ja uteliaisuudesta haluaisin tietää, että moniko palstalle olevista haluaa olla oikeassa? moniko teistä on oikeassa? mitä mieltä olette niistä, jotka ovat väärässä? onko mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla joko oikeassa tai väärässä?
ja viimeisenä tietysti se, että mikä on teidän nähdäksenne se ainoa oikea selitys oikealle?
ja viimeisenä tietysti se, että mikä on teidän nähdäksenne se ainoa oikea selitys oikealle?
Vastaukset 67
Vanhimmat
turvaudutaan yliluonnolliseen. Järjellähän ei raamattua voi selittää. Uskon ainoa tukijalka on pyhä henkinen kokemus. Mitenkäs sen voi todistaa vääräksi? En voikaan. En voi tietää mitä uskovaisen päässä liikkuu.. minulla ei ole todistusaineistoa tästä pyhästä hengestä.
Voin tosin osoittaa miten perusteeton usko tähän pyhään henkeen on. Voin osoittaa sen siten, että tarkastelemalla muita pakanakansoja huomaamme tämän henkisen kokemisen ilmiön olevan kaikille yhteinen. Eri totuuksiin uskovat saavat valaistumisia ympäri maapalloa. USKONTOJA ON TUHANSIA!!
Ihmettelen edelleenkin jos joku on niin kapeakatseinen ettei näe mitä ympärillä tapahtuu. Varmasti jos kysyt muinaissuomalaiselta kuka on oikea jumala niin UKKO YLIJUMALAHAN SE ON, KUN MERI PÄRSKYY JA TAIVAS REPEILEE!!!
Ja sitten kun saadaan vielä ilmestyksiä ukolta. Nähdään vaikka unessa ukko, joka neuvoo oikeaa toimintatapaa etc.
Tämä kaikki voidaan selittää lääketieteellisesti.
Luuletko sinä, että järki on itseisarvo, muuttumaton könttä? Että järkeä on vain sinun päässäsi. Muut, jotka käyttävät järkeään erilailla ja arvostavat erilaisia asioita, tunnustavat eri vakaumusta kuin sinä - he, joita et yksinkertaisesti ymmärrä, ovat järjettömiä. Lycka till, yli-ihminen.
Eikö objektiivisuus kiinnosta sinua?
sinun päähäsi ei ole sitä järkeä riittänyt?
Sinun objektiivisuutesiko, joka tuntuu pikemminkin olevan ummikkosubjektiivisuutta?
et vastannut kysymyksiin.
Olet idiootti.
Kuten sanoin, uskon oikeaksi kokeminen on yhteistä kaikille uskonnoille. Jos kysyt luonnonuskoa harjoittavalta mikä on se oikea usko vetoaa hän juuri tuohon henkiseen kokemukseen uskonsa oikeimmuudesta. Uskoahan ei voida älyllisesti, vaan ainoastaan tunteellisesti perustella. Nämä tunteet ovat samoja pakanakansoilla, ja ne voidaan selittää lääketieteellisesti.
määräät, kuka tänne saa kirjoittaa?!
...jos on oikeassa ja toinen väärässä ?!?
Kerran tosin luulin olleeni väärässä,mutta huomasinkin erehtyneeni siinä asiassa...eli ?!?
sinäpä sen sanoit :-) ehkä täytyisi avata pää ja kertoa omat näkemykseni... pahoin pelkään, ettei tänne kirjoita ne, joilta vastausta eniten toivon :-) herrat oikeassaolijat...
että tämä viestikkä on lähinnä niitä ihmisiä varten, jotka uskovat yhteen totuuteen. valitettavasti näitä ihmisiä löytyy myös ateisteista yms. kun oma näkötapa on supistunut juuri siihen yhteen, jonka 'tietää' totuudeksi (vaikka tosiasiassa tuntee tai uskoo). siten tästä sekalaisesta seurakunnasta löytyy niitä, jotka uskovat jumalaan samalla varmuudella kuin jotkut kieltävät jumalan. suurin ongelma lienee se, että vastakkaisen ajattelutavan omaavat päätyvät vain tappelemaan siitä, kumpi on oikeassa ja tähän sotkuun olen myös itse päätynyt, tosin vain niin, että vastakkainen osapuoli vakuuttaa olevansa oikeassa ja minä koetan saada päähän mahtumaan, etten olisi siitä niin varma. jonkinlainen terve epäileväisyys tai kyseenalaistus olisi paikallaan. kyseiset ihmiset eivät kuitenkaan usko (luultavasti) ufoihin, keijuihin yms.
omasta puolestani voin sanoa, etten tiedä totuutta, enkä sitä etsi. aikanaan etsin totuutta kiivaammin ja kelasin läpi uskonnollisia tekstejä, muttei niistä mitään uutta irronnut siihen, minkä olin jo kerran jättänyt taakse (raamatun). kun lopetin etsinnän, minulle valkeni aika paljon. ainakin se, että on huomattavasti rehellisempää ja todempaa olla epävarma kuin varma. epävarmuuden hallinta on vaikea tehtävä ja pelottava sellainen. uskoisin joidenkin ihmisten pitävän sitä yhtälailla sairautena kuin toiset pitävät sairautena sääliä. itse sanoisin absoluuttisen varmuuden jostain asiasta olevan, ei sairautta, mutta sokeutta.
en ole oikeassa, voin tunnustaa sen. minua ei pidä kuunnella, jos haluaa kuulla totuudesta. voin kertoa vain elämästä ja ihmisistä. ne, jotka ummistavat silmänsä elämältä ja ihmisiltä, tekevät sen vapaasta tahdostaan, eivätkä siksi myöskään saa minusta mitään irti. paitsi ehkä hetkittäisiä nyökkäyksiä, että näinhän asia on. kunnes palaavat sitten iänikuiseen yksintaisteluunsa siitä olenko oikeassa vai oikeassa.
henkilökohtaisesti olen myös sitä mieltä, että mielenkiintoisemmat keskustelut syntyvät niiden kanssa, jotka ovat pitäneet ns. antennit ylhäällä ja ovet auki. jotka todella haluavat tietää ja jakaa erilaisia asioita. raamatun sitaatit olen kuullut tuhanteen kertaan läpi, välillä voisi olla mielenkiintoisempaa kuulla sitaatteja vaikka tripitakasta, koraanista tai mein kampfista (koska en ole sitä lukenut). kyseenalaistan kaikki kirjat, koska itse kirjoitan. ei olisi minulle mikään ongelma hyljätä noista kirjoista jokainen siinä, missä aku ankka-lehdet tai moby dick-kirja. en taistele niitä vastaan, en vedä niitä puoleeni. olen, tutustun ja tiedän enemmän.
kunnioitan niitä ihmisiä, jotka pystyvät olemaan rehellisiä ITSELLEEN. niitä ihmisiä, jotka sanovat olevansa väärässä, epävarmoja ja joissain asioissa sokeita. niitä ihmisiä, jotka haluavat edelleen oppia elämässään jotain ja kasvaa henkisesti. kunnioitan rehellisyyttä ja avoimuutta. se, miten paljon kukin ihminen tietää, ei merkitse minulle mitään. kolme professuuria itselleen hankkinut yliopiston emeritusprofessori voi olla yhtä puupää kuin kuka tahansa, tavallinen pulliainen. jokainen ihminen on jonkin asian sokaisema. minä koetan olla sokaisematta itseäni, siitä huolimatta olen varma, etten jotain asioita näe oikein.
mitä vaihtoehtoja jää oikeassa ja väärässä olemisen väliin. sanoisin, että niiden kahden asian tarpeettomuus. meidän ei tarvitse olla oikeassa, eikä meidän tarvitse olla väärässä. kunhan olemme ja opimme, kasvamme ja kehitymme. itselleni tämä tarkoittaa sitä, etten oikein esimerkiksi pidä kokeista ja koulutusjärjestelmästä. on muita tapoja oppia ja testata opitun ymmärtämistä. kaikki kehitys pysähtyy, kun yksi 'oikea' tapa löydetään. näin on tapahtunut uskonnoille, sosialismille, kapitalismille, koulutusjärjestelmälle, demokratialle jne. kuin jollain näistä asioista olisi jokin toista suurempi merkitys. mielestäni näin ei ole.
ainoa oikea selitys oikealle (totuudelle) on, ettei oikeaa ole. tosin ei ole väärääkään. ne, jotka johonkin totuuteen pyrkivät tai pois siitä, taistelevat tuulta vastaan. kuka sen taistelun voittaa... se ei selviä koskaan, niin kauan kuin niihin tuuliin uskotaan. olen siis väärässä, voin olla väärässä, se ei tuota minulle ongelmia. mutta yhtä hyvin voin olla kaikenaikaa oikeassa. eikä sekään tuota minulle ongelmia, eikä suuren suurta iloa.
...lienee,ainakin osittain joissakin asioissa !?!
Tosin joistakin asioista ollaan jo varmoja,tosin voihan vielä jotakin uutta tulla siihenkin,mutta käsittäisin toden olevan,kuten varmaankin kaiken muunkin,suhteellista...aikakauteensa ja tieteelliseen todistuskykyyn sidottua materialismia(energialismia)eli tieto voitaneen aina varmentaa joko todeksi tai epätodeksi,mutta silloinhan ei aina varsinaista tiedon laatua määriteltäne,vain sen hetkisen tietämykseen pohjautuvaa näkemystä totuudesta !?!
Esim. veden kiehumis-/jäätymispisteet tiedetään tarkasti...sekin riippuu paineesta eli on suhteellista,mutta itse tieto on tiedossa !?!
Uskomuksissa ja niiden tulkinnoissa ei voitane tiedosta puhua,vaan näkemyseroista ?!?
Tieto lienee faktaa,uskomukset fiktiota...jotka voivat toki olla oikeita,riipuen asiasta ja mahdollisesta alitajuntaisesta oikean tiedon projisoinnista uskomuksensa tueksi...ehkä ?!?
uskon uskon olevan ihmiselle välttämätöntä. en siksi, että ihmisen uskoisi fiktioon, vaan muista syistä. toki joissain tilanteissa niin voidaan ajatella, että ihminen uskoo fiktioon, mutta jos siitä ei ole ihmiselle itselleen ja kanssaihmisille haittaa, niin miksei. harmittavan usein vain varma usko johtaa aina varmemmin kärjistettyihin tekoihin ja asenteisiin. mitä avoimempi on usko, sitä varmemmin näkee myös ympäröivän maailman ja ihmiset, joiden kanssa joutuu väkisinkin olemaan vuorovaikutuksessa.
olen itse törmännyt tapauksiin, joille fakta on kaikki. sanoisin, että se on melkein yhtä kipeää kuin fundamentalismi. niitä voidaan pitää jonkinasteisina skitsofrenian muotoina. itseasiassa taas tulee mieleeni elokuva kaunis mieli, jossa fakta ja menestys tuhosivat miehen mielen. lopulta mies kehitti useampia persoonia ympärilleen (mieleensä). voi kysyä, että mitä hyvää usko faktoihin on ihmiskunnalle tehnyt? sanoisin, että niin kauan kuin kaikelle annetaan jokin arvo, voidaan eksyä ja pahasti.
yksi erottelu, joka mielestäni, ainakin osin pätee on uskon liittäminen tunteisiin ja faktatiedon liittäminen järkeen. näin yksinkertaista se ei käytännössä ole, mutta tämä toimii. jos kumpi tahansa unohdetaan, ne voidaan sotkea toisiinsa ihmisen tietämättä ja yleensä siitä seuraa aikamoinen mielensisäinen sekasotku. aika usein se myös näkyy ulospäin. itseasiassa useammin kuin harvoin käy niin, että itseasiassa usko on faktatietoa, faktatieto on uskoa, järki on tunnetta ja tunne järkeä (!). näinhän se ei mene.
...välillä ajauduttua tuon fantasiamaailman ja fiktion puolelle...mutta asiakysymyksissä pyrin luottamaan tietoon,en tunteeseen !?!
Ihmissuhteissa taas yleensä toisinpäin !?!
koulujen kokeissa ei kysytä yleensä kovinkaan usein tunnepohjalta asioita: 'millainen oli suomen yhteiskuntarakenne feodaaliajalla?" vastausta: 'musta tuntuu, että...' siitä huolimatta kokeissa on tullut useamman kerran kirjoitettua juuri siltä pohjalta.
mutta mitenkään helppoa ei ole pysyttäytyä vain tiukasti yhdessä tavassa. koska ihminen ei voi käyttää VAIN tunteitaan tai VAIN järkeään. jos ajatellaan, vaikka noita ihmissuhdeasioita. kyllä niissä on osattava käyttää molempia. ajatellaan vaikka suhdetta, jossa mies on väkivaltainen. jos nainen käyttäisi järkeään, ainakin puhuisi asiasta miehelleen, ohjaisi hoitoon tai lähtisi kälppimään. todistettavasti on naisia, jotka eivät puhu, eivätkä pukahda, vaan jatkavat suhteessa ja ottavat turpiin, jos ja kun miestä taas huvittaa... siinäkin tilanteessa nainen käyttää järkeään, hän motivoi jollain tavalla itsensä jäämään. muussa tapauksessa hän melko varmasti edes seuraisi (eläimellistä)itsesuojeluvaistoaan ja lähtisi. tunne ja järki ovat siis limittäin useammin kuin tulee noin äkkiseltään ajateltua. tuossa tilanteessa nainen sekoittaa faktan ja fiktion, vaikkei jumalaan uskoisi, mutta ehkä johonkin itseään suurempaan rakkauteen ja tulkitsee lyönnit mahdollisesti rakasteluun verrattavaksi rakkaudenosoitukseksi. se lienee siinä tilanteessa uskoa satuihin.
uskonasiat eivät ole mikään poikkeus. niissä voi väistämättä luulla uskovansa puhtaasti, tunteella tai sitten luulla motivoinsa kaiken järjellä. sanoisin, että aika useasti kyse on niissäkin pelkästä luulosta. ihmisten on vaikea erottaa tunnetta ja järkeä, milloin tuntee ja milloin ajattelee, kun ylipäätään kaikki ärsykkeet kulkevat aivojen kautta. siten ihminen oikeastaan prosessoi kaiken ennen aivoissaan kuin ne siirtyvät eteenpäin fyysisiksi reaktioiksi tai tunteiksi. aistit ja havainnot, siten myös tunteet taas palaavat aivojen prosessoitaviksi ja jokainen ihminen tulkitsee näitä havaintoja havainnoista ja tunteista hieman eri tavalla. tältä pohjalta on usein sellainen soppa valmis, ettei siitä ihan helpolla selviä...
Voisi kysyä myös niin, että haluaako kukaan ihminen tietentahtoen olla väärässä? Olisiko parempi asia pyrkiä vääryyteen? Raaka sarjamurhaajakin ajattelee tekevänsä oikein (ehkä pakottaa itsensä ajattelemaan niin, tai selittää asiaa itselleen oikeutetuilla perusteilla) vaikka olisi sitten tilapäisessä mielentilahäiriössä. Uskoisin, että ihmisen sisälle on hyvin syvälle iskostunut oikeudentunto, vaikka se olisi erilainen kaikilla ihmisillä.
Mitä mielä kannattaisis olla niistä, jotka ovat omasta mielestä värässä? vaihtoehtoja ainakin olisivat, että ne ovat sokeita, itsepäisiä, tyhmiä, neutraalimmin tietämättömiä, eivät vielä havainneet samoja asioita ja tietysti mahdollisesti oikeassa ja itse onkin väärässä. Mutta mielenkiintoista on, millä tavalla tuollainen "epätietoisuus" vaikuttaa ihmisen elämään, jos älyllisesti epäilee kaikkea vastaantulevaa, omia ajatuksiaan ja olemassaoloaan joka hetki. Toimiiko silloin yhtä epävarmasti, sattumanvaraisesti, vai tomiiko silti jonkun tietyn kaavan mukaan, jolloin ajattelu ja mielipiteet eivät vastaa toimintaa?
ei löydy mielestäni kummastakaan ääripäästä.
olet oikeassa, mutta mielestäni ihmisen on parempi pyrkiä oikeassa oloon, vastausten etsimiseen ja totuuteen, kuin väärinymmärtämiseen sekä silmiensä sulkemiseen (vrt. antennit, jotka ovat koholla ja silmien sulkeminen tarkoittaa, että ne antennit on laitettu kellariin). Tiedän, mitä sanot etsimisestä ja pyrkimisestä =) mutta sanon tarkentaen, että pitää etsiä oikealla asenteella, ei liian kiihkeästi eikä löysästi, vaan kultaisen keskitien mukaan. Se on kuin puro, joka virtaa vuorelta ja etsii itselleen juuri sopivat urat ja väylät laskeutuakseen lopulta siihen suureen mereen, heh.
Ollakseen itselleen(Ja nimenomaa)rehellinen,on
myönnettävä olevansa monassakin asiassa väärässä,
muuten mikä on touus?Siihen ei voi kai kukaan
rehellisesti vastata.Tieteen totuudet vaihtuvat,niin myös maailmankatsomukselliset,sitä
mukaa,ku(jos) ihmiskunta kehittyy.
Historian kuva ja nykyisyyskin on kyllä aika masentava.Mutta on varmasti olemassa ja on ollut
yksilöitä,jollaon ollut oikeanlainen asenne.
He eivä ehkä itsekään tiedosta sitä.On todella
ihmisiä,joista ikäänkuin loistaa tietynlaista
sisäistä harmoniaa.Ei heidän tarvitse olla uskovaisia.He vai ovat ehkä löytäneet jonkinlaisen
tasapainon oman itsensä kanssa.
että ylipäätään kukaan pystyisi erityisesti pyrkimään siihen, että ymmärtää asioita väärin
:-) kyllä se onnistuu vallan mainiosti ilman minkäänlaista pyrkimystä siihen ja se onnistuu, vaikka pyrkimys olisi vain oikeinymmärrykseen. se voidaan siis unohtaa, että joku siihen pyrkisi. silmät ummistuvat ihmisiltä myös ihan pyrkimättä, ei siinä tarvita muutakuin kaistapäistä pyrkimystä kohti totuutta ja voidaan puhua vastaavasta ilmiöstä, kuin jos ajat moottoritietä 220 lasissa. et enää erota puita, etkä pysty katsomaan ympärillesi, koska vilkaisu voi merkitä sitä, että missasit kurvin...
kultaisesta keskitiestä minäkin kaikenaikaa puhuin. ja keskitie voi merkitä sitä, ettei ole olemassa erityisesti kumpaakaan ääripäätä, on vain tie. tai kuten vertasit puroon, ei se purokaan pakolla sitä omaa uraansa ja väyläänsä löydä, vaan se hiljalleen löytä 'omat uomansa' ja löytää perille.
sanoisin noista sisäisen tasapainon ja oman tiensä löytäneistä ihmisistä, että heitä historia tuntee nimeltä. he ovat niitä, joita ihmiset yrittävät seurata, joiden polkuja tallaavat, eivätkä ymmärrä heidän etsivät omaa tietään, ei jeesuksen, buddhan, muhammedin tai laotsen. kopioinnista harvemmin on ollut kenellekään hyötyä ja kun puhutaan hengen asioista, niistä joita ihmisen pitää omaksua ja oppia, voidaan myös sekoittaa tähän soppaan väärinymmärrykset.
Sitä en sanoisi, etteikö ihmiset menisivät väärään, vaan tarkoitin, että ihmiset eivät tietentahtoen tee väärin omaan maailmankatsomukseensa nähden. En usko, että ainakaan koven monet. Luonnollisesti, vaikka pyrkii hyvään ja oikeaan voi erehtyä, ja varmasti erehtyykin. Se on taas toinen juttu.
Muuten, jos ajattelee janaa, johon tulevat ne "ei kummankaan ääripään" merkinnät, niin joka tapauksessa aina tulee olemaan kaksi ääripäätä. Ne muodostuvat automaattisesti ja niiden välille jännite. Vasta kun kaikki ovat samassa pisteessä voitaisiin puhua asioista ilman ääripäitä. Elämä muodostuu suurimmaksi osaksi siis tuonne keskiarvoille, mutta silti sieltä löytyy ne kaksi ääreisarvoa.
Tosiaankin, puro löytää ja etsii oman uomansa luonnollisesti. Itse en tee suurta eroa etsimisen ja ei-etsimisen välillä. Molemmat kuuluvat kokonaisuuteen. Vuoroin hiljaa, vuoroin kovaa, välillä kävellen, seisten tai juosten. Passiivisuus ja aktiivisuus vaihtelevat, jos pyrkii olemaan vain toista, toinen tuhoutuu.
Kyllä kopionnista olen huomannut olevan paljonkin hyötyä, varsinkin alkuaskeleilla ja paljon pitemmällä myös. Jos ei ole alussa luottamusta vaikkapa matematiikan laskukaavoihin ja tehtäviin, ei koskaan pääse alkeita pitemmälle. Monet asiat etenevät sillä tavalla, että ensin opiskellaan imitoiden, sitten vasta myöhemmin, kun on hankittu tarpeeksi aineksia omaan pohdintaan ja vertailuun, tutkimiseen pyritään ymmärtämään se, mitä aikoinaan tuli opiskeltua, eli omaksumaan syvemmät perusteet. Olen kritisoinut usein kovasti sitä auktoriteetittomuutta ja auktoriteetin vastustajia, koska se ei ole kovinkaan toimiva ideologia alkuasteilla. Käytännössä tietenkin se on huomattava ja hyväksyttävä loppupelissä, että vastuu on jokaisella ihmisellä itsellään, eikä pelkät auktoriteetit ja niiden toistaminen luo ymmärrystä, joka olisi lähtöisin itsestä. Tätä kautta olen itse tullut hyväksymään järkevänä lähtökohtana kopioida, imotoida ja uskoa auktoriteetteihin. Se, joka on voittanut itsessään tuon asian, ei enää välitä siitä, oliko joku juttu jonkun auktoriteetin ilmoittamaa tai ei. Totuus on samanarvoinen, tuli se sitten Jeesuksen suusta tai Alajärven pikku-Pertin suusta.
useammin ihminen erehtyy, jos uskoo olevansa erehtymätön. jos ihminen TIETÄÄ olevansa erehtyväinen ja tunnustaa epävarmuuden, tietämättömyytensä, tuskin silloin kovin suuria pettymyksiä tulee. päinvastoin, voi yllättyä positiivisesti useammin... sen olen ainakin itse omassa elämässäni kokenut.
ääreisarvot toki pysyvät. mutta se ei tarkoita, että ne sellaisina absoluutteina olisivat olemassa. esimerkkinä voisi pitää vaikka sulkeutunutta ja avointa. jos puhutaan henkisistä arvoista, millainen on sulkeutunut absoluutti? tai jos puhutaan aktiivisesta ja passiivisesta, sellaista absoluuttina tuskin tästä maailmasta löytyy. siitä huolimatta noiden ääripäiden avulla on helpompi ottaa esimerkkejä, kärjistykset auttavat ihmistä esittämään asiansa. ongelma vain on siinä, että jotkut uskovat näiden absoluuttien olemassaoloon, mutteivät myönnä jotain arvoja ääripäiden välissä olevan olemassa. kun itseasiassa meillä ei taida juuri muuta olla kuin niitä arvoja jossain puolivälissä.
"Itse en tee suurta eroa etsimisen ja ei-etsimisen välillä."
tämä on se idea, mielestäni. puhe aktiivisuudesta ja passiivisuudesta. mahatma gandhi käytti passiivista vastarintaa ja voitti intialle itsenäisyyden. toiminta on ei-toimintaa, ei-toiminta toimintaa. sen sijaan, jos vastakkain olisi kaksi passiivista, tulosta ei syntyisi. jos kuitenkin puhutaan yksittäisestä ihmisestä ja tämän halusta löytää totuus. sanoisin, että lähinnä oikeaa tapaa olisi 'passiivinen'. sanoisin, että odottamalla saa aikaan parempia tuloksia kuin ryntäämällä. itselläni oli kiire, mutta se kiire jäi taakse. kiirehdin ja hukkasin ainutlaatuisesta ja -kertaisesta elämästäni 3-4 vuotta ja kiireeni loppui siihen. uskoisin ymmärrykseni kasvaneen siitä burn-out-tilassa haahuilevasta zombiesta jonkin verran, kun en enää ole pakottanut itseäni olemaan oikeassa, etsimään totuutta ja olemaan mukana tässä maailmanpyörässä, jota tuntuu enimmäkseen raha pyörittävän.
Tämä imitoinnin merkitys on hyvin konkreettista kielten opiskelussa.
Vaikeus erehtyväisyyden tietämisessä on se, että jos ihminen tietäisi olevansa väärässä, niin varmaan tietäisi, mikä on sitten oikein. Jos tietää, missä asioissa erehtyy, niin silloin tietää, mitä asioita kannattaa pitää silmällä.
Itseä tuskin voi pakottaa myöskään olemaan oikeassa, vaan se joko kehkeytyy pikkuhiljaa, suunta oikiaa tai sitten se totuus annetaan meille. En usko, että pakottaminen koskaan on tuollaisten asioiden ratkaisu.
"Monet asiat etenevät sillä tavalla, että ensin opiskellaan imitoiden, sitten vasta myöhemmin, kun on hankittu tarpeeksi aineksia omaan pohdintaan ja vertailuun, tutkimiseen pyritään ymmärtämään se, mitä aikoinaan tuli opiskeltua, eli omaksumaan syvemmät perusteet."
käsittääkseni tämä ei toimi kuitenkaan näin hengen asioissa. voit toki imitoida vaikka jeesusta kristusta tai isäsi ja äitisi uskoa, muttei se tarkoita, että sinulla on jeesuksen, isäsi tai äitisi tieto ja usko sellaisena kuin on imitoinnin kohteella. voit siteerata heitä mielin määrin ja siitä huolimatta ymmärrys voi olla vajaa. toki äidinkielen opettelu esimerkiksi on alkuun imitointia aina äänteistä, sanojen muodostamisesta lähtien. imitointi on siinä mielessä siis väistämätöntä ja välttämätöntä.
eräässä aiemmassa keskustelussa missukka (?) taisi esittää jostain lainaamansa oppimisen kolme vaihetta:
1. oppia oikeat vastaukset
2. oppia oikeat kysymykset
3. oppia tietämään mikä on oppimisen arvoista
ja olin ainakin itse tätä järjestystä vastaan. miten tietää ennen mitään, että mikä on oikea vastaus tai siten totuus? pikemmin nämä kaikki kulkevat rinnakkain ja ensimmäinen vaihe totuuten puhtaan kokemuksen jälkeen (vauvana) on se, että lapsi alkaa kysymään 'mikä tämä on?' jne. se, miten luokittelee kaiken oppimisen arvoisen on sitten taas persoonallisuuskysymys ja veikkaan, että siinä kohtaa voidaan mennä metsään ja rajusti.
siten on melkein väistämätöntä, että ihmisellä on auktoriteettejä. vaikka ihminen kuinka yrittäisi olla niitä vastaan. mutta sehän ei tarkoita sitä, etteikö myös auktoriteetteja saisi epäillä. tavallisia ihmisiä ne ovat korkeimmatkin auktoriteetit. mitä tulee ideologioihin, maailma on niitä pullollaan, eikä yhden ideologian auktoriteetti ole toista kummempi ("Totuus on samanarvoinen, tuli se sitten Jeesuksen suusta tai Alajärven pikku-Pertin suusta.") voimme siis omaksua asioita niin jeesukselta kuin pikku-pertiltä, auktoriteetteinä he siis ovat samanarvoiset, vaikka jeesus olisi jeesus ja pikku-pertti olisi viheliäinen ateisti. siitä siis periaatteessa on lähtöisin oma auktoriteettivastaisuuteni: olen sitä mieltä, ettei viisainkaan yliopiston professori, suomen tasavallan presidentti, jeesus kristus tai pikku-pertti ole erehtymätön.
kun ihminen syntyy kristittyyn kotiin, hänen henkiselle elämälleen annetaan suunta. hän kasvaa kristittyyn yhteisöön ja oppii 'uskomaan' jumalaan. tällaisesta ilmeisesti on trendikästä käyttää nimitystä 'tapauskovainen'. toistaiseksi länsimaissa vallitsee hyvin vahvasti kristillinen moraali ja etiikka. sen mukaan ateistit ovat myös mukana tässä kristillisessä ajattelussa, halusivat tai eivät. samalla tavalla kuin kapitalistisissa valtioissa ei sosialisteilta kysytä, että haluavatko käyttää rahaa vai eivät. missään näistä totutuista systeemeistä ei myöskään kyseenalaisteta sitä, ollaanko oikeassa vai väärässä. jos ei ole vaihtoehtoja (kuten kapitalismissa), niin miksi edes pitäisi. varsinkin, jos vastapuolella on sosialismi, joka osoittautui vuosisadan flopiksi.
jos ihmiselle kapitalistisessa systeemissä tai kristityssä valtiossa siis korkeammalta taholta ilmoitettaisiin, että olette väärässä, teette asiat väärin. mitä kapitalistit ja kristityt tekisivät? tietäisivätkö he automaattisesti, mikä on oikein? kuten taisin jo mainita, kapitalismi sen enempää kuin sosialismi on yksin oikeassa. samoin kristinusko sen enempää kuin ateismi on yksin oikeassa. myös näissä asioissa tasapaino on tärkeämpi kuin johonkin ääripäähän päätyminen. valitettavasti tasapainon löytäminen ei olekaan aivan helppo juttu ja yhden tasapaino ei välttämättä ole sitä toiselle.
niin kristinuskossa kuin kapitalimissa, samoin kuin sitten niiden vastakohdissa esim. ateismissa tai sosialismissa ei pakoteta itseään olemaan oikeassa. kyse on suunnasta, johon me ajaudumme, halusimme tai emme eli olemme pakotetut menemään siihen suuntaan, jos olemme siihen kulttuuriin kasvaneet. jos meillä olisi lapsi, joka on syntynyt afrikassa, tottunut siihen, että kaikki ruoka saadaan maasta ja jokainen tekee töitä. jos siinä yhteisössä ei tunneta sellaista asiaa kuin raha. jos tämä on myös ateistinen miljöö, jossa ei tunneta jumalaa ja lapsi kasvaa siinä, vaikkapa elämänsä 14-15 ensimmäistä vuotta ja tulee suomeen ottolapsena kristittyyn perheeseen, jossa isä on suuren firman toimitusjohtaja. lapsi ei suinkaan ole pakotettu uskomaan ettei jumalaa ja rahaa ole, niitä vain ei yksinkertaisesti ole. mikä on siis tilanne, kun lapsi tulee afrikasta suomeen? onko lapsi pakotettu sopeutumaan tänne vai tekeekö sen omasta tahdostaan? sanoisin, että jos lapsi käyttäisi omaa tahtoaan, hän varmasti pitäisi vanhan systeemin mieluummin kuin uuden. vaan häneltähän ei mielipidettä kysytä.
mutta sillä erotuksella, että mielestäni hengen asioissa käydään ihan samaa opiskelua kuin missä tahansa muussa opiskelussa.
Lisäksi, toiset ovat selvästikin toisia oppineempia kuin toiset, toiset viisaampia ja järkevämpiä, tietävät asioita enemmän ja siksi heille kuuluu se näennäinen auktoriteetin asema. Se ei tietty tarkoita etteikö heitä saisi ja voisi epäillä. Tottakai, mutta kun epäilyn jälkeen tulee tulokseen, että toinen on tiennyt ja ymmärtänyt asioita enemmän kuin toinen, niin luonnollisesti hän on siinä mielessä viisaampi ja "parempi auktoriteetti". Pikku-Pertillä tarkoitin juuri yhden tietyn asian totuutta, en mitään kokonaisvaltaisempaa asiaa. Tottakai Jeesus Kristuksena voi tietää miljoonakertaa enemmän asioita maailmankaikkeudesta kuin pikku-Pertti, mutta jos he puhuvat jostain samasta asiasta ja molemmat sanovat siitä totuuden, niin se on kyllä ihan samanarvoinen totuus. Se oli pointtini.
Mielestäni Missukan järjestys oli ihan hyvä. Ensin täytyy oppia tuntemaan vastaukset, oppia imitoimaan, oppimaan ulkoa, myös hengen asiat, sitten voi alkaa epäilemään ja kyselemään ja sitten myös miettimään, mikä on tietämisen ja tutkimisen arvoista, tärkeysjärjestyksiä. Ulkoa oppiminen ei tietenkään tarkoita, että kaikki kirjat, värssyt, viisaudet jne.. pitäisi oppia ulkoa, vaan yksinkertaisesti sitä, että täytyy olla jonkinlaiset lähtökohdat, sanastot, terminologiat, aatteet jne...
Siteeraamisesta puhuit ihan oikein. Voi imitoida, mutta ei ymmärtää välttämättä. Siksipä imitoinnin jälkeen täytyykin alkaa kehittämään sitä omaa oivallusta ja ymmärtämystä. Tietysti tosiasiassa nämä kaikki vaiheet menevät limittäin reaalielämässä.
tässä kysymyksessä se, kuka on erehtymätön? Eihän sellaista ole. Mielestäni kyse oli siitä, miten asioita on hyvä lähestyä.
Viitatessani kielen oppimiseen en ajatellut niinkään lapsen äidin kielen oppimista, vaan vieraiden kielten oppimista aikuisiällä. Oppimisprosessina sen mutkat kuvaavat aika hyvin kaikenlaista oppimista.
mielenkiintoinen on ihmislapsen tie :)
liittyen se alkuperäinen ajatus oli siinä, että kuinka moni meistä ihmisistä on oikeassa. moniko haluaa ylipäätään olla oikeassa ja mieltä niin, että toiset ovat väärässä. siten kysymys on todellakin siitä, että kuka tänne kirjoittavista on erehtymätön.
toki tästä on siirrytty lähestymistavan pohdiskeluun ja asenteeseen. voimmeko olettaa, että koska juuri ME tiedämme totuuden ja olemme oikeassa, mitään muuta vastausta ja vaihtoehtoa ei ole. jos tarkoituksemme on opettaa ja valistaa jostain asiasta, niin voimmeko pitää itseämme korkeimpana auktoriteettinä, oikeimpana mahdollisena 'opettajana'?
itse oppimisprosessi on tietysti monimutkainen. imitoinnin kautta ihminen oppii jotakuinkin kaikki perusasiat kielestä kävelyyn. jos ihmiset eivät osaisi kävellä, vaan myös aikuiset konttaisivat (eivätkä ymmärtäisi kurottautua kohti puiden hedelmiä nousemalla seisomaan). todennäköisesti ihmisellä kestäisi huomattavasti kauemmin oppia kävelemään...
onhan se. mutta tuosta syystä voi hyvinkin ajatella, ettei tässä maailmassa kovinkaan paljoa ei-pakotettua toimintaa ole. ihmiseltä ei kysytä esim. syntyessä haluatko nämä vanhemmat suomessa vai olisiko tämä mukava eskímopariskunta alaskassa parempi. mihin ihminen sitten sattuu syntymään aikalailla määrittelee sitä, millaisessa ympäristössä kasvaa ja elää ja millaiset mahdollisuudet on oppia asioita. samalla se saattaa hyvin määritellä sen, minkä uskoo olevan TOTUUS.
on keskustelupalsta. Mielestäni ainoa, mitä voimme tehdä on kertoa omista kokemuksistamme ja mielipiteistämme.
Näissä keskusteluissa monella on kyllä aika ehdoton asenne. Mitä siitä seuraa: ihmiset puhuvat toistensa ohi. Se osoittaa mielestäni sen, että keskustelukin ja oikea argumentointi vaatii opettelua. Yhteyden luominen toiseen vaatii enemmän sitä, että on todella halua nähdä toisen lähtökohdat ja käytännön perusteet kuin sitä, että toitottaa sitä, mitä itse ajattee.
Olen samaa mieltä. Ainakaan päällisin puolin meiltä ei kysytä, millaiseen perheeseen haluamme syntyä, mihin maahan ja uskontoon jne... Joudumme oppimaan imitoimalla ja imemällä ympäristön annit, mutta jossain vaihessa kuten sanottua ihminen alkaa pohtimaan, mitä on tullut syöneeksi elämän varrella. Siinä vaiheessa ihminen voi vapaa-ehtoisesti ja tutkimustensa kautta pitää lapsena omaksumansa uskon, joka oli hänen mielestä ihan hyvä tai sitten jättäytyä ja vaihtaa parempaan, sellaiseen, mihin hänen järkensä siinä vaiheessa antaa eväät. Vanhempien olisikin hyvä antaa mahdollisimman laajat eväät matkan varrelle. Huomata, että heidän on pakko siis syötää lapselle jotain, mutta samalla kasvattaa lapsestaan sellainen, joka osaa kohota mahd. pian omille siivilleen ja tarkastella syömäänsä huolella sekä menneisyyden osalta, että jatkon osalta.
sehän on syy, miksi tämän aiheen aloitin. olen törmännyt liian moneen, jotka pitävät omaa uskoaan ylimpänä auktoriteettina. kaikki ihmiset, jotka ovat vastaan heidän mielipidettään (ts. eivät usko jumalaan tai paremminkin heidän sanaansa) kieltävät jumalan tai ovat jumalaa vastaan. tästä ei voi syntyä kovin hedelmällistä keskustelua. eikä se varsinkaan osoita mitään mielenkiintoa vastapuolelta siitä, mitä sanottavaa minulla on. jokaisesta lauseesta vain kaivetaan esiin ne asiat, jotka itseä kiinnostavat ja isketään niihin kiinni ja laitetaan sitaatti joko omasta uskosta tai raamatusta. olen samaa mieltä siinä, että keskustelussa vaihdetaan kokemuksia ja tämä saattaa eräiden kanssa onnistua, mutta kokemukseni saavat aina raamatullisen tulkinnan ja se taas ei vastaa minun näkemystäni eli koko juttu on ymmärretty väärin.
keskustelupalstan nimeksi pitäisi siis pikemmin vaihtaa siltä pohjalta inttämispalsta tai 'minä olen jeesus'-palsta tai joku vastaava... keskustelua täällä käydään hyvin vähän.
samaa mieltä. valitettavan harvassa perheessä tämä toimii juuri näin. niissä perheissä, joissa puolestaan sitten mennään vapaan kasvatuksen ehdoilla ja annetaan lapselle myös vapaus valita uskonsa, voidaan lyödä kaikki yli. en ole kovinkaan monesta perheestä kuullut, jossa tämä keskustelu, pohdinta, hengellisyys säilyisivät ilman mitään selkeää uskoa. itseasiassa en ole kuullut kristityistä perheistäkään, joissa todella keskusteltaisiin :-)
keskustelu toimii. Jokainen lähtee ja näkee asiat omista lähtökohdistaan. Vastapuolelta vaaditaan aika paljon näkemystä, että osaa sovittaa oman ja toisen käsityksen asioista niin, että todellista vuorovaikutusta syntyy. Valitettavasti usein kuitenkin keskustelu tyssää toisen sättimiseen, solvaamiseen ja käännytysasenteeseen. Eikö toisen näkemystä voi kunnioittaa sellaisenaan? Jos joku käsitys ei mahdu omaan maailmaan, onko se niin dramaattista? Keskustelu ja uusiin käsityksiin, näkemyksiin ja asenteisiin tutustuminen jo antaa paljon. Rakentaa omaa maailmaa ja selkiyttää omia käsityksiä. Ei edes selkeät ennakkoluulot itsessään ole pahoja. Ne toimivat myös lähtökohtana. Pahoja ennakkoluulot ovat silloin, kun ihminen kiinnittyy ennakkoluuloihinsa, eikä suostu näkemään mitään muuta, saati rakentamaan yhteyksiä.
"Tietää tietämättömyytensä on parasta,
Mutta luulla tietävänsä, vaikkei tiedäkkään on sairautta.
Olemalla tietoinen tästä sairaudesta sen voi välttää.
Viisaalla ei tätä sairautta ole.
Hän on tietoinen sairaudesta ja on silloin siitä vapaa."
-Tao Te Jing 71
Opettajan kanssa saa vain olla varovainen. Ajatteleppa vaikka kaikkia näitä ahdasmielisiä kiihkouskovaisia. Väärän opettajan seuraaminen johtaa pahimmassa tapauksessa siihen ettei oppilas koskaan opi mitään. Eli jo oppilaalta vaaditaan tarkkanäköisyyttä ja viisautta opettajan valinnassa. Haluaisinki kysyä millä perusteella itse valitset opettajan?
taisi olla ensimmäinen suora sitaatti tao te chingistä näissä ympyröissä :-) enpä tuollaista kohtaa muistanut, ehkä siksi, etten ole ihan samaa mieltä. itse puhuisin tietämättömyydestä, enkä pidä sitä sairautena. viisas ehkäpä haluaisi tietää, mikä on totta, muttei pyrkisi siihen?
"sillä erotuksella, että mielestäni hengen asioissa käydään ihan samaa opiskelua kuin missä tahansa muussa opiskelussa."
eivät ne ole mielestäni ihan sillä tavalla rinnastettavissa. ainoastaan siinä tapauksessa ehkä, jos ihmiselle lapsesta lähtien opetettaisiin millaisia uskomuksia maailmassa on ja kerrottaisiin tarkemmin kulttuureista, miten kyseisissä kulttuureissa jumaliin ja muihin ihmisiin suhtaudutaan. sen lisäksi aspektit pitäisivät vielä sisältää tiettyä yhteiskunnallista ja psykologista vivahdetta. valitettavasti ihan kaikki ei ole vielä selvää, mitä tulee uskon syntymekanismeihin yms. joten niiden asioiden opettaminen ei olisi aivan helppo tehtävä. toisaalta siitä voidaan tehdä viittaus siihen, että jos meidän joukostamme löytyy niitä ihmisiä (opettajia), jotka USKOVAT tietävänsä, niin hehän siirtävät oman 'epätietoutensa' oppilailleen. jotkut opettavat saattavat sen ottaa faktatietona ja voivat pitää sitä tietona hautaan asti.
"toiset viisaampia ja järkevämpiä, tietävät asioita enemmän ja siksi heille kuuluu se näennäinen auktoriteetin asema."
niin, kysehän on nimenomaan näennäisesti auktoriteetin asemasta. ihmisellä ei pitäisi olla omassa tietoisuudessaan kuin yksi auktoriteetti, hän itse. jos hän kieltää olevansa mikään auktoriteetti, käy niin, ettei ihminen edes tiedä, kuka se auktoriteetti on. valitettavasti itsestään ihminen ei pääse eroon, ei valinnoistaan yms. ihminen on joka tapauksessa itselleen jotain muutakin kuin näennäinen auktoriteetti.
"Tottakai Jeesus Kristuksena voi tietää miljoonakertaa enemmän asioita maailmankaikkeudesta kuin pikku-Pertti, mutta jos he puhuvat jostain samasta asiasta ja molemmat sanovat siitä totuuden, niin se on kyllä ihan samanarvoinen totuus."
sanoisin heidän sanansa olevan joka tapauksessa jossain määrin samanarvoisia, jos he puhuvat samoista asioista. ja vaikka jeesus olisi jeesus ja pertti olisi ateisti. he voivat omalla kohdallaan olla oikeassa, mutta tuskin olemme tavanneet ihmistä, joka 100%sesti heidän jalanjälkiään seuraamalla olisi päätynyt samaan. ihmiset ovat erilaisia, he ovat kasvaneet eri lähtökohdista, tuntevat asiat eri tavalla yms. se mikä on sinulle totta, ei välttämättä edes toimisi totena minulle, niin etten sekoaisi jollain tavalla. siksi on melkeinpä pähkähullua saarnata omaa uskoaan ja toivoa, että joku siitä jotain oppisi. varsinkin, jos on edes 0,0000001% mahdollisuus, että usko on väärä.
tuon oppimisjärjestyksen itse muuttaisin niin, että ihmisen on ensimmäisenä opittava kysymään saadakseen ylipäätään mitään vastauksia. jos ihminen saa ensin vastaukset, todennäköisesti ne tulevat kysymyskiin, joita ihminen ei välttämättä edes kysyisi. silloin esim. vanhempi saattaa iskeä ne vastaukset lapseensa ja voi käydä hyvässä lykyssä niin, että kyseinen lapsi uskoo vaikkapa saatanaan tai adolf hitleriin koko ikänsä, eikä koskaan kyseenalaista. kyseleminen ja kyseenalaistaminen ovat oikeastaan ne asiat, jotka itse lapselle ensin opettaisin. ainakin hengen asioissa.
"Siksipä imitoinnin jälkeen täytyykin alkaa kehittämään sitä omaa oivallusta ja ymmärtämystä."
tiedätkö vai uskotko sinä ymmärtäväsi, mitä siteeraamasi lauseet tarkoittavat?
...samaa mieltä Jingin kanssa, mutta tuon sairauden sijasta puhuisin mieluummin vaikkapa ymmärtämättömyydestä.
Riippuen tietysti vähän siitä, mitä haluaa opiskella. On hieman kärjistettyä puhua vääristä ja oikeista opettajista, koska jokaisella ihmisellä, vaikka ei olisi uskonnollinen opettaja edes, on aina jotain annettavaa toisille ihmisille. Silloin tietysti puhutaan ihan normaalista ajatusten vaihdosta. Mutta siinä tapauksessa, jos joku ihminen aikoo käydä johonkin systemaattiseen "uskonnolliseen" järjestelmään, niin olen samaa mieltä, että kannattaa olla varovainen ja huolellinen siinä mitä hakee ja haluaa. Mitä tulisi omaan valintaani, niin "opettajan" täytyisi olla sellainen henkilö, joka tuntee minut paremmin kuin minä itse. Sellainen voisi olla alkuehtona :) Lisäksi uskonnollinen opettaja antaa varmasti täyden vapauden oppilailleen opetusten omaksumisessa ja sellaisen tarkoituksena ei voi olla sitoa ketään opettajaan itseensä vaan tehdä "omilla tolpillaan eläviä sieluja". Vähän kuin lähetyskenttien ydintarkoituksessa: Tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tottakai moraalisesti moitteeton. jne...jne...
Mutta lähinnä tarkoitin sitä puhuessani auktoriteeteista, että ihmisluonnolle on normaalia oppia sitä kautta asioita, sitä paitsi auktoriteetit kasvattavat kunnioitusta ensin niitä kohtaan, jotka tietävät enemmän, mutta sitä kautta tarkoitus varmaan on kasvattaa kunniooitusta myös kaikkeen muuhun elävään. Näkisin, että meidän aikamme yksi suurimpia hullutuksia on kunnioituksen merkityksen muuttuminen ja häviäminen kokonaan. Itsenäisistä vaeltajista voi kasvaa itsekeskeisiä ja ylpeitä siinä missä toisiin tukeutuvista voi kasvaa agressiivisesti sitä omaa opettajaansa (kirkko, opit, ihminen, mikä tahansa) puolustavia yksilöitä.
>>tiedätkö vai uskotko sinä ymmärtäväsi, mitä siteeraamasi lauseet tarkoittavat?
"Viisas on se, joka tietää ettei tiedä" sanoi Sokraattes,
mutta sanoisin, että viisaampi on se, joka tietää ja tietää, että tietää. Sairaus tietenkin voisi olla ilmaistu sanoin, tietämätön, mutta noina vanhoina aikoina käytettiin muutenkin hieman tunteellisempia ilmaisuja, vrt. "kyykäärmeen sikiöt" :-)
Tietämättömyytensä tunnustamista ja huomaamista voisi kutsua viisauden aluksi?
Mistä tietää että tietää? :)
"Ei yhtään sairautta, lyhyt elämä. Yksi sairaus, pitkä elämä."
Elikkäs ihminen, joka tunnistaa omat vääjäämättömät puutteensa ja vajaisuutensa elää pitkään (onnellisesti), kun taas se joka ei ole tietoinen noista puutteistaan kompastuu niihin.
ja mistä tietää, että ei tiedä. Onko tieto aina vertailun kautta tietoa tai ei-tietoa, vai onko tiedolla oma itsestään oleva olemassaolonsa, jonka voi "vain tietää"?
kuulostaa edelleen järkeenkäypältä ja tuntuu, että tulen elämään pitkään ;-) oletko jo löytänyt suomenkielisen tao te chingin webistä?
lähtökohtaisesti uskoisin, että olisi aina parempi olla oppilas kuin opettaja. eikö niin, että opettaja (auktoriteetti) tietää, hän ottaa paikan elämässä, jossa hän nousee muiden yläpuolelle tiedossa ja 'viisaudessa'? vaan, mitä on näillä kaikilla maailman opettajilla tarjota?
sokrates ilmoitti aina, ettei tiedä. hän kaatoi väittelyissä vastustajansa kysymällä. hän kysyi niin paljon, että nämä kaikki maailman 'viisaat' puhuivat itsensä pussiin. nuoret alkoivat pitää hänestä ja yhteiskunnalle hänestä tuli vihollinen. hän oli samankaltainen peikko kuin jeesus kristus oli muutamia satoja vuosia myöhemmin.
onko siis tärkeämpää tietää? sanoisin, että toki on tärkeä jotain tietää, mutta se ei voi olla koskaan lähtökohta. ne, jotka huutavat ympäri maailmaa tietävänsä sitä sun tätä, harvemmin tietävät hevonpaskaa. puolestaan ne, jotka osaavat vaieta, oppivat hiljaa ja salassa, ovat todennäköisesti myös tietotasoiltaan ja viisaudeltaan opettajiensa edellä. he eivät ilmoita tietävänsä, vaan vaikenevat. tätä hiljaisuutta ehkä voisi pitää toisaalta sinä sisäisenä tietona ja uteliaisuuteena, oppimishaluna. se hiljaisuus itsessään julistaa, ettemme tiedä (tarpeeksi) ja tämän pystyisi joka ala-asteen oppilas sanomaan algebrasta tai swahilin kielen taivutusmuodoista. sen sijaan aikuisena meidän täytyy tietää jo paljon enemmän kuin meidän kannaltamme 'tietämättömät' ja 'lapselliset' lapset. vaikka itseasiassa ME emme ole lapsia kovinkaan paljoa edellä. ainakin näin olen itse kokenut :-) ja olen iloinen kokiessani niin.
"Mitä tulisi omaan valintaani, niin "opettajan" täytyisi olla sellainen henkilö, joka tuntee minut paremmin kuin minä itse. Sellainen voisi olla alkuehtona :)"
itse en ole eläessäni tavannut sellaista ihmistä, joka tuntisi minut paremmin kuin minä itse. ehkä tässä tilanteessa lähimpänä opettajaa voisi olla terapeutti, jolla on käynyt 3 vuotta terapiassa. oikein äkkiseltään ei tule ketään muuta mieleen. vanhemmat voivat luulla tuntevansa lapsensa, voivat luulla tietävänsä, mitä lapsi tarvitsee. mutta juuri muuta lapsi ei tarvitse kuin hoivaa, rakkautta, suojan ja ruokaa.
"Itsenäisistä vaeltajista voi kasvaa itsekeskeisiä ja ylpeitä siinä missä toisiin tukeutuvista voi kasvaa agressiivisesti sitä omaa opettajaansa (kirkko, opit, ihminen, mikä tahansa) puolustavia yksilöitä."
eikö tässä kohtaa mielestäsi tulla siihen samaan, että on todella vähän ihmisiä, jotka pystyvät tasapainottamaan asiat niin, ettei vain yksi asia vaikuta? mutta tasapainoonkaan ei voi pyrkiä, koska pyrkimys johtaa melko väistämättä johonkin, tässä tapauksessa neljänteen, oletettuun tasapainoon.
>>eikö niin, että opettaja (auktoriteetti) tietää, hän ottaa paikan elämässä, jossa hän nousee muiden yläpuolelle tiedossa ja 'viisaudessa'?>vaan, mitä on näillä kaikilla maailman opettajilla tarjota?>tseasiassa ME emme ole lapsia kovinkaan paljoa edellä.
>>itse en ole eläessäni tavannut sellaista ihmistä, joka tuntisi minut paremmin kuin minä itse.
"Siksipä asettaisinkin sellaisen ehdon todelliselle opettajalle, että sen pitäisi tietää minusta enemmän kuin minä itsestäni, silloin sillä voisi olla jotain todellista opetettavaa."
tässä opettajan asemassa siis taitaisi käydä vain ehkä uskovaisella jumala, koska useat uskovat, että vain jumala tuntee ihmisen läpikotaisin. yksikään muu ihminen ei tätä kriteeriä edes pysty lähestymään kuin ihminen itse. itse olen jostain syystä halukas ajattelemaan niin, että minulla voi olla, vaikka miljoona opettajaa. opin sen minkä opin, mikään niistä ei ole kirjaimellista totta. ajanmyötä tietotaso karttuu ja samalla oman elämäni kautta pääsen käsiksi syvältä kumpuaviin tunteisiin. oma tunteeni siitä, mikä on väärin ja mikä oikein, mikä vahingoittaa minua ja mikä ei, se on ensimmäinen opettajani. jos pystyn niin järjellä kuin tunteella hyväksymään opetuksen, 'tunnen ja ajattelen asian olevan oikein', silloin minulla on myös mahdollisuus oppia jotain, mitä en ole vielä oppinut. tällaisia tilanteita on omassa elämässäni ollut harvassa ja selkeästi on eroteltavissa muutama tilanne, jossa voin sanoa saaneeni oppia: elämän kannalta isäni kuollessa, uskon kannalta ensimmäistä kertaa lukiessani taolaisuudesta.
"Kertotauluja ja "jumalten nimiä" nyt voi kuka tahansa opiskella tavaamalla aapiskukkoa, mutta se ei liene kuin pinnallista tietoa se, pelkkää dataa."
tavallaan nuo ovat yhdentekevää tietoa, muttei niiden oppimisesta yleensä haittakaan ole. ne kuuluvat niihin asioihin, joita voi oppia sillä aikaa, kun oppii oppimaan... eli kuulemaan oman sisäisen äänensä.
laatia palstalle pienet ohjeistukset siitä, mitä on keskustelu? kun tuntuu, että monet ihmiset täällä ovat unohtaneet, mitä moinen sana tarkoittaa...
samalla voisi selittää ehkä termejä 'rasismi' ja 'egoismi'. psykologian puolelta itse voisin selittää termin havainnoinnin harha.
ollaan samoilla linjoilla, mutta yksi asia on huomionarvoinen ja siitä vielä lisää puhetta...
"Joo, itseasiassa lapset voivat olla meitä edellä monessa asiassa ja me olemme ottaneet takapakkia elämän huumassa."
omassa elämässäni tämä takapakin ottaminen on oikeastaan alkanut siitä, että minulle alettiin tarjoamaan viiniä ja alkoholia. kieltäydyin. tämän jälkeen minulle uskoteltiin, että jokainen ihminen tekee työtä saadakseen oikeuden syödä. menin 15-vuotiaana palkallisiin töihin, vaikka jo sitä ennen tein töitä isovanhempieni luona kesäisin. sain käyttää rahani, miten halusin ja lopulta maksoin osuuden elämisestäni äidille. viime kädessä tienasin reilun 3000,- ja maksoin siitä puolet äidille 'vuokraan ja ruokakustannuksiin'. olin siis saanut oikeuden syödä tekemällä töitä. ensimmäisen burn-outini kärsin 19-20 vuoden ikäisenä. tähän ihminen saa myös oikeuden tehdessään töitä. minulla oli jatkuva kiire ja stressi. kun jäin työttömäksi masennuin pahasti. tämä kuuluu kaikki aikuisen, jos ei velvollisuuksiin, niin oikeuksiin. lapsi ei sairasta burn-outia, lapsi voi masentua, mutta harvemmin niin pahasti, ettei saa nukuttua kuukausiin. toisen burn-outin kärsin työttömänä, 23-vuotiaana. aikuisella on paljon oikeuksia ja siksi velvollisuuksia. sen ymmärrän, mutta sitä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä hienoa tässä aikuisten maailmassa on. vaikken pakenisi takaisin lapsuuteeni henkisesti, niin pysyn elävämpänä, iloisempana ja onnellisempana, kun säilytän tietyn leikkimielisyyden ja avoimuuden. samalla olen menettänyt uskoani raamattuun ja muihin kirjoihin aina enemmän, siihen asti, ettei niillä todellakaan ole muuta kuin kirjallista arvoa. jumala kuuluu myös aikuisten maailmaan, lapset harvemmin saarnaavat toisilleen jumalasta ja voihan asian esittää niin, että jos olisimme syntyneet iraniin, niin olisimmeko itse, lapsina päättäneet mihin uskoon kasvamme? jos emme, niin kuka meille olisi opettanut islamilaisen uskon?
katson, että kaikki tämä on takapakkia. se ei ole sitä elämää, jossa meidän tulisi tulla lastenkaltaisiksi. aikuiset eivät ole lastenkaltaisia, jos USKOVAT yhteenkään aikuisen maailman ilmiöön. niihin ei tarvita uskoa ja mielestäni on paljon asioita, joita tässä maailmassa voitaisiin parantaa vain poistamalla aikuisuus. me emme ole yksikään aikuisia, olemme syntymästä kuolemaan lapsia. kun katsoo eläkeläisiä, jotka saavat takaisin leikkisyytensä ja hymynsä, regressoituvat lapsuuteensa, he ovat onnellisia. he ovat palanneet lapsuuteen ja ovat lastenkaltaisia. valitettavasti jokaiselle ihmiselle ei käy niin onnellisesti, että he dementoituisivat ja regressoituisivat tai ylipäätään eläisivät niin pitkään. parempi siis aloittaa leikki ajoissa ja unohtaa nämä aikuisten, maalliset asiat. ne ovat yhdentekeviä henkisessä mielessä, aineellisessa mielessä ne ainakin toistaiseksi vaikuttavat. toivon mukaan ihmiskunta oppii myös antamaan enemmän arvoa lapsuudelle ja lapsille. tästä voisi kirjoittaa pidemmälti ja rakentaa pieniä aasinsiltoja, mutta ehkä toisella kertaa.
Tuli mieleeni yksi lapsuuden kokemus, jolloin oli puhetta Jumalasta. En muista tasan minkä ikäinen olin, mutta luultavasti ihan ensimmäisiä luokkia koulussa, ehkä jopa alle kouluikäinen. Kuljimme kahdestaan samasta kerrostalosta olevan kaverin kanssa iltasella pihalla ja jostain kaverilta putkahti kysymys "uskotko sinä Jumalaan". Muistelen, että sävy oli jonkunverran "halveksiva" ei ilkeä, mutta kuitenkin niin, että siitä kuulsi jo lähtökohtanaan, että hän ainakin kiisti sen. Jouduin vähäksi aikaa mietteisiini ja sisimmässäni halusin sanoa, että uskon, mutta tuo yksinkertainen tilanne, jokin siinä sai minut sanomaan vastoin sitä mitä itse ajattelin ja tunsin. Sanoin, että "no en tietenkään."
En ollut saanut minkäänlaista uskonnollista kasvatusta, koska vanhempani eivät olleet uskovaisia eikä heidän arvoihin vaikuttaneet muutenkaan konkreettiset uskonnolliset tekijät.
Jumala silloin ei tietysti mitenkään voinut vastata niitä mielikuvia, mitä sen jälkeen elämä on eteentuonut, mutta uskoisin, että lapsella, uskonnosta, perhetaustasta ja kaikesta noista riippumatta voi olla synnynnäinen ja luonnollinen luottamus johonkin "korkeampaan" jolle muodostuu meidän kulttuurimme mukana yleistäväksi nimeksi Jumala. Ja ehkä tuo lapsuuden usko on todellakin sitä kaikkein todellisinta ja oleellisinta ihmiselle? Se on vapaa dogmeista ja uskonsodista, älyllisyyden tai hurmoksellisen uskon karrikatyyreistä. Lisäksi olen tavannut hyvin paljon sellaisia "luonnon lapsia", jotka ovat kokeneet pienestä laosesta lähtien, ilman että kasvatus on ollut uskonnollista, yhteyttä luontoon ja tunnetta siitä, että ihminen on vain pieni osa kaikkeutta, jonka takana on jokin yksi suuri järki, voima.
Eihän sitä kriteeriä yksikän tavallinen ihminen voi täyttää. Täytyy siis olla Jumalalla sormet pelissä tai sellaisella ihmisellä, joka on jumal.yhteydessä tai muuten enemmän kuin tavallinen ihminen. Sellainen olisi todellinen opettaja, mutta kuten sanottua, maailmassa kaikki opettavat toisiaan, olivat sitten titteleiltään opettajia tai ei. Jokainen mitä tahansa ainetta opettanut tai kurssia vetänyt ihminen tietä, että opettaja oppii siinä tilanteessa hyvin paljon, joskus jopa enemmän kuin oppilaat. Tilanteet, ihmiset, kirjat kaikki opettaa, jos niin vain haluaa. Lisäksi mainittakoon, että silläkin on merkitystä, antaako elämälle mahdollisuuden opettaa vai taisteleeko sitä vastaan kokoajan. Tässä nähdään se, että se joka kolkuttaa sille avataan... enemmän ovia, sanotaan vaikka niin =) Kyllä opiskeluun vaikuttaa todella paljon se motivaatio, halu oppia usia asioita, intensiivisyys, keskittymiskyky jne... Toiset taistelevat vastaan, toiset ottavat mitä elämä syöttää, toiset ottavat elämästä vielä enemmän. Itse en esim. olisi oppinut viimeksi käydyllä kurssilla paljoakaan uutta, jos en olisi ollut aktiivisesti kysymässä ja hakemassa tietoa. Etsiminen ja haluaminen on siis tärkeätä siinä mielessä. Ainoa ongelma on se, että jos yksipuolistuu, niin silloin menettää paljon sellaista, minkä olisi saanut, jos olisi ottanut vähän rennommin. Itsestään selvyyksiä, mutta tuleepahan sanottua =)
sitä kriteeriä tuskin yksikään yksittäinen ihminen käyttää, mutta yhdessä ehkä päästään siihen, että kaikki tapaamamme ihmiset ovat osa meidän omaa elämäämme ja elämä on meitä kaikkia suurempi. voihan asian tietysti tulkita niin, että se ainoa, joka tuntee ihmisen on jumala. samalla tavalla kuin väitetään, että kyllä vanhempi lapsensa tuntee. itse olen ainakin käytännössä huomannut omista vanhemmistani, ettei heillä taida olla kuin pieni tuntemuksen rahtu ja loput on ollut suurta luuloa. jumalan kohdalla tietysti tunteminen tarkoittaa eri asiaa kuin ihmisvanhempien kohdalla.
itse taitaisin päätyä sellaiseen ratkaisuun, kun opettajia valitaan, että minun opettajani on ehkä sittenkin elämä. kun alkaa listata, mitä kaikkea elämän alueelle kuuluu, niin siitä tulee melko pitkä lista. monta opettajaa, vain yksi oppilas. ehkä ajatus on itsekeskeinen, mutta käsittääkseni minun puolestani kukaan muu ei juurikaan voi oppia. jokainen oppii omalla tavallaan ja heillä on eri opettajat kuin minulla, eri elämä.
"Kyllä opiskeluun vaikuttaa todella paljon se motivaatio, halu oppia usia asioita, intensiivisyys, keskittymiskyky jne..."
minua ei juurikaan ole napannut kuluttaa koulun penkkejä. minulla ei ole ollut siihen mainitsemiasi ominaisuuksia. sen sijaan elämään olen aina suhtautunut hieman vastaanottavaisemmin. oli toki aika, jolloin jouduin tasapainottelemaan aika paljon ja energia meni aivan muihin asioihin kuin oppimiseen. myöhemmin pysähdyttyäni toki ymmärsin niiden hetkien opetuksen. jos ihminen oppiakseen haluaa oppia, niin puhutaan hieman samasta ilmiöstä kuin, jos vaikka haluaisi hauskaapitääkseen pitää hauskaa tai rakastaakseen rakastaa. kun yksinkertaisesti voi oppia, pitää hauskaa ja rakastaa. jos haluaa oppia sen tähden, että saa oppia, saattaa oppi mennä ihan omaksi tulkinnaksi ja haluksi ymmärtää asiat niinkuin ne ovat. oppi, hauskanpito ja rakkaus tulevat kaikki ajallaan, yksinkertaisesti ja luontevasti.
"Itse en esim. olisi oppinut viimeksi käydyllä kurssilla paljoakaan uutta, jos en olisi ollut aktiivisesti kysymässä ja hakemassa tietoa."
olet erilainen oppilas kuin minä. armeija-aikanani kävi niin, että minä, huono oppilas, olin eräissä varuskunnan kokeissa sijaluvulla 24. (meitä oli n. 50) teoriaa merenvalvontaan liittyen. pari kuukautta myöhemmin oli samaiset kokeet, mutta tällä kertaa ei kysytty teoriaa, vaan käytäntöä. sen parin kuukauden aikana opin käytännössä niin hyvin, että olin koko varuskunnan paras. mikä minua motivoi?
minä olin lapsella aina niitä, jotka vastasivat noihin 'onko jumala olemassa'-kysymyksiin kyllä-sanalla. taisin joskus joutua jopa perustelemaan. mistähän ikinä senkin idean olin saanut... minulle ei lapsena ollut muuta vaihtoehtoa, kunnes kävin yhden keskustelun nuoremman serkkuni kanssa ja sen jälkeen voisi sanoa, ettei jumala enää ollut elämässäni. kaikki lähti oivalluksesta ja uskoakseni serkkuni oli uskoakseni siinä vaiheessa jo ateisti/agnostikko. minä olen ajanmyötä käyttänyt aika paljon aikaa selvittääkseni itselleni, että mihin sitten uskon, jos en jumalaan. serkkuni on seurannut osin sivusta, erityisesti lukenut joitain kirjoituksiani, muuten hän on elänyt omaa, kiireisempää elämää. sen olen kuitenkin itsestäni oppinut, ettei halveksiminen muuta tosiasioita. loukkaavia heittoja tulee niin uskovaisilta kuin ateisteilta ja molemmat motivoivat ne heittonsa omalla uskollaan. ateisteista tuntuu löytyvän yhtä lailla niitä fundamentalistimonoteistejä kuin kristityistä ja muslimeista. en kuitenkaan kutsuisi sellaisia ateisteja ateisteiksi.
"En ollut saanut minkäänlaista uskonnollista kasvatusta, koska vanhempani eivät olleet uskovaisia eikä heidän arvoihin vaikuttaneet muutenkaan konkreettiset uskonnolliset tekijät."
missä sinä sait tietää jumalasta? voihan noin käydä, onhan maailmassa paljon ihmisiä ja yksi outo asia, minkä olen myöhemmin huomannut on esim. päiväkotien, lastentarhojen ja koulujen tietty uskonnollisuus, ainakin omassa nuoruudessani vielä. päiväkodeissa rukoiltiin ruokailuilla jne. tai ainakin minun tarhassani ja esikoulussani rukoiltiin ja taisi niissä aika paljon olla muutenkin sitä uskonnollista puolta. olisin saanut tietää jumalasta, vaikkei vanhempani tms. olisi minulle jumalasta kertoneet, viimeistään 4-5 -vuotiaana.
"ehkä tuo lapsuuden usko on todellakin sitä kaikkein todellisinta ja oleellisinta ihmiselle?"
uskoisin niin. useimmiten lapsi ei kuitenkaan oivalla sitä korkeampaa, vaan oivaltaa lähinnä vanhempansa ja leikkitoverinsa. lapsi ei kasva yleensä uskonnolliseksi, harvemmin edes henkiseksi, ilman jonkinasteista opastusta. minä en ollut hengellinen lapsi, vaikka rukoilin ja uskoin jumalaan.
nyt olen hengellisempi. jos olisin uskovainen, todennäköisesti rukoilisin aika tasan aamuisin, iltaisin, ruokailuilla ja vähän milloin missäkin tilanteessa. näin ei kuitenkaan ole, vaan omat rukoukseni ovat vaihtuneet siihen käsitykseen, että elämään kuuluu kärsimys ja ilo, epäonnistumiset ja onnistumiset. jos jokaisen epäonnistumisen ja kärsimyksen kohdalla alkaisin rukoilla parempaa, niin ei siitä tulisi mitään. jos taas kiittäisin jokaisesta ilonhetkestä jumalaa, ei siitäkään tulisi mitään. aikani menisi ihan totaalisesti hukkaan. toiseksi en koskaan osaisi kiittää oikeita ihmisiä siitä, että he ovat olleet kanssani ja nähneet vaikkapa vaivaa saadakseen minut iloiseksi.
en ole enää lapsenuskossa, mutta olen siinä uskossa, että lapsena asiat olivat paremmin. vaikka olin silloin uskovainen, ymmärrän sen olleen jostain muusta syystä kuin omasta halustani. pakotettu usko on aina häilyvä tai motivoitu, jonka taustalla on järkiperäinen ajatus siitä, että uskomalla voi saavuttaa jotain. ne ovat niitä aikuisten ajatuksia siitä, että kun tänne on tultu kärsimään, niin kyllä tästä pitää jotain hyötyä. aikuisten järjellä, epävarmuudella ja pelolla voi selittää myös sen, että asioille on oltava selitys. tiedemiehiä siitä parjataan, kun he etsivät selityksiä asioille ja samalla vaikkapa uskovaiset ovat jo selittäneet oman epävarmuutensa. mitä eroa näillä selityksillä on... ei minun nähdäkseni muutakuin, että tiedemiehillä on yleensä tieteellinen, fakta-asioihin perustuva lähestymistapa ja uskovaisilla intuitioon, tunteeseen. yrittääkö lapsi selittää, mistä me olemme tulleet ja miten? jos yrittää, niin mihin lopputulokseen lapsi tulisi, jos ei olisi tietoa jumalasta? voisi ehkä ajatella historian valossa ja sanoa, että jumalalla. koska ihmiskunnan lapsuudessa ehkä näin on selitetty, mutta se ei ole millään tavalla sisäänrakennettu malli. lapset antavat erilaisia vastauksia. jos asiaa ajattelee perinpohjin, niin miten lapsi voisi tietää? oikea vastaus lapsen suusta olisi se, jota aikuisten ei enää sallita sanovan: en tiedä. epävarmuus on heikkoutta ja lapsi on heikko.
eivät ihmiset yleensä lue. Edes kodinkoneiden käyttöohjeita. Käytäntö opettaa, toivottavasti.
Noniin, eiköhän tuo opettaja-oppilas keskustelu ole nyt noissa puitteissa käyty läpi. Tosin uskonnollisessa mielessä siitä voisi kyllä jatkaa todella mielenkiintoisiin asioihin, mutta välttämättä se ei sinua kiinnosta :)
Oppien käytäntöön laittaminen on aina oma juttunsa. Siinä on jotain sellaista, mitä ei ainakaan kovin nopeasti voi oivaltaa ja oppia, vaan enemmän on kysymys luontaisista "lahjoista."
Tunnen paljon tapauksia, joissa on käynyt ihan samalla tavalla. Todella hyvä teoreetikko, mutta käytännössä huono työmies. Aika yleisesti ottaen teoreetikkoja arvostellaan aika kovasti normaali-elämässä, jopa pilkataan. Silti yhteiskunta vaatii kaikenmaailman titteleitä ja opintokokonaisuuksia, virkoja esitettäväksi, kun ollaan työpaikkaa etsimässä.
Itse olen sitä mieltä, että teoreetikoille on ihan omat hommansa ja "lokeronsa" yhteiskunnan palapelissä ja käytännönmiehille omat tehtävänsä.
Käytännöntehtävien tekemisessä ei enää oikeasaan voi puhua opiskelusta ja sen motiivista. Ei ainakaan samalla tavalla. Itseäni on kiehtonut aina erilaiset opiskelumenetelmät ja se, miten ne voidaan hyödyntää oikeassa elämässä. Nykysin niitä menetelmiä on jo hyvin paljon ja huomattavasti tehokkaampia kuin vuosikymmeniä sitten vanhoina perinteinä tulleet menetelmät. Mutta opitun tiedon omaksuminen ja soveltaminen käytännönelämään onkin ollut suurin kompastuskivi. Oikeastaan suurinosa töistä, mitä maailmalla joutuu tekemään on hyvin helposti opittavissa, koulut antavat vain sellaista kermaa tuon päälle, jota parhaassa tapauksessa voisi hyödyntää oivalla tavalla. Kokemukseni mukaan silti se mitä graduihin opiskellaan ja opetellaan ulkoa, jää loppujen lopuksi unholaan. Käytännön elämä vaatii paljon vähemmän tietoa, jotta siinä voisi työkennellä normaalisti.
Näkisin siis sen ylimääräisen opiskelun, joka todella on ylimääräistä, potentiaalina parantaa suoritustaan siinä hommassa, mikä itselle oli luonnollista jo alkuaan tai jonka saattoi helposti omaksua. Hypoteesina, jos olisit opiskelllut ja sinulla olisi ollut motivaatiota käyttää aikaa myös teorioitten opiskeluun, olisi tuloksesi käytännönkokeessa saattanut olla vielä parempi kuin se paras =)
Ja toisaalta teoria opastaa myös opettamaan toisille sitä samaa tietoa hallitusti ja keskitetysti. Tiedän itse loistavia käytännönihmisiä, jotka tietävät asiat selkäytimestään, mutta heillä itsellään se tieto ei ole jäsenneltyä eivätkä he saata sitä tietoa siten jakaa kovinkaan hyvällä menestyksellä. Ehkä teoriaopiskelulla on myös tuollainen tarkoitus toisaaltaan. Antaa luonnonlahjalle ja käytännönihmiselle eväät järjestellä ja tutkiskella omaa tietouttaan, jäsennellä sitä ja jakaa se eteenpäin? Sekin voi olla jollekin luonnonlahja, mutta varmasti vaaditaan motivaatiota ja intensiivistä tietojen hakua, sen ymmärtämistä, jotta asiassa voisi olla jälleen kerran hyvä tai vakuuttava oppilaiden mielestä.
>>en kuitenkaan kutsuisi sellaisia ateisteja ateisteiksi.
opettaa valitettavan harvoin ja ohjeistuksia eivät lue... miten siis oppivat :-P
"Ne eivät ole oikeista kristittyjä, oikeita muslimeja, oikeita ateisteja, oikeista humanisteja" jne... Tavallaan jokaisella on se oma korkea ihanteensa."
olen huomannut saman. lopulta tilanne on se, että on vain lopulta yksi, oikea tulkinta näistä ja se on yleensä se oma. itse menee mieluummin taivaaseen kuin päästäisi sinne seuraksi ketään... paitsi siskon, veljen, äidin, rakkaan, lemmikkikoiransa, välittämättä siitä, mihin ikinä he uskoivat...
oma käsitykseni ateismista on se, että ateisti kieltää jumalan. jos jumalaa vastaan taistellaan, se ei ole ateismia. ongelma on ehkä täysin sanan määritelmässä. ateisti = jumalan kieltäjä tai ateisti = on ihminen, jolta puuttuu usko jumalaan. mielestäni ateisti ei kiellä jumalaa, vaan voi hyvinkin myöntää, että kyllä jumala on, koska on olemassa jumala-käsite. se tarkoittaa käytännössä kuitenkin sitä, että jumala on liki samaa tarkoittava kuin örkit, keijukaiset ja menninkäiset. ne kuuluvat ihmisten kirjalliseen perinteeseen ja niillä on paikkansa kulttuurissa, mutta se että niihin uskovat jotkut lapset uskovat keijukaisiin, ei tee niistä vielä tähän maailmaan kuuluvia. samoin jumalasta ei tule totta tässä maailmassa siksi, että 100% ihmisistä uskoo jumalaan. ateistina jumalaa ei siis yksinkertaisesti ole, en kiellä sen olemassaoloa. miksi sinä kutsuisit ihmistä, joka kieltää keijukaisten olevan olemassa? ehkä sillä nimellä myös itseäni pitäisi kutsua tai käytännössä niitä, joiden mielellään miellän olevan ateisteja.
"Jumala on se alkukoti, kultainen kadonnut kaupunki, tarunhohtoinen paratiisi, jota kaikki ihmiset etsivät. Ja tuota ikävää, kaipuuta ja sen tyydytätmistä, täyttämistä on ihmisen maallinen elämä."
siksi tämä on minun kannaltani kivaa sanahelinää. ymmärrän, mitä tarkoitat, muttei se aiheuta minussa mitään paloa, eikä toisaalta suuttumusta. on sinun asiasi uskoa, mihin uskot ja minun asiani uskoa, mihin minä. olemme ihmisiä, yhtäältä samanlaisia, toisaalta erilaisia, mutta meidän tarpeemme ja halumme tässä maailmassa ovat jotakuinkin samat. näihin perustarpeisiin tuskin kuuluu jumalan olemassaolo, usko tulee ihmiselle sen sijaan luonnostaan...
"Enimmäkseen oleilin omissa harrastuksissani, kun muut sisaret tappelivat ja kinasivat. Rauhallinen olin ainakin vanhempien kertomusten mukaan :) Jostain syystä siis minusta kasvoi sellainen hyvätahtoinen ja -luontoinen pieni mies, jota pidettiin kunnollisena, esimerkillisenä, vilpittömänä, auttavana jne..."
tämän luonnehdinnan perusteella, meissä on aika paljon yhteistä. ainoa pieni notkahdus omassa elämässäni on ollut periaatteessa juuri se aika, jolloin olin omasta mielestäni 100% ateisti. ainoat ihmiset, joille mieltä osoitin olivat uskovaiset ja nyt ymmärrän, miten turhaa touhua se oli. maailmassa on paljon muutakin kuin näiden asioiden syövyttäminen sieluun niin, että tuntee katkeruutta jotain ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan.
"Luoja tietää, millainen olisin nyt, jos jokin pakottava taakka olisi ollut harteilla."
minulla oli se taakkani ja siitä vapautumisen olen ajatellun aiheuttaneen sen vastustuksen. eihän minulle ollut olemassa muuta vaihtoehtoa tai totuutta kuin kristinusko. kun se yhtäkkiä romahti ympäriltä ja jumala katosi, millä tavalla minun olisi pitänyt siihen reagoida? nyt kun se taakka on kadonnut ajanmyötä ja olen ymmärtänyt myös uusia aspekteja tässä 'taistelussa' jumalaa vastaan, niin olen ollut huomattavasti tasapainoisempi. ajan kanssa kaikki selviää, kunhan ei liian kiivaasti pyri pysymään kiinni niissä jo löydetyissä totuuksissa.
"Myöhemmin monet saattoivat ajatuksensa julki ja tuumivat, että olin kasvanut kristillisessää, ehkä jopa lestaadiolaisessa kodissa."
ja minun kohdallani on puhuttu mm. siitä, miten omena ei kauas puusta putoa, liittyen isääni. minä, ateistina olen ollut perheeni tuotos, sillä ei ole ollut merkitystä, että useat kaverini ja perheeni ovat uskovaisia. olen vain joutunut välttelemään koko aiheesta puhumista, koska en ole koskaan erityisesti nauttinut riitelystä.
"mutta nykyisin kyllä tunnustan enemmän sitä lapsenuskoa, yksinkertaista, jossain määrin haaveilevaa luottamusta elämään ja jolle ihan hyvin voin antaa nimen Jumala, koska se sisältää yleisesti otettuna paljon sellaista, mitä myös tuohon sanaan Jumala liitetään."
samaista lapsenuskoa uskoisin itse tunnustavani. siitä minulla ei ole kenenkään muun todistusta kuin itseni. siksi en voi olettaa, että kukaan muu siihen uskoisi, edes minun sanaani. en siltikään anna elämälle muuta nimeä kuin jumala. jos katsot, että elämään kuuluu jumala, niin se on ehkä sitten periaatteessa ainoa asia, joka ei sinun uskostasi kuulu minun uskooni. jumalalle voin toki antaa selityksiä useampia, mutta ne eivät ehkä mene yksiin näiden yleisten käsitysten kanssa :-P
"Yksinkertaiseseti sanottuna Jeesus tarkoittaa uskoa siihen, että tuo korkein pyhyys, idea ja Jumala on myös konkreettisesti näkynyt elämässä, ihmiskunnassa eli ihmiset eivät koe sitä vain omassa sielunelämässään vaan se on myös käytännöntodellisuutta."
sanoisin, että hyvin pitkälle vietyä tulkintaa, eikä varmasti ihan yleisen kristinuskon mukaista. toisaalta, kun tiedän taustojasi tuolta itämaisten filosofioiden ja uskontojen saralta, niin ymmärrän hyvin. sanoisin jumaluskosi olevan perustellumpaa kuin niillä, jotka ripustautuvat yhteen tekstiin ja totuuteen. ymmärrät varmasti myös vaihtoehtoja paremmin tuolta pohjalta ja et ole siinä käsiteloukossa, jossa useimmat tänne kirjoittavista uskovaisista ovat. eräille ihmisille käsitteet ovat toissijaisia, vaikka jumalakin on vain käsite (sana) ja silti nostavat jumalan kaikkien käsitteiden yläpuolelle. se on aika sokeaa ajattelua, jossa unohdetaan lopulta se, että minkä asioiden kanssa uskossa operoidaan.
"Tavallisena ihmisenä lienee myönnettävä, että kumpikin puhuivat kyllä jumalallisesta elämästä, jostain kauniimmasta onnesta, rauhasta ja rakkaudesta, mitä maailma ei luonnollisesti itsestään selvyytenä tarjoa."
kuulostanee oudolta ateistin suusta, mutta olen itse ollut sitä mieltä, ettei elämässä ja maailmassa ole mitään itsestään selvää. ihminen, joka edes vahingossa pitää jotain asiaa itsestään selvänä, siten todennäköisesti 100% totuutena (esim. vaimoni ei petä minua), voi ajaa itsensä ja läheisensä aika karmaiseviin tilanteisiin. olkoon kyse sitten yliluonnollisista asioista tai maanpäällisistä, on vaarallista tukeutua omaan päähänsä ja siihen, ettei mitään muuta voisi tapahtua kuin sen, mihin uskoo. tästä esimerkkinä vaikkapa ne lukuisat tapaukset, joissa äidit ovat myöhemmin joutuneet karvaasti kokemaan sen, että heidän rakastamansa mies käyttää heidän rakastamiaan lapsiaan hyväksi seksuaalisesti. millä tavalla maailma romahtaa näissä tilanteissa, millaiseksi kääntyy ihmiskäsitys? kaikki muuttuu, mutta edelleen löytyy ihmisiä, jotka uskovat pysyvyyteen ja se on jälleen sellaista, johon voi sanoa, että niin voisi itsestäänselvänä pitää. jos minä pidän itsestäänselvänä, että kaikki muuttuu, niin mikä on rikokseni? voinko pettyä?
mitä maailma siis ihmiselle tarjoaa itsestäänselvyytenä? on asioita, joita luonnosta tulee luonnostaan. on asioita, joiden eteen ihmisen on tehtävä töitä ja siitä huolimatta asiat eivät mene niinkuin ihmiset ovat suunnitelleet. elämä luonnossa on epävarmaa, elämä elämässä on epävarmaa, eikä se muutu siitä, että kehittää kivenkovan uskon varmuuteen. toki voi sokeutua siltä vaihtelulta, epävarmuudelta joka kaikkialla on ja nähdä vain ne asiat, jotka tukevat omaa käsitystä.
Kun painelet umpimähkään nappuloita (tai näppistä) siitä kenties jotain kehkeytyy. Kun oikein haluaa. Nälkä kasvaa syödessä. Luottakaamme siihen. Toivottavasti eivät kuitenkaan vahingossa paina itsetuhonappulaa, joka saa kodinkoneen simahtamaan ja läjähtämään alkutekijöihinsä.