Amerikkalaiset elokuvat ovat sokerilla höystettyä helppoa viihdettä.

Sitten taas esimerkiksi japanilaiset elokuvat ovat taidetta. Ne puhuttelevat ja niissä uskalletaan käsitellä vaikeampia asioita.

Amerikkalaisissa elokuvissa ihannoidaan väkivaltaa ja ampumista, mutta ei uskalleta katsoa sen seurauksia silmiin. Hyvä esimerkki japanilaisesta lähestymistavasta on esimerkiksi Tulikärpästen hauta (1988).

Muutenkin jenkkileffoissa maailmaa lähestytään hyvin polarisoituneesti: On vain hyvä ja paha ja taistelun jälkeen hyvä voittaa taas ties kuinka monennen kerran. Japanilaisissa elokuvissa loistaa vastustajan kunnioitus ja usein elokuva on jonkinlainen kasvutarina.

Yksi iso ero on myös elokuvamusiikki. Jenkkileffat ovat tämän osalta suoranaista katsojien väheksymistä, kun taas japanilaisissa elokuvissa mukana voi olla jopa Joe Hisaishi -tason säveltäjä. Sanoisin, että jenkeillä ei ole edes kulttuuria tehdä hyvää elokuvamusiikkia.

Tämän elokuvien eron kyllä ymmärtää, kun muistaa amerikkalaisten tapaa katsoa televisiota ja elokuvia.