Keinot vähissä

Tuttava saisi lähetteen ja saisi asunnon alkoholisteille tarkoitetusta asuntolasta, ei vaan suostu, kun ei ole itsensä mielestä alkoholisti.

Hei! Kuulostaa pahalta ja surulliselta. Voi olla, että mikään hoito ei enää auta häntä paranemaan. Lähinnä tulee mieleen semmoinen pysyvän asumisen paikka, palvelukoti. Niitä on vanhoille deekuille suunnattujakin. Sen huoli-ilmoituksen voit kokeilla tehdä. Parhaassa tapauksessa joku tulee ehdottamaan hänelle tuollaista hoitopaikkaa, mutta käsittääkseni Suomessa ei päihdeongelmaisia juuri koskaan pakoteta. Ihmisarvo ku alkaa olla aika lähellä nollaa... Mutta ihmeitäkin tapahtuu. Siltojen alta on noustu. Vaikka olisi jo alkoholismin aiheuttamia oheissairauksia, niin olisihan edes alkoholivapaat viimeiset päivätkin voitto. Vaikkei ehkä paluuta normaalikansalaiseksi ole.

Minulle mielenkiintoinen kirjoituksesi, koska aioin tulla kirjoittamaan tänne aloituksen omasta tilanteestani, että juuri ehkä tänään alan tajuta juoneeni aivoni ja mahdollisuuteni...

Sinun kertomuksessasi tuo ystäväsi alkutilanne muistuttaa omaa tämänhetkistä tilannettani. Mutta en ole alkuvaiheessa... Olen juonut melko rajusti 13 vuotta ja olen nainen. Jollainlailla olen juonut 22 vuotta, mutta tuolloin 13 vuotta sitten meni rajuksi syistä, joista on vaikea sanoa, mikä oli syytä ja mikä seurausta. Aloin silloin pyydellä heti apua. Minulla ei oikein ollut "kieltämisvaihetta", että muut olisivat sanoneet minun olevan alkoholisti ja tarvitsevan apua ja itse olisin kieltänyt. Yhden kerran sekoiltuani muistamattomana ystävä sanoi: "Kannattaiskohan sun vähän miettiä tuota juomista?". Sanoin heti, että kyllä kannattaisi. Sitten googletin ja otin yhteyttä a-klinikkaan.

Mutta minun auttamiseni paljastui vuosien varrella yllättävän vaikeaksi. Minulla on varmasti luonteessa sellaisia asioita, joiden takia minun on vaikea ottaa apua vastaan. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että ei kaikki kohdalleni sattuneet "auttajat" oikeasti halunneet auttaa. Sain sellaistakin kohtelua, että rehellisyyden nimissä en voi sanoa, että kaikki olisi johtunut siitä, etten "osaa ottaa apua vastaan...". Tilannetta pahensi, kun minua ei uskottu, kun kerroin miten minua oli aiemmin kohdeltu apua hakiessani.

Seurasi vaihe, että samat ystävät, jotka paria vuotta aiemmin olivat kertoessani olevani lähdössä hoitoon, sanoivat; "Höpö höpö, sinä mittää hoitoa tarvii! Korkki vaan kiinni!". Alkoivat painostaa hakeutumaan hoitoon. Yritin selittää, miksi en enää uskalla hakeutua hoitoon ja miksi se ei auta mitään, mutta he eivät kuunnelleet ja seurasi välien huononemista.

Vuosien mittaan seilaamista; hoitoon haku yrityksiä, ei sittenkään, ei enää ikinä. Katko käytännöt vaihtelivat ja oli vuosikausia pitkä aika, jolloin en päässyt katkolle, vaikka olisi ollut tarve. Joku ystävä halusi ilmeisesti kostaa minulle juomiseni, että keksi hölmöjä ja paikkaansapitämättömiä väitteitä, miksi ei voi ottaa koiraani hoitoon siksi aikaa, että sinne katkolle menen. No, eihän hänellä siihen velvollisuutta ole. Hän oli pitkään ainoa, jolle olisin koirani uskaltanut luottaa ja jolle siitä ei olisi koitunut juuri mitään vaivaa (taajaman ulkopuolella poissa isoilta teiltä, muutkin omat ja naapurin koirat vapaana), koirani ei jahtaa kissoja eikä karkaile.

Muutamat muut ystävät sitten katkaisuhoitivat minut kuntoon kerta toisensa jälkeen. Antoivat medipamin, jos oli tai kannabista, nukkua sohvalla tai vaikka sängyssä vieressä ja jopa seksiä, kaikkea mikä helpotti, läsnäolo oli ehkä tärkein. En kestänyt niitä oloja enää yksin vaan join jatkuvasti, jos joku ei välillä ottanut minua luokseen ja huolehtinut hetken. Huvittavaa touhua kieltämättä. Ja varmasti ulkopuolisen mielestä... Kaippa minä olen käyttänyt näitä ihmisiä hyväkseni ja silti kutsun heitä ystävikseni? No, minä koen, että kyllä minäkin voin ystävälle tehdä saman, mutta ei kukaan ole tainnut olla niin avuton kuin minä, että olisi sitä huolenpitoa pyytänyt. Tai on joo joskus, tulee mieleen tapauksia, mutta en kerro niistä tarkemmin, koska minut voidaan jo tästä tekstistä tunnistaa, mutta ei tarvitse muita tunnistaa. Muistan heidät kaikki aina, jotka pitivät minusta huolta, kun yhteiskuntaa tai edes omia vanhempiani ei sitä kiinnostanut tehdä...

A-A:ta olen kokeillut monen monta kertaa... Joku siinäkin tökkii.

Viimeaikoina minulla on alkanut juominen vähentyä, kun olen rohkaistunut käyttämään antabusta. Olen yrittänyt vähän opiskella ynnä muuta. Ei oikein ole keskittymiskykyä yli kuukauden täysin ilman alkoa oltuanikaan.

Tänään minusta alkoi tuntua, että ne aivot on juotu. Olen joskus voinut olla omalla tavallani fiksu, mutta en enää. Olen juttujaan höpisevä puliakka, joka ärsyttää ihmisiä, toisia pistää kovasti vihaksi, lievimmillään huvittaa, mutta harva minusta pitää.

Kerroin oman tarinani tähän samaan, jotta voisit lohduttautua sillä, että vaikka kuinka toiset yrittäisivät auttaa, niin kaikkia ei jotenkin vaan pysty auttamaan. Ystäväsituttavasi kohdalla vaikeuttaa se, ettei itse myönnä asiaa ja että tauti on edennyt jo niin pitkälle, että hän ilmeisesti jo hourailee (ne sotajutut).

Kiitos asiallisista kommenteista ja kokemuksesta. Puhuu niitä sota juttuja ja epäilen, että itse niihin uskoo, vaikka ei tosiaan missään sodassa ole ollut. Vaikeata on katsoa vierestä, kun ihminen tuhoaa itsensä, mutta minulla on tosiaan keinot vähissä. Eilen illalla vielä mietin, että teen sen huoli-ilmoituksen, voi olla ettei siitä mitään apua ole, mutta sitten ainakin tiedän tehneeni kaiken, mihin itse pystyn. Omasta mielestään hän ei ole juoppo, luulee itse, että on muita parempi ja ongelmaa ei ole, vaikka todellisuudessa on jo suututtanut monta ihmistä pois ja on oikeasti pahoin alkoholisoitunut. En usko, että on pohjimmiltaan tyytyväinen elämäänsä, mutta muutoksen pitäisi lähteä hänestä itsestään, tukea ja apua olisi saanut, mutta kun ei halua.

Käytännössä läheisten on mahdoton puuttua asioihin, jos ihminen haluaa juoda.

Läheiseni on perusturvallisessa elämäntilanteessa. Vakavien terveysongelmien vuoksi hän on eläkeellä. Asunto on hyvä. Riippuvuudet kuitenkin vievät häntä alamäkeen. Viinaa ja tupakkaa, sairaalloinen ylipaino, viehtymys tuhoisiin ihmissuhteisiin. Alkoholisti osaa valehdella itselleen, ettei hänellä ole mitään hätää, vielä. Kun noin uskoo, ei tarvitse muuttaa mitään ja voi jatkaa samaa rataa. Riittää, että puhuu kohta lopettavansa tupakoinnin ja että parin viinapullon ostaminen jokaisella kauppareissulla on ihan normaalia. Näin elävälle ihmiselle on turha selittää mitään. Jos niin erehtyy edes vihjaamaan, hän suuttuu ja syyttää. Voi vain seurata tilannetta samalla aavistellen pahinta.