Kristuksen valtakunta on uskon valtakunta. Se on kaikkea järkeä, tunnetta, näkemistä, arvelua vastaan sotiva, näkymätön, ihmeellinen, salaperäinen valtakunta. Se, joka ei tätä käsitä ja yhä uudelleen käsitä, ei voi pysyä uskossa. Meidän on muistettava, että Kristuksen valtakunta on Kristuksen kaltainen. Morsiamen tulee muistuttaa ylkää.
Kristillisyyden merkkinä siis on Kristuksen kuvan kaltaisuus. Johannes sanoo: »Niin kuin hän on, niin olemme mekin, tässä maailmassa.» Mutta millainen oli Kristus täällä ollessaan? Eivätkö hänessä suurimmat vastakohdat, syvin alennus, korkein korotus, suurin syntipaljous (koko maailman), suurin pyhyys (oma pyhyytensä), suurin häväistys ja korkein kunnia olleet yhtyneinä.
Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä, kipua ja sairautta täynnä, mutta samalla oli hän täynnä kunniaa. Jumalan kunnian kirkkaus on hänen olemuksensa juurikuva. Hän oli kaikkien palvelijain palvelija, mutta myös kaikkien herrain Herra. Hän oli köyhin, mutta kuitenkin rikkain. Ja niin kuin hän oli, niin olemme mekin tässä maailmassa.
Uskovissakin ovat suurimmat vastakohdat yhtyneinä: suurin alennus (kurja syntinen), korkein kunnia (elävän Jumalan lapsi), suurin syntisurkeus ja korkein vanhurskaus ja puhtaus, suurin köyhyys ja suurin rikkaus, suurin heikkous ja suurin voima. Alennus on meissä itsessämme, korotus Kristuksessa. Edellinen on Aadamin perintö, jälkimmäinen Kristuksen.
Edellisen tunnemme kaikissa jäsenissämme ja huomaamme kaikilla aistimillamme, jälkimmäinen on järjeltämme ja aistimiltamme syvästi salattua, mutta meidän on se uskottava Jumalan järkyttämättömän totuuden tähden.
Toisinaan kuitenkin Kristus lähestyy meitä ja sallii meidän Tuomaan tavoin nähdä ja tuntea Jumalan kunnian. Mutta sangen vaikeata on useinkin tyytyä näihin vastakkaisiin kokemuksiin. Uskoa sitä, jota emme tunne ja uskolla omistaa armo ja vanhurskaus, jota emme näe. Näemme ja tunnemme vain niiden vastakohdan.
Niille, joilla kristinusko on vain tieteenä ja tutkimuksen esineenä ( kohteena) on tämä taito, ikävä kyllä, helppoa. Mutta kun Jumalan valtakunta ihmisessä ei enää ole pelkästään sanoina, vaan voimana, niin että ihminen rupeaa tuntemaan synnin voiman ja todella uskoo vanhurskauteen Kristuksessa, niin mitä saakaan hän silloin omassa itsessään kokea: heikkoutta, saastaisuutta, kylmyyttä, pelkoa, hämäryyttä ja heikkoa uskoa.
Miten suurta taitoa, miten paljon Jumalan armoa korkeudesta silloin tarvitaan, jotta semmoisen surkeuden keskellä voisimme nähdä ja uskoa Jumalan ystävyyden olevan muuttumattoman ja omistavamme Kristuksessa täydellisen vanhurskauden, puhtauden ja Jumalan mielisuosion.
Tämä on vaikeata senkin tähden, kun kurjuutemme ei näytä loppuvan, vaan alati meitä vaivaa jopa vielä kasvamistaan kasvaa. Kuka tässä kestänee? Oi, mikä uskon kilvoitus! Sillä jos vapaudunkin joistakin tekosynneistä, tulee sisäinen turmelukseni minulle päivä päivältä yhä inhottavammaksi. Masentuneena huomaan, että jota lähemmäksi Jeesusta pääsen, sitä suuremmaksi tunnen lankeemukseni. Johannes sanoo: »Jumala on valo, ei hänessä ole yhtään pimeyttä.»
Jota lähemmäksi sielu pääsee valoa, sitä selvemmin se näkee oman saastaisuutensa. Sitä paitsi vetää Jumala tuntuvan armonsa takaisin siinä määrässä kuin usko kasvaa ja kestää koetusta, sekä myös silloin kun sielu tarvitsee syvempää nöyryytystä.
Silloin tuntee ihminen itsensä kuivaksi, kuolleeksi, kylmäksi ja heikoksi. Hän joutuu kurjuuden, voimattomuuden ja hengellisen rampuuden, pimeyden ja epätoivon tilaan, jolloin sielu pakostakin tuntee itsensä langenneeksi, kuolleeksi ja Jumalan hylkäämäksi.
Voi, mikä kilvoitus, miten vaikeata silloin on uskoa, miten vaikeata on tunkeutua paksun, mustan pilvikerroksen läpi, synnin saartamana nähdä vanhurskaus, kuolemassa nähdä elämää, hyljättynä ollen tuntea Jumalan suurta uskollisuutta ja rakkautta.
Silloin on meidän parasta sulkea silmämme, niin ettemme näe emmekä tunne mitään muuta kuin Jumalan sanan, ja totuudessa uskoa, että omavanhurskautemme on mitätön. Sen mukaan ei Jumala meitä tuomitse. Hän katsoo ainoastaan Poikansa ansioon. Ainoastaan hänen vanhurskautensa tähden olemme puhtaat ja otolliset Jumalan edessä.
( C.O.Rosenius)
s-seutulainen
Kristillisyyden merkkinä siis on Kristuksen kuvan kaltaisuus. Johannes sanoo: »Niin kuin hän on, niin olemme mekin, tässä maailmassa.» Mutta millainen oli Kristus täällä ollessaan? Eivätkö hänessä suurimmat vastakohdat, syvin alennus, korkein korotus, suurin syntipaljous (koko maailman), suurin pyhyys (oma pyhyytensä), suurin häväistys ja korkein kunnia olleet yhtyneinä.
Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä, kipua ja sairautta täynnä, mutta samalla oli hän täynnä kunniaa. Jumalan kunnian kirkkaus on hänen olemuksensa juurikuva. Hän oli kaikkien palvelijain palvelija, mutta myös kaikkien herrain Herra. Hän oli köyhin, mutta kuitenkin rikkain. Ja niin kuin hän oli, niin olemme mekin tässä maailmassa.
Uskovissakin ovat suurimmat vastakohdat yhtyneinä: suurin alennus (kurja syntinen), korkein kunnia (elävän Jumalan lapsi), suurin syntisurkeus ja korkein vanhurskaus ja puhtaus, suurin köyhyys ja suurin rikkaus, suurin heikkous ja suurin voima. Alennus on meissä itsessämme, korotus Kristuksessa. Edellinen on Aadamin perintö, jälkimmäinen Kristuksen.
Edellisen tunnemme kaikissa jäsenissämme ja huomaamme kaikilla aistimillamme, jälkimmäinen on järjeltämme ja aistimiltamme syvästi salattua, mutta meidän on se uskottava Jumalan järkyttämättömän totuuden tähden.
Toisinaan kuitenkin Kristus lähestyy meitä ja sallii meidän Tuomaan tavoin nähdä ja tuntea Jumalan kunnian. Mutta sangen vaikeata on useinkin tyytyä näihin vastakkaisiin kokemuksiin. Uskoa sitä, jota emme tunne ja uskolla omistaa armo ja vanhurskaus, jota emme näe. Näemme ja tunnemme vain niiden vastakohdan.
Niille, joilla kristinusko on vain tieteenä ja tutkimuksen esineenä ( kohteena) on tämä taito, ikävä kyllä, helppoa. Mutta kun Jumalan valtakunta ihmisessä ei enää ole pelkästään sanoina, vaan voimana, niin että ihminen rupeaa tuntemaan synnin voiman ja todella uskoo vanhurskauteen Kristuksessa, niin mitä saakaan hän silloin omassa itsessään kokea: heikkoutta, saastaisuutta, kylmyyttä, pelkoa, hämäryyttä ja heikkoa uskoa.
Miten suurta taitoa, miten paljon Jumalan armoa korkeudesta silloin tarvitaan, jotta semmoisen surkeuden keskellä voisimme nähdä ja uskoa Jumalan ystävyyden olevan muuttumattoman ja omistavamme Kristuksessa täydellisen vanhurskauden, puhtauden ja Jumalan mielisuosion.
Tämä on vaikeata senkin tähden, kun kurjuutemme ei näytä loppuvan, vaan alati meitä vaivaa jopa vielä kasvamistaan kasvaa. Kuka tässä kestänee? Oi, mikä uskon kilvoitus! Sillä jos vapaudunkin joistakin tekosynneistä, tulee sisäinen turmelukseni minulle päivä päivältä yhä inhottavammaksi. Masentuneena huomaan, että jota lähemmäksi Jeesusta pääsen, sitä suuremmaksi tunnen lankeemukseni. Johannes sanoo: »Jumala on valo, ei hänessä ole yhtään pimeyttä.»
Jota lähemmäksi sielu pääsee valoa, sitä selvemmin se näkee oman saastaisuutensa. Sitä paitsi vetää Jumala tuntuvan armonsa takaisin siinä määrässä kuin usko kasvaa ja kestää koetusta, sekä myös silloin kun sielu tarvitsee syvempää nöyryytystä.
Silloin tuntee ihminen itsensä kuivaksi, kuolleeksi, kylmäksi ja heikoksi. Hän joutuu kurjuuden, voimattomuuden ja hengellisen rampuuden, pimeyden ja epätoivon tilaan, jolloin sielu pakostakin tuntee itsensä langenneeksi, kuolleeksi ja Jumalan hylkäämäksi.
Voi, mikä kilvoitus, miten vaikeata silloin on uskoa, miten vaikeata on tunkeutua paksun, mustan pilvikerroksen läpi, synnin saartamana nähdä vanhurskaus, kuolemassa nähdä elämää, hyljättynä ollen tuntea Jumalan suurta uskollisuutta ja rakkautta.
Silloin on meidän parasta sulkea silmämme, niin ettemme näe emmekä tunne mitään muuta kuin Jumalan sanan, ja totuudessa uskoa, että omavanhurskautemme on mitätön. Sen mukaan ei Jumala meitä tuomitse. Hän katsoo ainoastaan Poikansa ansioon. Ainoastaan hänen vanhurskautensa tähden olemme puhtaat ja otolliset Jumalan edessä.
( C.O.Rosenius)
s-seutulainen
Vastaukset 7
Vanhimmat
2Kor.4:18 Biblia (1776) Jotka emme näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajalliset, mutta näkymättömät ijankaikiset. Hebr.11:1 Mutta usko on vahva uakallus niihin, joita toivotaan, ja ei näkymättömistä epäile.
Room.8:24 Biblia. Sillä me olemmme toivossa vapahdetut. Mutta jos toivo näkyy, niin ei se ole toivo; sillä kuinka joku taitaa toivoa jota hän näkee?
2Kor.5:7 Biblia (1776) (Sillä me vaellamme uskossa ja emme katsomisessa.)
Kol.1:15 Biblia (1776) Joka on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkia luotokappaleita.
24 Mutta Tuomas, jota sanottiin Didymukseksi, yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssansa, kun Jeesus tuli.
25 Niin muut opetuslapset sanoivat hänelle: "Me näimme Herran." Mutta hän sanoi heille: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko."
26 Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!"
27 Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen."
28 Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"
29 Jeesus sanoi hänelle: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!
( Joh. 20)
s-seutulainen
Jumalamme arvostaa selvästi sellaista uskoa, joka on tullut, vaikka ei ole nähnyt uskonsa kohdetta. Ylienkeli Luzifer näki Jumalan kokoajan, mutta ylpistyi ja lankesi kapinaan. Lihalliset Aatami ja Eeva, lankesivat paholaisen puolelle, hyljätessään Jumalan selvän kiellon. Nyt Jumala haluaa Poikansa Jeesuksen kaltaisia järkähtämättömiä uskovia, tulevan valtakuntansa perheen ikuisiksi lapsiksi, joita Hän voi rakastaa ja saada rakkautta, alkuperäisen kaipauksensa mukaisesti. Persoona haluaa elää persoonien kanssa vuorovaikutuksessa. Yksin tyhjässä avaruudessa, edes Jumala ei viihdy. Aivan pian armonaika loppuu, Hän antaa kaikkivaltiaan poikansa jakaa hyvän ja pahan, kertakaikkiaan eroon toisistaan. Molemmat päätyvät haluamiinsa paikkoihin, Jumalan yhteyteen tai eroon Jumalasta.
21 Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat,
22 koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta,
23 me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus,
24 mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus.
25 Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.
26 Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista,
27 vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään,
28 ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on,
29 ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.
30 Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi,
31 että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: "Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra."
( 1 Kor. 1)
s-seutulainen