Tätä on turha kirjoittaa oikeiston palstoille, koska oikeisto ei ymmärrä teoreettisia käsitteitä yhtään sen paremmin kuin käytäntöäkään.
Jordanin käyrä on mikä tahansa suljettu käyrä, joka erottaa pinnasta alueen niin, että alueelle ei voi mennä tai sieltä poistua ilman, että kulkureitti leikkaa käyrän.
Talousmaantieteessä voimme piirtää minkä tahansa alueen ympärille Jordanin käyrän. Pitkällä aikavälillä käyrän rajoittamalle alueella voi tulla vain yhtä paljon rahaa kuin sieltä poistuu. Jos elintason halutaan kohoavan, on käyrän sisälle saatava lisää tuloja sen ulkopuolelta tai sitten on vähennettävä sellaisia käyrän ulkopuolelle kohdistuvia menoja, jotka eivät tuota hyvinvointia käyrän sisäpuolelle.
Käyrän voi piirtää minkä alueen ympäri tahansa. Alueen luonne tietenkin määrittää, mitä keinoja on käytettävissä elintason kohottamiseen. Pienen kunnan tai kunnan sisällä olevan kyläkunnan kohdalla keinot ovat aika erilaisia kuin esimerkiksi kokonaisen kansallisvaltion keinot.
Yksi asia kuitenkin yhdistää kaikenkokoisia ja -laisia alueita. Ei kannata maksaa voittoja alueen ulkopuolelle sellaisesta, mikä tuotetaan alueen sisäpuolella. Sillä jokaista voittona pois maksettua euroa kohti on alueelle saatava lisää rahaa muualta, tai alueen elintasoa on laskettava.
Jos siis esim sähköverkko tai lannoitetuotanto myydään ulkomaiseen omistukseen, ja vaikka hinnat eivät edes nousisi (minkä ne tosielämässä tekevät, kuten kokemuksesta tiedämme), on saman elintason ylläpitämiseksi alueen sisällä tuotettava enemmän alueelta ulosmyytäviä tuotteita tai palveluja pelkästään elintason pitämiseksi samana alueen sisällä. Niinpä työn tarve alueen sisällä lisääntyy ilman että se tuottaa yhtään enempää elintasoa alueen sisälle.
On hyvä miettiä, miksi Norjalla on öljyrahastonsa. Sehän oli vasemmistopuolueiden perustama eikä siitä ole kukaan halunnut sen jälkeen luopua. Muitakin vaihtoehtoja on: julkinen omistus, joka tosin ainakin Suomessa herkästi päätyy yksityiisiin käsiin ja kohonneet hinnat Jordanin käyrän ulkopuolelle. Sitten ovat kansalliset institutioinaaliset sijoittajat, kuten eläke- ja vakuutusyhtiöt. Ne voivat ajatella paikallista etua tai sitten eivät ajattele. Yksi vaihtoehto ovat myös osuuskunnat, joita on hyvin vaikea vallata.
On totta, että joskus julkinen tuotanto on tehotonta. Kilpailun puute voi rapauttaa toiminnan. Joskus voi ainakin vähäksi aikaa tarvita ulkomaista osaamista. Silloin on kuitenkin syytä pitää omistus, ainakin luonnollisten monopolien tapauksessa, omissa käsissä ja myydä tai vuokrata operointi. Koko rakenteenkin voi ehkä vuokrata sovittua voittomarginaalia vastaan, kunhan sopimukset ovat irtisanottavissa ja voitot tarvittaessa leikattavissa vuokrilla, jotka eivät saa olla siis liian kiinteät.
Alueen vaihtotaseen kannalta kaikenlainen omistaminen on merkityksellistä, ei vain huoltovarmuuden kannalta tärkeä omistaminen.
Järkevä hallinto ajattelee paikallista etua ja antaa globalisaation vaikuttaa vain siinä määrin kuin se ei tuota haittaa. Ihmisten, jotka haluavat asua seudulla, on ajateltava seudun etua, tai he eivät tulevaisuudessa enää voi asua siellä. Kyse on kotiseuturakkaudesta, jota kansallisvaltion tasolla tietenkin kutsutaan kotimaan rakastamiseksi. Politiikkaa voi olla ja jossain määrin pitääkin olla kiistelyä linjoista, joilla alueen edusta pidetään riittävästi huolta, mutta sen ei pitäisi olla sellaisia ristiriitoja eikä sellaista vihaa, että mihin tahansa ulkoiseen voimaan halutaan turvautua kilpailijaksi tai jopa uhaksi koetun oman alueen toimijan lyömiseksi.
Onnistunut poliittinen järjestelmä on sellainen, jossa on yhteiset rajat niin, ettei koskaan ajauduta jonkun ryhmän kannalta eksistentiaaliseen kriisiin eikä vihanpitoon, mutta jossa myös vaihtoehtoja on riittävästi, erilaisina yhdistelminä. Alueen edun tulisi myös olla kaikkien tavoitteena, lähinnä kiistaa tulisi olla vain keinoista ja kenties siitä, miten paikallinen etu nivelletään suurempiin kokonaisuuksiin ja laajempiin hyviin tavoitteisiin.
Suomalainen poliittinen järjestelmä on onnistunut yllämainitussa välillä paremmin, toisinaan huonommin ja 1918 epäonnistui täysin. Muissa Pohjoismaissa on onnistuttu paremmin, tähän saakka. Monesti epäonnistumisiin liittyy etnisiä ja kulttuurisia eroja alueen sisällä ja se selittää suurinta epäonnistumista myös Suomen historiassa. Me voimme oppia naapureistamme ja historiastamme ja voimme itse tutkia ja löytää uusia parempia tapoja.
En itsekään tiedä, mitä aina ajatella erilaisista alueellisista identiteeteistä. Mutta se on varmaa, että jos alueen etua ei pidetä mielessä riittävässä määrin, kaikessa, muuttuu alue pelkäksi luonnonpuistoksi hyvin nopeasti. Riittävän määrän ihmisiä on koettava alue itselleen tärkeäksi, että sen edusta pidetään huolta.
En tiedä, mitä Suomelle tapahtuu. Suomalaisugrilaiset kansat ovat vuosisatoja olleet väistymässä pois kartalta. Väestölliset merkit ja muuttoliike viittaavat siihen, että se kehitys jatkuu.
Jordanin käyrä on mikä tahansa suljettu käyrä, joka erottaa pinnasta alueen niin, että alueelle ei voi mennä tai sieltä poistua ilman, että kulkureitti leikkaa käyrän.
Talousmaantieteessä voimme piirtää minkä tahansa alueen ympärille Jordanin käyrän. Pitkällä aikavälillä käyrän rajoittamalle alueella voi tulla vain yhtä paljon rahaa kuin sieltä poistuu. Jos elintason halutaan kohoavan, on käyrän sisälle saatava lisää tuloja sen ulkopuolelta tai sitten on vähennettävä sellaisia käyrän ulkopuolelle kohdistuvia menoja, jotka eivät tuota hyvinvointia käyrän sisäpuolelle.
Käyrän voi piirtää minkä alueen ympäri tahansa. Alueen luonne tietenkin määrittää, mitä keinoja on käytettävissä elintason kohottamiseen. Pienen kunnan tai kunnan sisällä olevan kyläkunnan kohdalla keinot ovat aika erilaisia kuin esimerkiksi kokonaisen kansallisvaltion keinot.
Yksi asia kuitenkin yhdistää kaikenkokoisia ja -laisia alueita. Ei kannata maksaa voittoja alueen ulkopuolelle sellaisesta, mikä tuotetaan alueen sisäpuolella. Sillä jokaista voittona pois maksettua euroa kohti on alueelle saatava lisää rahaa muualta, tai alueen elintasoa on laskettava.
Jos siis esim sähköverkko tai lannoitetuotanto myydään ulkomaiseen omistukseen, ja vaikka hinnat eivät edes nousisi (minkä ne tosielämässä tekevät, kuten kokemuksesta tiedämme), on saman elintason ylläpitämiseksi alueen sisällä tuotettava enemmän alueelta ulosmyytäviä tuotteita tai palveluja pelkästään elintason pitämiseksi samana alueen sisällä. Niinpä työn tarve alueen sisällä lisääntyy ilman että se tuottaa yhtään enempää elintasoa alueen sisälle.
On hyvä miettiä, miksi Norjalla on öljyrahastonsa. Sehän oli vasemmistopuolueiden perustama eikä siitä ole kukaan halunnut sen jälkeen luopua. Muitakin vaihtoehtoja on: julkinen omistus, joka tosin ainakin Suomessa herkästi päätyy yksityiisiin käsiin ja kohonneet hinnat Jordanin käyrän ulkopuolelle. Sitten ovat kansalliset institutioinaaliset sijoittajat, kuten eläke- ja vakuutusyhtiöt. Ne voivat ajatella paikallista etua tai sitten eivät ajattele. Yksi vaihtoehto ovat myös osuuskunnat, joita on hyvin vaikea vallata.
On totta, että joskus julkinen tuotanto on tehotonta. Kilpailun puute voi rapauttaa toiminnan. Joskus voi ainakin vähäksi aikaa tarvita ulkomaista osaamista. Silloin on kuitenkin syytä pitää omistus, ainakin luonnollisten monopolien tapauksessa, omissa käsissä ja myydä tai vuokrata operointi. Koko rakenteenkin voi ehkä vuokrata sovittua voittomarginaalia vastaan, kunhan sopimukset ovat irtisanottavissa ja voitot tarvittaessa leikattavissa vuokrilla, jotka eivät saa olla siis liian kiinteät.
Alueen vaihtotaseen kannalta kaikenlainen omistaminen on merkityksellistä, ei vain huoltovarmuuden kannalta tärkeä omistaminen.
Järkevä hallinto ajattelee paikallista etua ja antaa globalisaation vaikuttaa vain siinä määrin kuin se ei tuota haittaa. Ihmisten, jotka haluavat asua seudulla, on ajateltava seudun etua, tai he eivät tulevaisuudessa enää voi asua siellä. Kyse on kotiseuturakkaudesta, jota kansallisvaltion tasolla tietenkin kutsutaan kotimaan rakastamiseksi. Politiikkaa voi olla ja jossain määrin pitääkin olla kiistelyä linjoista, joilla alueen edusta pidetään riittävästi huolta, mutta sen ei pitäisi olla sellaisia ristiriitoja eikä sellaista vihaa, että mihin tahansa ulkoiseen voimaan halutaan turvautua kilpailijaksi tai jopa uhaksi koetun oman alueen toimijan lyömiseksi.
Onnistunut poliittinen järjestelmä on sellainen, jossa on yhteiset rajat niin, ettei koskaan ajauduta jonkun ryhmän kannalta eksistentiaaliseen kriisiin eikä vihanpitoon, mutta jossa myös vaihtoehtoja on riittävästi, erilaisina yhdistelminä. Alueen edun tulisi myös olla kaikkien tavoitteena, lähinnä kiistaa tulisi olla vain keinoista ja kenties siitä, miten paikallinen etu nivelletään suurempiin kokonaisuuksiin ja laajempiin hyviin tavoitteisiin.
Suomalainen poliittinen järjestelmä on onnistunut yllämainitussa välillä paremmin, toisinaan huonommin ja 1918 epäonnistui täysin. Muissa Pohjoismaissa on onnistuttu paremmin, tähän saakka. Monesti epäonnistumisiin liittyy etnisiä ja kulttuurisia eroja alueen sisällä ja se selittää suurinta epäonnistumista myös Suomen historiassa. Me voimme oppia naapureistamme ja historiastamme ja voimme itse tutkia ja löytää uusia parempia tapoja.
En itsekään tiedä, mitä aina ajatella erilaisista alueellisista identiteeteistä. Mutta se on varmaa, että jos alueen etua ei pidetä mielessä riittävässä määrin, kaikessa, muuttuu alue pelkäksi luonnonpuistoksi hyvin nopeasti. Riittävän määrän ihmisiä on koettava alue itselleen tärkeäksi, että sen edusta pidetään huolta.
En tiedä, mitä Suomelle tapahtuu. Suomalaisugrilaiset kansat ovat vuosisatoja olleet väistymässä pois kartalta. Väestölliset merkit ja muuttoliike viittaavat siihen, että se kehitys jatkuu.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.