Viikko takaperin sain testissä positiivisen tuloksen. Kerroin muutamalle parhaalle ystävälleni asiasta, en muille koska tiesin että on mahdollista että menee alkuaikana kesken.
Raskaus oli ensimmäinen ja todella odotettu.
Eilen sitten alkoi vuoto ja katsoin parhaaksi mennä ensiapuun. Ensimmäisessä paikassa odotin kolme tuntia lääkärille pääsyä. Kävin tunnin odottelun jälkeen sanomassa että vuoto senkun lisääntyy ja myös kivut. Sanottiin että olisin seuraavana, kuitenkin huoneeseen otettiin kolmekin vielä ennen vuoroani. Kävin vielä kaksi kertaa sanomassa kivuista ja vuodoista kun kävivät kestämättömiksi. Kolmen tunnin päästä pääsin lääkärille, joka totesi että on mentävä toiseen sairaalaan.
Siellä piti päästä suoraan poliklinikalle, mutta olin sopivasti 2min myöhässä ja suunta siis ensiapuun. Tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärille, missä sain varmistuksen että on keskenmeno. Yhteensä 6 tuntia vei tuo aika että sain tietää tuon. Ei ollut kiva odotella yksin pelonsekaisin tuntein. Arkipäivän aamupäivää kun oli, mies ja kaverit kiinni työpaikoillaan. Olisi hieman edes kaivannut myötätuntoa hoitajilta ja lääkäreiltä.
Molemmissa paikoissa ensimmäinen kysymys oli että oliko toivottu raskaus. tuo oli asia mikä loukkasi tuossa tilassa eniten. Oonko mä muka sen näköinen että en voisi toivoa raskautta? Tuota mietin joka-ainoa kerta kun tuota kysyttiin ja tuo kysymys kysyttiin ainakin viisi kertaa saman päivän aikana.
Ensimmäisen paikan lääkäri kun sanoi vaan katsottuaan että "se oli nyt sitten siinä" ja lähti pois kirjoittamaan lähetettä toiseen sairaalaan. Hoitaja sentäs kyseli vointia ja sitä että selviänkö.
Toisen paikan yhden hoitajan toiminnasta olen myös tyytyväinen. Hän vielä verikokeeseen pääsyä odotellessa toivotteli hyviä jatkoja ja rohkaisi, että kyllä tästäkin selvitään.
Viime yö meni painajaisia nähdessä. Aamulla ensimmäinen ajatus oli, että oli nähnyt vain painajaista, mutta vessaan mennessä tuli vastaan karu tosiasia. Voi olla että yksin kotona en voi olla koko päivää. Yritän hakeutua ihmisten keskelle, että en itkisi koko päivää. Itken mielummin sitten, kun on joku vieressä tukemassa.
Raskaus oli ensimmäinen ja todella odotettu.
Eilen sitten alkoi vuoto ja katsoin parhaaksi mennä ensiapuun. Ensimmäisessä paikassa odotin kolme tuntia lääkärille pääsyä. Kävin tunnin odottelun jälkeen sanomassa että vuoto senkun lisääntyy ja myös kivut. Sanottiin että olisin seuraavana, kuitenkin huoneeseen otettiin kolmekin vielä ennen vuoroani. Kävin vielä kaksi kertaa sanomassa kivuista ja vuodoista kun kävivät kestämättömiksi. Kolmen tunnin päästä pääsin lääkärille, joka totesi että on mentävä toiseen sairaalaan.
Siellä piti päästä suoraan poliklinikalle, mutta olin sopivasti 2min myöhässä ja suunta siis ensiapuun. Tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärille, missä sain varmistuksen että on keskenmeno. Yhteensä 6 tuntia vei tuo aika että sain tietää tuon. Ei ollut kiva odotella yksin pelonsekaisin tuntein. Arkipäivän aamupäivää kun oli, mies ja kaverit kiinni työpaikoillaan. Olisi hieman edes kaivannut myötätuntoa hoitajilta ja lääkäreiltä.
Molemmissa paikoissa ensimmäinen kysymys oli että oliko toivottu raskaus. tuo oli asia mikä loukkasi tuossa tilassa eniten. Oonko mä muka sen näköinen että en voisi toivoa raskautta? Tuota mietin joka-ainoa kerta kun tuota kysyttiin ja tuo kysymys kysyttiin ainakin viisi kertaa saman päivän aikana.
Ensimmäisen paikan lääkäri kun sanoi vaan katsottuaan että "se oli nyt sitten siinä" ja lähti pois kirjoittamaan lähetettä toiseen sairaalaan. Hoitaja sentäs kyseli vointia ja sitä että selviänkö.
Toisen paikan yhden hoitajan toiminnasta olen myös tyytyväinen. Hän vielä verikokeeseen pääsyä odotellessa toivotteli hyviä jatkoja ja rohkaisi, että kyllä tästäkin selvitään.
Viime yö meni painajaisia nähdessä. Aamulla ensimmäinen ajatus oli, että oli nähnyt vain painajaista, mutta vessaan mennessä tuli vastaan karu tosiasia. Voi olla että yksin kotona en voi olla koko päivää. Yritän hakeutua ihmisten keskelle, että en itkisi koko päivää. Itken mielummin sitten, kun on joku vieressä tukemassa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Koita jaksaa! Itse sain keskenmenon viime syksynä, ja se oli henkisesti ja fyysisesti äärettömän tuskallista! Luultiin että olin jo 12 vkolla, mutta multa rupes tulemaan rusehtavaa vuotoa, ja hakeuduin naistenklinikalle. Siellä tehtiin ultraääni tutkimus, missä todettiin, että kehitys oli pysähtynyt jo 6;vkolla. Lääkäri ja hoitajat olivat äärimmäisen kylmiä! Mut lähetettiin kotiin kärsimään, ja koko prosessi kesti vkon! Burana 400 voimalla kestin ne tuskat, ja kun kivuissani soittelin kättärille, sieltä sanottiin, että toi ei ole mikään syy viedä muilta sairaala vuoteita! Nii että pysy vaan kotona ja syö buranaa, kyllä se siitä! Nyt olen taas raskaana, 6vkolla, ja pelottaa että taas käy samalla tavalla.... Tsemppiä sinulle!!!
Otan osaa. Surusi on suuri.
Valitettavasti koit juuri pahimman päivystystilanteen, mikä eteen voi tulla. Eli pallotellaan paikasta toiseen, epätietoisena ja peloissaan.
Selvisit kuitenkin ja onneksi edes muutama hoitaja oli ystävällinen.
Itselläni on ollut kohdun ulkoinen raskaus. Ja ennen kuin se lopulta todettiin juoksin 4 päivää päivystyksessä, lääkärillä ja verikokeissa. Se oli todella raskasta, odotusta ja epätietoisuutta.
Mutta onneksi kohdalleni osui ihania hoitajia, heiltä sain rohkaisua ja tukea. Lääkärit eivät empatiaan pystyneet.
Kun sinulta kysyttiin onko toivottu raskaus, niin luulen heidän hakeneen sitä mahdollisuutta, että olisit käyttänyt jotain ehkäisyä ja tullut silti raskaaksi. Ainakin minulta kysyttiin monestikin tuota samaa ja sitten vielä varmistettiin, etten siis varmasti ole syönyt mitään hormonia, esim. e-pillereitä. Miten se sitten olisi vaikuttanut asiaan, sitä en tiedä.
Valoisampaa jatkoa sinulle. Koita jaksaa, suru helpottaa ajan kanssa.