkäritkin tyytyy siihen että ihminen vaan laitetaan lääkepöhnään vuosiksikin. Emotionaalinen tuki on tärkeää koska meillä on myös emotionaalisia tarpeita, eikä kaikki palaudu vain kehon tarpeisiin. Eksistentiaalista tuskaa, kärsimystä ynnä muita ihmiselämään luonnollisenakin sisältyviä elementtejä sekä yhteiskunnan ongelmiin liittyviä asioita tai esim köyhyyttä tai yksinäisyyttä tai elämän sisällöttömyyttä tai merkityksettömyyden kokemusta ei voida parantaa psykiatrialla tai pillereillä. Paljon niitä on kyllä varmaan hoidettu niin.
Veikkaisin että ne ketkä oikeasti alkaa voida paremmin kyseenalaistavat psykiatrian periaatteita ja löytävät kykyä käsitellä oireiden syitä oireiden sijaan. Antavat itsensä tuntea laajan skaalan tunteita, uskovat parantumiseen työstön kautta ja eivät näe itseään toivottomien diagnoosien kautta mitä psykiatriassa niin laajasti heitellään, kroonisia persoonallisuuden häiriömerkintöjä ynnä muita. Ihmiset voi selvitä traumoista ja niitä varmaan moni mielenterveyden kolhu pohjimmiltaan onkin. Usko johonkin voi olla itseääntoteuttava ennuste. Jos uskoo että omissa aivoissa on kemiallinen häiriö ja itsellä on krooninen sairaus joka ei parannu, niin tuskinpa oikeaa paremminvoimista saavuttaa. Helpompi on lähteä parantumaan olettamuksesta että elämässä voi oppia, kehittyä, me emme ole viallisia jos kärsimme koska kärsimys ja traumat kuuluu elämään, asiat voi muuttua paremmaksi, ja että olemme ihmisiä loppupeleissä.
Psykiatrian opeilla
- potilas kadottaa osan itsestään. Esim seksuaalisuuden, tunne-elämäänsä
- potilaan hermosto jää lääkekoukkuihin ja mukautuu aineisiin ja purkaminen on hankalaa ja hyvin stressaavaa
- potilaan terveys alkaa kärsiä jossain välissä pillerilinjaa
- potilaalle lyödään kroonisia merkintöjä papereihin asioissa jotka voi olla täysin tilapäisiä.
- todennäköisesti potilas ei voi paremmin pitemmällä tähtäimellä kroonisissa pillereissä ja psykiatria vaikuttaa olevan ihan fine huonojen paranemisennusteiden kanssa yrittämättä edes kunnolla olla minimoimatta potilaiden kokemaa vahinkoa
Psykiatria on huijausta loppupeleissä. En kunnioita mitään lääketieteen haaraa niin vähän kuin psykiatriaa joka on keskittynyt lähinnä vain pillerien jakoon ihmisten emotionaalisissa ongelmissa, ihmisten sedatoimiseen.
Oikea lääkäri ei tyydy turruttamaan ihmisen tunteita ja menemällä niin alhaalta miten psykiatria menee ihmisten hoidossa. Eikä noudata pseudotieteellisiä oppeja mitä psykiatria noudattaa.
Ei ketään paranneta pitämällä aivoja sedatoidussa tilassa, ja pöhnässä. Tunteita leikkaamalla, seksuaalisuutta leikkaamalla jopa kognitiivista kapasiteettia leikkaamalla erilaisilla pillereillä ynnä muilla "hoidoilla".
Oikeasti parantuminen lähtee terveyden tukemisesta, kehon tarpeisiin vastaamisesta jossa terveydessä asiat on balanssissa kun terveyttä tuetaan optimaalisesti. Pillerit ei lisää tätä jalanssia vaan keinotekoisesti sotkevat kehoa. Kun palaset on kunnossa, olo kohenee, uni kohenee, kognitio kohenee ja jaksaminen kohenee. Kunnon ravinnosta ynnä muusta ravintoaineiden riittävästä saannista jolla aivot toimivat optimaalisesti. Aktiivisuuden ja levon tasapainosta, hermoston tasapainosta ynnä muusta. Psykofyysisten ulottuvuuksien huomaamisesta. Kohtaamalla ja oppimalla prosessoimaan tunteita sedatoimisen sijaan jolla ihminen erkaannutetaan sisimmätään. Kaduilla kulkee lääkezombeja jotka vissiin ovat tyytyneet tähän ja lääkäritkin tyytyy siihen että ihminen vaan laitetaan lääkepöhnään vuosiksikin. Emotionaalinen tuki on tärkeää koska meillä on myös emotionaalisia tarpeita, eikä kaikki palaudu vain kehon tarpeisiin. Eksistentiaalista tuskaa, kärsimystä ynnä muita ihmiselämään luonnollisenakin sisältyviä elementtejä sekä yhteiskunnan ongelmiin liittyviä asioita tai esim köyhyyttä tai yksinäisyyttä tai elämän sisällöttömyyttä tai merkityksettömyyden kokemusta ei voida parantaa psykiatrialla tai pillereillä. Paljon niitä on kyllä varmaan hoidettu niin.
Veikkaisin että ne ketkä oikeasti alkaa voida paremmin kyseenalaistavat psykiatrian periaatteita ja löytävät kykyä käsitellä oireiden syitä oireiden sijaan. Antavat itsensä tuntea laajan skaalan tunteita, uskovat parantumiseen työstön kautta ja eivät näe itseään toivottomien diagnoosien kautta mitä psykiatriassa niin laajasti heitellään, kroonisia persoonallisuuden häiriömerkintöjä ynnä muita. Ihmiset voi selvitä traumoista ja niitä varmaan moni mielenterveyden kolhu pohjimmiltaan onkin. Usko johonkin voi olla itseääntoteuttava ennuste. Jos uskoo että omissa aivoissa on kemiallinen häiriö ja itsellä on krooninen sairaus joka ei parannu, niin tuskinpa oikeaa paremminvoimista saavuttaa. Helpompi on lähteä parantumaan olettamuksesta että elämässä voi oppia, kehittyä, me emme ole viallisia jos kärsimme koska kärsimys ja traumat kuuluu elämään, asiat voi muuttua paremmaksi, ja että olemme ihmisiä loppupeleissä.
Psykiatrian opeilla
- potilas kadottaa osan itsestään. Esim seksuaalisuuden, tunne-elämäänsä
- potilaan hermosto jää lääkekoukkuihin ja mukautuu aineisiin ja purkaminen on hankalaa ja hyvin stressaavaa
- potilaan terveys alkaa kärsiä jossain välissä pillerilinjaa
- potilaalle lyödään kroonisia merkintöjä papereihin asioissa jotka voi olla täysin tilapäisiä.
- todennäköisesti potilas ei voi paremmin pitemmällä tähtäimellä kroonisissa pillereissä ja psykiatria vaikuttaa olevan ihan fine huonojen paranemisennusteiden kanssa yrittämättä edes kunnolla olla minimoimatta potilaiden kokemaa vahinkoa
Psykiatria on huijausta loppupeleissä. En kunnioita mitään lääketieteen haaraa niin vähän kuin psykiatriaa joka on keskittynyt lähinnä vain pillerien jakoon ihmisten emotionaalisissa ongelmissa, ihmisten sedatoimiseen.
Oikea lääkäri ei tyydy turruttamaan ihmisen tunteita ja menemällä niin alhaalta miten psykiatria menee ihmisten hoidossa. Eikä noudata pseudotieteellisiä oppeja mitä psykiatria noudattaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Psykiatriaan on valtion pakkovaltaan ja kontrolliin kytkeytyvä laitos jolla halutaan "kuntouttaa" eli usein pillereillä ja terapialla muokata ihmisestä toimivampi versio jotta hänestä tulisi tuottava yksilö ja veronmaksaja. Tämä määrittää tärkeää osaa siinä mitä parantuminen psykiatriassa tarkoittaa. Usein valtion intresseissä on tukea hoitoa jos se nähdään tuottavan veronmaksajia. Valtiossa on valittu luottaa psykiatrian malliin jossa ihmisyyden tunteita lähestytään medikaalisen kielen ja valkotakkisen ajattelutavan pohjalta. Valtion koura voi tukien muodossa painostaa ihmisiä huumaamaan itseään pillereillä ja erilaisilla mekanismeilla painostaa ihmisiä menemään mielenterveyspalveluihin. Ihmisen huomio suunnataan itseensä koska hänen kemialliset häiriönsä ja mielenterveyden pulmansa ovat kaiken taustalla miksi hän ei sopeudu yhteiskuntaan kuuliaisen veronmaksajan roolissa.
Puutteelliset resurssit vaikuttavat siihen mitä hoitoa voidaan tarjota ja usein siinä mennään hyvin paljon sieltä mistä aita on matalin ajattelemalla maagisesti kuinka oikea pilleri parantaa sorkkimalla kaikkea tavalla joka tuntuu kauhistuttavan epäeettiseltä. Tietämättä mikä on biologisesti pielessä asioita hoidetaan biologisesti ja medikaalisesti psykoaktiivisilla aineilla jotka puuttuvat kehossa muitakin tehtäviä kuin mielialan säätelyn omaavien välittäjäaineiden toimintaan pakottamalla niitä toimimaan eri tavalla jolla pyritään sitten tuottamaan tunne-elämässä muutoksia.
Psykiatria yrittää saada ymmärrystä huonoihin palveluihinsa resurssipulan kautta. Usein tästä valitellaan lehdissä. Oikeasti sopii miettiä onko ongelma resurssipula vai syvemmällä psykiatrian uskomuksissa, rakenteissa ja hoitometodeissa mitä se käyttää ihmisiin. Resurssipulasta sekä psykiatrian periaatteista millä se nykyään määrittelee ihmiskärsimystä seuraa se että potilaan hyvinvointi vaarantuu mielenterveyspalveluissa. Lääkkeitä määrätään vaikka systeemi ei todellakaan ole riittävä resursseiltaan ja periaatteiltaan niiden turvallisempaan määräykseen ja käytön seurantaan sekä myös jälkiseuraamuksien hoitoon jos potilaan terveys vaarantuu pitkäaikaisen ainekäytön seurauksena. Jo näkökulma pillerien parantavuudesta psykiatriassa on harhainen, etenkin pitkällä tähtäimellä. Tai ehkä he tietääkin että ne ei paranna ja heille riittää se turrutettu ihminen joka jotenkin pysyy pillereillä pois kuormittamasta lisää terveyspalveluita. Heillä ei ole ns korkeat tavoitteet.
Samalla potilas menettää myös yksityisyyttään koska potilastiedot jää pyörimään potilasjärjestelmiin ja diagnooseista voi olla haittaa tulevaisuudessa monissa eri tilanteissa
Psykiatria on sen toteuttajalle ihanan yksinkertaista rakenteeltaan. Psykiatria toimiikin monesti paremmin sille joka siellä työskentelee. Diagnoosi ja sitten katsotaan mitäs pillereitä tai terapiaa siihen suositellaan. Kun asiaa yhtään tarkistelee tarkempaa havaitsee suuria ongelmia tämän yhtälön kohdalla esim ihmisyyden ja traumojen ja elämänreaktioiden määrittelyä sairauksiksi joilla ihmistä pitää huumata. Medikalisaation lisääntymistä. Pahan olon ja itsestään tunnetasolla erkaantuneiden ihmisten lisääntymistä jotka tulkitsee itseään diagnoosien kautta.
En suosittele nykymuotoista julkista psykiatriaa ja sinne astuessaan riskit kannattaa ymmärtää.
Jos sinne hakeutuu, kannattaa käyttää kriittistä ajattelua, intuitiotaan ja ymmärtää millaisia arvoja hoidon taakse kytkeytyy. Vaatia tukea joka ei ole pillerikeskeistä. Mutta riskit kannattaa tiedostaa ja systeemin ongelmat ja resurssipula. Psykiatrian valta potilaaseen, hänen määrittelyynsä kun on erittäin suurta eikä potilaan omaan harkintakykyyn aina luoteta, kun hänhän on sairas. Psykiatriassa potilasta hoidetaan ylhäältäohjattavastikin jossa potilas ei ymmärrä omaa parastaan.